Blogin uusi osoite

Uusi blogi on vihdoin nähnyt päivänvalon! Elämästä Teksasissa kertoillaan osoitteessa

https://kotiteksasissa.blogspot.com

Tervetuloa seuraamaan! :)

Teksas ja tomaattikoira

Illalla pesin koiraa tomaatti-basilika-kastikkeella. Oltiin oltu menossa nukkumaan ja puoliso oli päästänyt koiran vielä pihalle. Yleensä mennään kojoottien varalta itse mukaan, mutta nyt puoliso oli ajatellut, että nopeasti ruokkii samalla autotallikissan.

Kuulin pihalta ulvahduksen ja aika selväähän se oli, mitä siinä tapahtui. Koira juoksi sisälle rantuja turkissaan ja se haju alkoi hiipiä sisälle saman tien. Miten se voikin levitä paikkoihin, joihin sitä ei viety? Suihkittiin raikastimia yläkerrassa ja kaikista pahimmaksi jäi alakerran makuuhuone, jonka ovetkin tapahtumahetkellä olivat olleet kiinni. Puoliso yökkäili ja aika hirvittävän hirvittähän se lemu on.

Ennen valkoinen koira on nyt väritykseltään vahvan presidentillinen, ja basilikaa se nuoleskelee turkistaan varmaan vielä viikon verran. Mutta ei haise enää kovin pahasti. Kaikeksi onneksi skunkki ei tainnut osua karvakaverin naamaan, vaan pahin hyökkäys kohdistui kaulaan ja kylkeen.

Aiemmin päivällä olin googletellut Teksasin eläimistöä. Myrkyllisiä hämähäkkejä löytyy Kaliforniasta tutun mustanlesken lisäksi toinenkin. Kalkkarokäärmeet saavat kaverikseen kolme muuta vaarallista lajia. Skorpionit kuulemma tykkäävät asua sängyissä, myttyvaatteissa ja kengissä. Tajusin sitä artikkelia lukiessani ensi kertaa, että sille saattaa olla jokin ihan järkevä syy, että amerikkalaiset roikottavat vaatteet ja pitävät kenkiä sisällä.

Ehkäpä Teksasisssa koiraa ei pidä niin huolettomasti päästää yksin pihalle. Jos toki ei pitäisi täälläkään.

Viisi vuotta sittenhän me päätettiin, että koskaan enää ei tehdä sellaista, että toinen meistä lähtisi edeltä ja toinen sitten tulisi perästä. Kolme vuotta sitten pidettiin tästä päätöksestä lujasti kiinni: kun puoliso sai uuden työpaikan, vuokrattiin talo sitä edes näkemättä ja muutettiin kaikki tänne etelään kesken lasten kouluvuoden. Ja parin viikon päästä puoliso irtisanottiin työpaikastaan...

Joten nyt me otamme kuitenkin varovaisemmin. Teksas on kaukana. Se on samassa maassa, mutta erilaisessa ilmastossa ja kulttuurikaan ei ole aivan sama. Ei siellä kuulemma ole edes yhtään meidän tutuista hampurilaispaikoistamme. Kauppojen nimetkin kuulostavat vierailta. Eikä siellä ehkä ainakaan kovin avoimesti voi vitsailla presidentillisistä seikoista.

Ulkosuomalaisblogini ovat tähän asti sitoutuneet aikaan ja paikkaan: Kylmästä lämpimään kertoi meidän muutosta ja sopeutumisesta Piilaaksoon. Tämä blogi on meidän ajasta L.A:n liepeillä. Ei kahta ilman kolmatta, mutta en ole aivan vakuuttunut siitä, että haluan jatkaa bloggerissa, jolle en löydä hyvää kännykkäsovellusta. Ja tietysti uusi blogi tarvitsee uuden nimen. Paras ideani tällä hetkellä on Finn-tas-tex ja Wordpress. Mutta oisko sulla joku muu ehdotus?

Miltä meillä näyttää kuukausia katastrofin jälkeen?

Tuhannet ihmiset menettivät Kalifornian maastopaloissa kotinsa, (liki) kaiken omaisuutensa ja monet myös lemmikkejään tai läheisiään.

Viime viikolla luin L.A. Timesista yhden selviytyneen kokemuksia. He olivat päässeet jo säästöjensä turvin asettumaan uuteen kotiin, mutta se oli vielä varsin tyhjä. Hän sanoi miettivänsä paljon kodittomia ja kodittomuutta. Siihen samastuin.

Uuden kodin hankkinut pohti, näkyykö se myös fyysisesti heidän kodissaan tästä päivästä ikuisuuteen asti, että he kerran menettivät kaiken. Tuskinpa. Tavaraa tässä maailmassa on nimittäin vaikea estää kertymästä.

Kun näen kuvia, joita toiset ihmiset julkaisevat omista kodeistaan, kiinnitän kyllä usein huomiota siihen, kuinka heillä on kuvia ja koriste-esineitä ja paikkoja niille koristeille. Kuinka kaikki on huolella rakennettua. Vuosikymmeniä samassa talossa asuneiden kodeissa on ilmeisiä muistojen kerrostumia.

Siinä suhteessa me olemme ehkä aina kuin Helsinki Roomaan verrattuna.

Mutta noin yhdeksän, kymmenen kuukautta katastrofin jälkeen meillä kuitenkin on jo ihan kodikasta, tai ainakin toimivaa. Ollaan kaukana niistä alkuviikoista, jolloin istuttiin tyhjän olohuoneen lattialla työkaverin lahjoittaman peiton päällä tekemässä palapeliä.

Tilanne voisi toki olla toinenkin, ellei meitä olisi niin vahvasti autettu ja tuettu - te autoitte ja tuitte. Ystävät, tutut ja tuntemattomat.

Otin kotoa muutamia kuvia. Lapsiperheellisen lienee helppo uskoa, että vaikka eilen koko perheen voimin siivosimme ja järjestelimme, kaikki on taas hyrskyn myrskyn. Päätin ottaa kuvia silti. Ei tämä blogi mikään Glorian kuvalehti ole.

Tässä on olohuoneen nurkka tänään:

Lapsen punainen reppu on perjantailta: hänen ystävänsä perhe vei pian synttäreitään juhlivan tytön mukanaan Disneylandiin ja lahjoitti päivää varten repun, jota eivät itse tarvinneet.

Vasemmassa reunassa näkyvät toisen tyttären rummut olivat jotakuinkin ensimmäinen asia, joka uuteen kotiin hankittiin. Vanhat rummut olivat olleet meillä vain muutaman kuukauden, mutta niin vain nekin olivat homeessa. 

Pilkkuja vanhojen rumpujen sisäpinnassa:

Uudet rummut tyhjässä olohuoneessa:


Kun muutimme, ilmoitin että meille ei enää tule sohvaa. Me muutamme koko ajan, joten on turha hankkia kalusteita, joiden siirtäminen on pirhanan hankalaa. 

Olohuoneeseen hankittiin siis ensin hyvin kevytrakenteiset, jalattomat nojatuolit ja säkkituoleja. Näistä suurin osa saatiin lahjoituksina. Jalattomat nojatuolit ovat nyt siirtyneet lastenhuoneisiin.

Muutama kuukausi sitten rohkaistuimme hankkimaan kuvassa näkyvät kevytrakenteiset nojatuolit käytettyinä. Koska edelleen reagoin/-mme homeeseen ja kaikenlaiseen muuhunkin, tuolien pehmusteet revittiin ensin alkutekijöihinsä ja tarkistettiin, että sisustat näyttävät terveiltä. Sitten kaikki pestiin ja tuolinjalkojen pohjille näytettiin hiekkapaperia. 

Lunch boxit olivat myös ensimmäisiä hankintoja. Vanhan kodin autotallista saatiin talteen jotain, vaikkakaan ei kaikkea. Jo ensimmäisenä Amerikan-vuotena hankittu kestokalenteri kuuluu selviytyjiin.

Työkaveri lahjoitti meille neljän hengen ruokailuryhmän, jolla mentiin kiitospäivään saakka. Jotenkin se riitti kesälläkin, vaikka talossa oli myös meidän kesänuoria ja pöydän ääressä aterioi säännöllisesti neljä aikuista ja kolme lasta. Sopu sijaa kai. 

