Sittenkin loma Suomessa

Sunnuntai-iltana me päätettiin, että lähdetään kesällä käymään Suomessa. Maanantaina iltapäivällä olin ehtinyt jo ihan täyteen ahdistuksen tilaan. Kuinkas tässä näin kävi...

Viime viikolla siis bongasin tästä tai jostain muusta ulkosuomalaisten ryhmästä jutun, jossa kerrottiin erään lentoyhtiön tarjouskampanjasta. Kiitos sinulle, joka sen linkitit! Sittemmin jo umpeutunut diili meni näin: lapset lentävät "ilmaiseksi" ts. veron yms. pakollisen hinnalla, aikuiset maksavat normihinnan. 

Täky oli siinä, että ensimmäinen mahdollinen lentopäivä on 20. elokuuta, jolloin useimpien lasten koulut ovat jo alkaneet kummassakin maassa. Meidän lasten koulupiiri kuitenkin noudattaa vanhaa kalifornialaista tapaa, jonka mukaan kouluun palataan vasta Labor Dayn jälkeen syyskuussa, joten tämä kuulosti aika täydelliseltä mahdollisuudelta.

Pohdittiin tätä diiliä sitten muutama päivä, ja su-iltana klo 20.50 meidän aikaa muistutin miestä siitä, että se menee umpeen ihan kohta. Että jos se lentoyhtiö sattuu vaikka noudattamaan itärannikon kelloa, niin meillä on nyt kymmenen minuuttia aikaa ostaa liput. Siinäpä sitten googletettiin hiki otsalla ja etsittiin parasta mahdollista päivää lähteä ja palata. Tiedoksi muillekin viimetingan toimijoille: näyttivät ainakin tänä vuonna noudattavan länsirannikon kelloa.

Mehän emme ole käyneet Suomessa sen jälkeen, kun sieltä neljä vuotta sitten lähdimme. Joka vuosi on ollut aie mennä ja joka vuosi on ollut jokin syy, jonka vuoksi ei olla menty. Kallistahan se on isolle perheelle aina, ja ei meillä tähän nytkään (varsinkaan nyt) oikeasti olisi varaa. Lomia ei ole ollut mahdollista järjestää ja tälläkin kerralla miehen piti erikseen neuvotella esimiehensä kanssa siitä, voiko olla töistä poissa niin mahdottoman pitkään kuin kaksi viikkoa. Tietysti myös poliittinen turbulenssi on ollut mietityttävä seikka sinänsä.

Ehkä siksi, että alkuvuosi on ollut meille aika ankara, mun jouluna iskenyt kausittainen koti-ikävä ei varsinaisesti ole tänä vuonna hellittänyt. Olen aika monta kertaa viime kuukausina sanonut jotain sellaista kuin että "oletko kulta ajatellut, että me voitais muuttaa Jyväskylään?" Mies on yhtä monta kertaa kertonut, ettei missään tapauksessa ole moista ajatellut ja että Jyväskylän ilmasto ei häntä varsinaisesti millään tasolla kiehdo. 

Mutta nyt me ollaan siis menossa käymään Suomessa! Alkaa olla korkea aika nähdä ystäviä ja perhettä ja vuosi vuodelta ikääntyviä (iso)vanhempia. Ja toki ihan vain isänmaata. Syödä ruisleipää ja sirkusaakkosia ja salmiakkijätskiä niin paljon kuin niitä jaksaa kaupasta kantaa. Saunoa. Puhua suomea. Kulkea metsässä. Kokea koko kotimaan elämän kirjo!

Olen jo kauan sitten pyhästi päättänyt, ettemme sitten joskus Suomeen mennessämme missään tapauksessa lankea siihen ansaan, että juoksisimme kaksi viikkoa hellittämättömässä jetlagissa vieraspöydästä toiseen vain kaikkia rakkaita ja tuikitärkeitä puoli tuntia tavataksemme. (Mennään kyllä sellaiseen kohtaan vuottakin nyt, että lähipiiri on töissä ja koulussa eikä niillä ole aikaakaan meitä tavata.)

Nooh... Maanantai-aamupäivän laadin mentaalista listaa siitä, keitä kaikkia ainakin pitää ehtiä nähdä. Missä nähdään kutakin ja kuka kutsuu kenet minne? Sukulaisten nurkkiin ei ainakaan majoituta, joten asuinpaikka pitää löytää jostain muualta ja sitten ratkoa kaikki logistiset ongelmat siitä, kuinka nähdään yksi tärkeä ihminen Pasilassa ja toinen Vihdissä. Ihan sillä lailla rennosti.

Sillä jotta lomasta tulee  t ä y d e l l i n e n, otamme tämän ihan lunkisti ja nautimme kotimaan ilmapiiristä. Stressiä ottamatta näemme mitä näemme ja koemme mitä koemme ja sitten lopuksi varmasti ajattelemme, että tulipa siitä täysi ja tasapainoinen kudelma. Kesämökkikokemus olisi kuitenkin mukava saada. Että ehtisi lukea vanhoja naistenlehtiä ja ihan kokonaan ikävystyä! Tuijotella laiturinnokasta järven peilityyntä pintaa ja kuunnella lasten kitinää siitä, ettei ole mitään tekemistä. Savusauna saattaa olla liikaa toivottu, mutta jos nyt puusauna kuitenkin? Ja siitä suoraan järveen! Ehkä vedet tänä vuonna ovat elokuun lopulla lämpimiä, vaikkeivät kautta maailman sivu ole kai vielä koskaan olleet. 

Jotta mitään tosi olennaista ei harmillisesti menisi ohi suun, kirjoitin puhelimeen muistiota siitä, mitä kaikkea Helsingissä tapahtuu siellä ollessamme ja mitä kaikkea Meidän Olennaiseen Kokemukseen kuuluu. Kahvit Kauppatorilla, piknik Suomenlinnassa, pyörähdys Linnanmäellä, joku juoksutapahtuma ja Taiteiden yö. Pitäisiköhän lapset ihan kulttuurisivistyksen vuoksi käyttää Seurasaaressa ja Urho Kekkosen patsaalla? Uimastadion? Olisiko ulkouima-allas niistä ollenkaan elämys, sellainenhan on meidän kotikirjaston takanakin? Saakohan Esplanadesta edelleen isoja korvapuusteja? Jätskit syödään Tuomiokirkon rappusilla! Ehtisinköhän käydä vanhalla työpaikalla?

Sitten kirjoitin kauppalistasovellukseen listaa siitä, mitä pitää muistaa ostaa ja tuoda tänne. Aloitin toisen listan siitä, mitä pitää ostaa täältä ja viedä sinne. Jotain listanpoikasia olin näköjään tehnyt jo vuosi sitten, kun kuvittelin silloinkin, että matkasta tulee totta. Nyt vähän hymähtelin silloiselle ajattelulle. "Karkkia!" Ikään kuin se jotenkin riittäisi, että kirjoittaa "karkkia". Saattaa unohtua Pätkikset ihan kokonaan, ellei listaa niitä ja Sirkusaakkosia ja Launtaipusseja ja Fazerin suklaalevyjä erikseen. 

Kun kello löi kolmea iltapäivällä, olo oli jo samanlainen olo kuin Sylvian joululaulua kuunnellessa. Melkein vähän itkuisena olin ihan valmis perumaan koko täydellisen suomiloman.

Piti vähän istua pohtimaan ja ymmärtää, että kahteen viikkoon ei mitenkään saa mahtumaan unelmien täyttymystä. Lapset eivät sinä aikana opi puhumaan täydellistä suomea eivätkä juurruta suomalaiskansallista identiteettiä syvälle sieluunsa. Emme ehdi tulla sydänystäviksi ja sielunkumppaneiksi sukuun tällä välin syntyneiden ja naitujen kanssa. Emme ehdi nähdä sekä erämaata että kaupunkia, kierrellä kansallismaisemissa, ikävystyä kesämökkien rauhassa, uida järvissä, kokea kulttuurielämyksiä, kulkea toreilla ja turuilla sekä ymmärtää perinpohjin Suomea ja suomalaisia kaikista kulttuuriantropologisista näkökulmista - vaikka jotain varmaan ehdimmekin. En vain saa koko Suomea ja suomalaisuutta suunniteltua näihin lomapäiviin. En millään saa sitä kaikkea enää takaisin.

