Tällaisiin maisemiin omat tyttäreni ovat jo tottuneet. Välillä kehotettiin nostamaan katsetta tabletista.
"Katso, vettä. Ja katso kuinka pitkälle kuivaa siinäkin, missä pitäisi olla vettä."
"Katso, auringonlasku!"
Pysähdyksineen matkasimme yhdeksän tuntia sinne päin (L.A:n alueen ruuhkissa siitä 2,5 tuntia), takaisin tultiin hiukan nopeammin.
Pohjoisessa huomasin kaivanneeni kaikkialle laaksoon näkyviä vuoria.
Hämmästelin Bay Arean leveitä, hyväkuntoisia teitä ja talojen tasalaatuisuutta.
Lauantai-aamuna ihmettelin ruuhkattomalla tiellä, missä kaikki ovat.
Nautin tutuista radiokanavista. Takapenkki vaati, että kuunnellaan vain "mix one-ou-six point fivea".
Kahtena päivänä nautimme lounaaksi sandwichit, sillä etelästä emme vieläkään ole löytäneet hyvää sandwich-paikkaa. (Ei, ei se ole voileipä.)
Tapasimme ystäviä. Osallistuimme juhliin. Uimme altaissa. Grillasimme. Nautimme kahvia puutarhoissa. Haimme unohtuneita tavaroita. Saimme asua ystävien kotona.
Andersenin hernekeittopaikan kautta ajeltiin kotiin. Vanhin tytär jäi vielä viikoksi ystävänsä luokse. Kuin minä lapsena sukulaisiin, kotiseudulle.
Andersenin keitto maistuu samalta kuin Suomessa. Pienin ei enää tykkää. Ottaa hodarin, mutta ei tykkää siitäkään.
Tässä kohden oli jäljellä enää pahin.
Tiistaina parantelin kotirannalla huimausta, joka vuorien ylityksestä usein seuraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti