Tiistai-aamuna tiesin suoraan, mitä aioin. Meidän lähellä sijaitsee vanha, kaunis majakka. Suorastaan häpeä, että ollaan asuttu täällä jo niin kauan, eikä olla sitä käyty katsomassa!
Tiputin lapset koululle ja lähdin koiran kanssa suoraan kohti Rancho Palos Verdesiä. Ajoin ensin oikean parkkipaikan ohitse, mutta heti perään tuli toinen: RPV on siitä ihana paikka, että siellä on aivan tarkoituksella perustettu haikkipolkuja ja luontoalueita vieriviereen.
Jätin siis auton jälkimmäiselle parkkikselle ja kävelin koiran kanssa hiekkapolkua pitkin puolisen mailia takaisin. Aamu oli pilvinen ja ehkä maastopalojen vuoksi ei kovin selkeä, joten Catalina Islands eivät olleet näkyvissä. Merta näkyi kyllä kauas - nettitietojen perusteella alue onkin oiva paikka valaiden katseluun silloin kun valaat vaeltavat.
Taas kävi vähän yksityisalueesti. Olisin siis tietysti voinut tarkistaa etukäteen, että majakka on liittovaltion mailla ja avoinna vain kerran kuukaudessa. Ilmankos parkkipaikkoja riittikin.
Päätin lähteä koiran kanssa kävelylle rantaviivaa pitkin. Haikkaajia, juoksijoita ja koiranulkoiluttajia oli paljon. Joogapöksyissä ja flipflopeissa kulkevat naiset keskustelivat keskenään toisen taloon tehtävästä remontista. ”No niin, siis marmoriahan meidän on pakko käyttää sen verran, että...”
Napsin kuvia kauniista maisemista ja kuvittelin näkeväni meressä merileijonia. Luultavasti ne olivat kiviä. Vesilintuja näkyi paljon, mutta ei valaan valasta.
Aurinko alkoi paistaa ja varjottomalla reitillä alkoi tulla lämmin. Tajusin, etten ollut varannut koiralle vesikippoa mukaan. Joku tuli juttelemaan: ”Your backbag looks so heavy!” Olin juuri edellisiltana lukenut Nextdoorista jutun siitä, kuinka jonkun lapsia oli koetettu kaapata puistossa, joten en tahtonut jäädä vieraiden kanssa juttusille - varsinkaan, kun avausrepliikki oli noin outo. ”Well it’s not, have a good one!” huikkasin, ja tiedustelija näytti pettyneeltä. Ehkä hän oli vain yksinäinen eikä yrittänyt varastaa luottokorttejani, mutta en halunnut ottaa hänen motiiveistaan selvää.
Parkkipaikalle palatessamme ohitimme vesipisteen ja harmittelin vielä enemmän, ettei koiralle ollut kippoa. Kaarsin takaisin, kun hoksasin, että muovipussi pitää vettä ja koiranpussejahan oli hihnassa tietysti kiinni koko rullallinen.
Kolmen kiivaan haikkipäivän jälkeen karvakaveri meni kotona pitkille päiväunille. Minun iltapäiväni kului hammaslääkäreissä: ensin lapsien rautoja tarkistettiin ja sitten kävin oman purukaluston puhdistuksessa. Kumma juttu, että ne aina etsivät jotain, mikä vaatii jatkotoimenpiteitä.
Nyt oli ”ihan pakko” ottaa yksi röntgenkuva ja todeta, että se mitä muutama kuukausi sitten luulin/toivoin hampaiden väliin juuttuneeksi kovaksi siemeneksi olikin itse asiassa pala hammasta. Ja koska se lohkesi irti paikatusta hampaasta, niin paikattu hammas on nyt kovin hauras ja herkkä ja käytännöllisesti katsoen räjähtää hetkenä minä hyvänsä. ”Siihen on pakko laittaa kruunu!” hihkui hammaslääkäri ja kas, kuulemma vakuutuksenikin kattaisi siitä osan.
Tässä vaiheessa pyysin hammaslääkäriä vähän pitelemään hevosiaan, koska meidän vakuutushan on vaihtumassa. Puoliso on vaihtamassa työpaikkaa ja siinä hässäkässä mullistuu taas puolet byrokratiaelämästä. Hammaslääkäri totesi pettyneenä, että ai. No sitten me katsotaan tätä kruunuasiaa uudestaan, kun tulet seuraavaan puhdistukseen toukokuussa. Toukokuussa! Eli siis se hammas ei nyt varsinaisesti ollutkaan räjähtämässä käsiin.
Illalla tein varovasti kotona kevyen sarjan voimaharjoituksia, sillä treeniohjelma San Diegon puolimaratonia varten alkoi tällä viikolla. Yskä villiintyi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti