Lomalla, osa 2

Tiistai-aamuna tiesin suoraan, mitä aioin. Meidän lähellä sijaitsee vanha, kaunis majakka. Suorastaan häpeä, että ollaan asuttu täällä jo niin kauan, eikä olla sitä käyty katsomassa!

Tiputin lapset koululle ja lähdin koiran kanssa suoraan kohti Rancho Palos Verdesiä. Ajoin ensin oikean parkkipaikan ohitse, mutta heti perään tuli toinen: RPV on siitä ihana paikka, että siellä on aivan tarkoituksella perustettu haikkipolkuja ja luontoalueita vieriviereen. 

Jätin siis auton jälkimmäiselle parkkikselle ja kävelin koiran kanssa hiekkapolkua pitkin puolisen mailia takaisin. Aamu oli pilvinen ja ehkä maastopalojen vuoksi ei kovin selkeä, joten Catalina Islands eivät olleet näkyvissä. Merta näkyi kyllä kauas - nettitietojen perusteella alue onkin oiva paikka valaiden katseluun silloin kun valaat vaeltavat.

Taas kävi vähän yksityisalueesti. Olisin siis tietysti voinut tarkistaa etukäteen, että majakka on liittovaltion mailla ja avoinna vain kerran kuukaudessa. Ilmankos parkkipaikkoja riittikin.

Päätin lähteä koiran kanssa kävelylle rantaviivaa pitkin. Haikkaajia, juoksijoita ja koiranulkoiluttajia oli paljon. Joogapöksyissä ja flipflopeissa kulkevat naiset keskustelivat keskenään toisen taloon tehtävästä remontista. ”No niin, siis marmoriahan meidän on pakko käyttää sen verran, että...” 

Napsin kuvia kauniista maisemista ja kuvittelin näkeväni meressä merileijonia. Luultavasti ne olivat kiviä. Vesilintuja näkyi paljon, mutta ei valaan valasta.

Aurinko alkoi paistaa ja varjottomalla reitillä alkoi tulla lämmin. Tajusin, etten ollut varannut koiralle vesikippoa mukaan. Joku tuli juttelemaan: ”Your backbag looks so heavy!” Olin juuri edellisiltana lukenut Nextdoorista jutun siitä, kuinka jonkun lapsia oli koetettu kaapata puistossa, joten en tahtonut jäädä vieraiden kanssa juttusille - varsinkaan, kun avausrepliikki oli noin outo. ”Well it’s not, have a good one!” huikkasin, ja tiedustelija näytti pettyneeltä. Ehkä hän oli vain yksinäinen eikä yrittänyt varastaa luottokorttejani, mutta en halunnut ottaa hänen motiiveistaan selvää.

Parkkipaikalle palatessamme ohitimme vesipisteen ja harmittelin vielä enemmän, ettei koiralle ollut kippoa. Kaarsin takaisin, kun hoksasin, että muovipussi pitää vettä ja koiranpussejahan oli hihnassa tietysti kiinni koko rullallinen.

Kolmen kiivaan haikkipäivän jälkeen karvakaveri meni kotona pitkille päiväunille. Minun iltapäiväni kului hammaslääkäreissä: ensin lapsien rautoja tarkistettiin ja sitten kävin oman purukaluston puhdistuksessa. Kumma juttu, että ne aina etsivät jotain, mikä vaatii jatkotoimenpiteitä.

Nyt oli ”ihan pakko” ottaa yksi röntgenkuva ja todeta, että se mitä muutama kuukausi sitten luulin/toivoin hampaiden väliin juuttuneeksi kovaksi siemeneksi olikin itse asiassa pala hammasta. Ja koska se lohkesi irti paikatusta hampaasta, niin paikattu hammas on nyt kovin hauras ja herkkä ja käytännöllisesti katsoen räjähtää hetkenä minä hyvänsä. ”Siihen on pakko laittaa kruunu!” hihkui hammaslääkäri ja kas, kuulemma vakuutuksenikin kattaisi siitä osan.

Tässä vaiheessa pyysin hammaslääkäriä vähän pitelemään hevosiaan, koska meidän vakuutushan on vaihtumassa. Puoliso on vaihtamassa työpaikkaa ja siinä hässäkässä mullistuu taas puolet byrokratiaelämästä. Hammaslääkäri totesi pettyneenä, että ai. No sitten me katsotaan tätä kruunuasiaa uudestaan, kun tulet seuraavaan puhdistukseen toukokuussa. Toukokuussa! Eli siis se hammas ei nyt varsinaisesti ollutkaan räjähtämässä käsiin.

Illalla tein varovasti kotona kevyen sarjan voimaharjoituksia, sillä treeniohjelma San Diegon puolimaratonia varten alkoi tällä viikolla. Yskä villiintyi. 

Lomalla, osa 1

Tää loppuvuosi on aina mun työpaikalla kesäloma-aikaa. Ensin juhlitaan huolella kiitospäivää ja sitten muita Holidays, joulusta koetetaan muistaa olla puhumatta kulttuurien kunnioituksen nimissä.