Miksi siis edes mennä? Miksi käyttää meidän mittakaavassa ihan valtavasti rahaa ja aikaa ja kaikenlaisia resursseja siihen, että lopputulos väkisinkin on epätyydyttävä pintaraapaisu.

Oivalsin, etten Suomeen mennessäni menekään enää kotiin. Menen ulkosuomalaisena. Menen ulkopuolisena. Menen sellaisena, joka on luopunut ja sellaisena, josta on luovuttu. Menen kurkistamaan, menen katselemaan, menen lomalle. Niin kuin menisin turistina Coloradoon, tai Milanoon, tai Tokioon. Olettamattakaan, että tajuan tästä paikallisesta elämänmenosta paljoa sen enempää. 

Tässä lomakohteessa nyt on vain se etu, että ellei Kauppatoria kauheasti ole viime vuosina siirrelty, saatan tietää joitakin reittejä jo ennalta. Osaan maan kieltä - luulisin. Tunnen sieltä muutamia ihmisiä. Mutta noin muuten... Ja lapset toki saavat kokea jonkinlaisen todellisuustarkistuksen, eritoten pienin, joka on jo kohta puolet elämästään asunut täällä. Hän käy katselemassa, että täältä minä olen tullut, onpas jännä paikka. Ehkä hän sitten ymmärtää jotakin enemmän itsestään, kun palaa takaisin - kotiin. Siksi siellä pitää käydä.

Vuosirengashepuli

Joitakin vuosia sitten - jaa, onhan siitä nyt itse asiassa jo aika monta vuotta - totesin, että tavoitteeni on tämä: minusta tulee viisas vanha nainen. Olimme tuolloin eronneet kahden vanhemman tyttäreni isän kanssa ja vähän aikaa tuntui siltä, ettei elämässä uskaltaisi enää unelmoida yhtään mistään. Paitsi siitä, että katkeraksi en millään suostuisi.

Parin viikon päästä täytän neljäkymmentä. En ole sittenkään vielä vanha, enkä kyllä kovin viisaskaan. Kriisi minulla kyllä tuntuu olevan. Nuoruus jää taakse, se on nyt ihan varma juttu. 

Jossakin nettiartikkelissa nainen sanoi juhlineensa nelikymppisiään railakkaasti, kun "saapui nyt elämän ehtoopuolelle". Kyllä kuulkaa kirpaisi lukea tuollainen lause. En ole valmis mihinkään ehtoopuoleen. Mutta millekäs tästä nyt sitten rupeaisi? Maailman toiselle puolelle on tullut jo muutettua, työpaikkaa ja uravalintaa ja opintoja ja hahaa, tosiaan miestäkin, tullut vaihdettua jo useamman kerran. Niistä konsteista ei elämän tarkoituksen ratkaisijoina ole mihinkään, se on aika selväksi tullut.

Ehkä rupean taas uudelleen meditoimaan. Se kuulemma rauhoittaa ja vie mennessään kuolemanpelon. Väittävät tiibetiläiset munkit Facessa kiertäneen meemin mukaan (huomatkaa hyvin luotettava lähde), mutta toisaalta tiibetiläiset munkit käsittääkseni meditoivat merkittävästi enemmän kuin tavanomaisen keski-ikäisen, töissäkäyvän naisen on mahdollista. Mahtaako kovin vähäinen annostus auttaa? 

Latasin jo puhelimeen Headspace-sovelluksen. Pari viikkoa olen katsellut sen muistutuksia, mutta en ole vielä kokeillut kertaakaan. Projektisitoutuminen takkuaa.