Muutamana vuonna olen käyttänyt Thanksgiving-viikon joulun järjestelyyn: hankkinut paketit Suomeen, ostellut lapsille lahjoja. Muksut kun ovat sopivasti koulussa pari päivää, kun minä jo olen vapaalla.

Näin oli aie tälläkin viikolla. Sitten vain annoin olla. Ensinnäkään tili ei kiitä, jos nyt menee kauheasti ostelemaan. Paketit Suomeenhan ovat ihan sikakalliita. Lapset eivät ole saaneet lahjatoivelistojaan valmiiksi. Enkä ihan oikeasti edes halunnut viettää vapaapäiviäni kaupoissa.

Olen edelleen jonkin verran toipilas, (in)flu(e)nssaa on nyt riittänyt kohta viidettä viikkoa. En siis voinut käyttää viikkoa myöskään juoksemiseen, mutta ulos piti päästä.

Sunnuntai-iltana, keskimmäisen juhlittua kotona pienimuotoisesti synttäreitään (sai kuitenkin kolme kaveria kylään ja neljäs jäi pois vain silmätulehduksen vuoksi - tämän lapsen kaveriasioista on äidillä aina vähän huolta) koko porukka oli niin sirinöissään, että raahasin kaikki läheiselle trailille. Teininkin. Teini käveli koko matkan kolme askelta muun joukon perässä ja kuunteli kuulokkeilla musiikkia. Mutta ulkoili, eikä lopulta edes urputtanut - joten sillä oli varmaan kivaa.

Koira paineli tohkeissaan polun laidasta laitaan ja siinä kävellessä ehti tulla jo pimeäkin. Onneksi mulla oli päällä ystävän Suomesta lähettämä heijastintakki eikähän siellä polulla tietysti liikennettä ollut. Kojootteja vain! :)

Maanantaina mulla oli tuhat asiaa hoidettavana. Kun olin saanut lapset kouluun ja kasvispadan uuniin, päätin unohtaa 999 asiaa ja keskittyä oman hyvinvointiin. Tämä syksy on ollut sanalla sanoen raskas ja siksi blogissakin on niin hiljaista: ne muutamat tekstit, joita olen kirjoittanut, ovat olleet niin negatiivisia, etten ole niitä sitten tohtinut edes julkaista. Toivottavasti nyt kuulostaa aavistuksen reippaammalta.

Se iltakävely oli ollut niin mukava, että lähdin uudestaan koiran kanssa haikkaamaan. Olin aiemmin löytänyt netistä blogin, jossa joku kierteli Los Angelesin tienoita ja kirjoitteli löytämistään haikkireiteistä. Siellä väitettiin, että aika lailla meidän kulmilla olisi kätketty aarre, jossa näkisi pienen vesiputouksenkin. Ei tähän aikaan vuodesta tietenkään, vettä ei ole satanut sitten toukokuun. Mutta noin periaatteessa.

Paikka oli ihana! Vehreä, hiljainen laakso. Näin alhaalla virtaavan puron ja suuntasimme sitä kohti. Tuli vastaan aita ja kyltti: yksityisalue, painu hittoon siitä! Hetken pohdin, että vedän esiin mamu-kortin, jos joku tulee urputtamaan - mutta mamukin kyllä tajuaa, mitä polun päälle pystytetty aita tarkoittaa. Käännyin siis ympäri ja kirjoitin myöhemmin kaupungin puisto-osastolle sähköpostin siitä, että tämä heidänkin sivuiltaan löytyvä ulkoilureitti on kyllä suljettu. Lupasivat tutkia, onko suljettu luvan kanssa.

Kartta kertoi, että lähellä oli toinen mahdollisuus, joten suuntasimme koiran kanssa sinne. Löysimme ihanan kanjonin, täynnä elämää. Epäonnekseni olin parkkeerannut auton polun korkeimpaan kohtaan, joten päädyimme kapuamaan koiran kanssa ensin jyrkkää rinnettä alas ja sitten takaisin ylös!

Käännyimme ympäri, kun yksi pensas alkoi jutella. Polun molemmin puolin rapisi kaiken aikaa, kun puput ja oravat lähtivät meitä pakoon (en nähnyt koko retken aikana yhtään ihmistä!). Linnut ja sirkat - ehkä kaskaat? - pitivät omaa meteliään. Mutta sitten se pensas, sen alta kuului ”meep, meep!” Ei kuulostanut linnulta, vaan nisäkkäältä. En tiennyt, mikä ihme se olisi. Puoliso ehdotti myöhemmin, että ehkä siili. Minä ajattelin, että vauvakojootti. Ja kun kävelimme koiran kanssa takaisinpäin kuivan puron vartta pitkin, koira kertoi, että puron kuivunutta uomaa pitkin jokin seurasi meitä hyvän tovin. 

Oli ihana aamupäivä! Menin sitten vielä käymään community collegella, ennen kuin hain lapsia koulusta. Istuimme koko tyttöporukka vilttien alla katsomassa Gilmoren tyttöjä, kun mies tuli kotiin töistä.