Tässä kohtaa olisi ollut hyvä olla huippukunnossa ja sen puolimaratonin maaliviiva saavutettuna. Olisi voinut kertoa itselleen vakaalla äänellä, että fyysisesti ainakin voidaan hienosti, ei tässä vielä hautaan matkata. Mutta puolikas on edelleen juoksematta. Eivätkä menneen talven homesotkuja seuranneet sairastelut ja nyt viimeisimpänä mittavat hammasoperaatiot ole varsinaisesti vankistaneet luottamusta maalliseen rapistumattomuuteeni.

Työpaikalla muutamat kollegat saivat hiljattain ylennyksen. Heidän uusia tehtäviään on kuvattu aikataulullisesti joustaviksi. Se on amerikkalaista, ehkä nykyään suomalaistakin jargonia. Joltakulta, jonka kanssa asiasta juttelin, oli mennyt ihan kokonaan ohi se näkökulma, että joustoa odotetaan molempiin suuntiin. Niinpä jäljelle jääneiden työkavereiden mielestä on ihan uskottavaa, kun totean, että happamia. En olis kuulkaa halunnutkaan. Enhän minä, täkäläisittäin käytännöllisesti katsoen suurperheen äiti, olisi moiseen joustavuuteen kyennyt! 

Ja siis ihan realistisesti, en tietenkään. En voisi lähteä aamuisin enää yhtään aiemmin enkä palata illalla yhtään myöhemmin, enkä työskennellä viikonloppuja - vaikka sitten joskus voisinkin ehkä tehdä töitä kotoa. En voisi muuttaa lähemmäs työpaikkaa (kuulemma ylennyksen saaneet kaikki järjestään tekevät näin), koska työpaikan lähellä koulupiirit ovat ihan onnettomia ja asunnot vielä kalliimpia kuin täällä, jossa ne ovat jo käsittämättömän kalliita. Ei se olisi ollut minua varten. Silti kirvelee. Eivät edes kysyneet, että olisin saanut kieltäytyä.

Mitä tässä nyt sitten vielä voi ja ehtii saavuttaa?

Opiskelemaankaan tuskin viitsii lähteä. Pirhanan kallista hommaa tässä maassa ja kuten sanottu, alkaisi olla aika ennemmin säästää tyttöjen opintoja varten. Heidän vuoronsa, ei enää minun.

Puolisolle ilmoitin, että haluan vaeltamaan ja keksin jo hienon retkikohteenkin. Sehän pillastui odottamattoman paljon. Vaikeakulkuista maastoa! Arvaamattomia säätiloja! Jaksatko edes noin monta kilometriä? Pitääkö koko ajan olla ylittämässä itseään? Hän ei ainakaan tule. Minä kysyin, mikä ihme sinua riivaa. Ei ollut edes mikään Pohjois-Amerikan halkaiseva kärrypolku kyseessä, ihan päiväretki vain! Mutta lehdestä luin, että joku suomalaisnainen lähti kriisissään kuukaudeksi erämaahan, ainakin kahdesti. Ehkä minäkin lähden.

Oikeastihan minä nyt vain yritin kertoa miehelle, että himputti vieköön, jotain tässä on keksittävä. Johonkin rakkaaseen harrastukseen palattava. Johonkin tulevaisuuden haaveeseen uskottava. Vanhuus tulee! Kello tikittää! Kohta on rollaattori alla, eikä sitten rymytä metsissä enää. Mutta toki ymmärrän, että ei kai se nyt puolisollekaan helppoa ole, kun toinen yhtäkkiä saa vuosirengashepulin ja ryhtyy voimallisesti säntäilemään nuoruuden, eliksiirien, toivon ja muutoksen perässä.

Jaa, jos ryhtyisi uudelleen lukemaan runoja. Niistähän minä joskus pidin kovastikin. Ehkä ne viisastuttaisivatkin, tulisi todemmaksi ainakin se tavoite.