Sen opin, että ruokapöytä on ehdottomasti yksi keskeisimmistä ja tarpeellisimmista kalusteista. Ilman pöytää on hankalaa syödä siististi, astioita menee rikki eikä kukaan kokoonnu päivälliseksi minnekään.

Noin kuukausi sitten piipahdimme Ikeassa ja pidimme palaveria pöytäosastolla. Löydettiinkin yksi isompi pöytä, jota lähdettiin varastopuolelta hakemaan. Viime hetkessä pyörrettiin päätös ja päädyttiin ostamaan alkuperäisen pöytäryhmän kaveriksi toinen samanlainen. Nyt pöydän ääreen mahtuu kymmenen!

Arkisin uusi pöytäosa näyttää tosin lähinnä hautautuvan tavaroiden alle. Kleenex-boxeja, kirjaston kirjoja, askarteluja...

Lasten vanha Barbie-talo tuhoutui sekin. Yritin aluksi puhdistaa taloa: revin irti papereita ja hinkkasin seiniä. Sitten sieltä löytyi kovaan muoviin asti pureutuneita läikkiä, joita ei saanut pois. Barbie-talo päätyi kaatopaikkahuoneeseen muun roskiin menevän tavaran sekaan.

Syksyllä tytöt alkoivat puhua, että näkivät YouTube-videon, jossa opetettiin Barbie-talon rakentamista. Jos vain voisimme käväistä Michaelsissa ja hankkia muutamia juttuja... Löysin salamana Facebookin markkinaosastolta leidin, joka myi oman tyttärensä vanhaa Barbie-taloa, samaa jonka olimme menettäneet. Puoliso ja tyttäret hakivat talon paikan päältä: katselivat ja haistelivat sekä talon itsensä että autotallin, jossa sitä oli säilytetty.

Tyttöjen lelutilanne on koko vuoden ajan kohentunut hiljalleen, mutta entisen kirjavan kokoelman sijaan heillä on nyt kahdenlaisia juttuja: legoja ja barbeja. Tytöt leikkivät taas, mutta käyttävät nykyään ehkä enemmän kuin ennen aikaa lukemiseen (kiitos kirjastojen!)  ja niin paljon kuin sallimme, iPadeilla pelaamiseen. 

Suomesta toimme kaksi Suomen-kodissa ollutta mattoa. Ne olivat ensin olohuoneessa, mutta siirtyivät pian pesun kautta lastenhuoneisiin, kun koira tuntui kuvittelevan, että siinä oli hänelle sisävessa.

Teinin huone on edelleen jokseenkin ankea ja autio, mutta se on toisaalta teinin valinta. Hänelle hankittiin jo siisti dresseri, mutta sepä ei sitten kelvannutkaan esteettisistä syistä. No me vanhemmat olemme puolestamme pitkän aikaa sitten ohittaneet kohdan, jossa esteettiset syyt olisivat mikään kriteeri. Niinpä teini ei saa satojen dollarien dresseriä, vaikka se olisi miten nätti.

Koristetaulun toin matkalaukussa Suomesta. Nyt se on alhaalla aikuisten huoneessa muistuttamassa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Tavara ei ole - ja on kuitenkin.

Ilman olennaisia tavaroita ja välineitä tavallinen arki on todella hankalaa - näihin kuuluvat esimerkiksi ruoanlaittovälineet, siivoustarvikkeet, pyyhkeet, pesuaineet, hygieniatarvikkeet, takit, kengät ja jonkinlaiset sängyt. Ilman henkilökohtaisesti tärkeitä tavaroita jotain omasta itsestä puuttuu - näihin lukeutuvat esimerkiksi harrastusvälineet ja keskeisiin ajanvieton tapoihin tarvittavat tavarat (musiikki-instrumentit, kirjat, urheiluvälineet, lelut). Kolmas taso on mielestäni mukavuustavarat, ja näihin kuuluvat kaikki sellaiset, mitkä tekevät elämästä kaunista ja miellyttävää.

Kun ihmiset konmarittavat ja yksinkertaistavat, he yleensä pyrkivät eroon vain mukavuustavaroista. Kukaan ei heitä huvikseen menemään kitaraansa tai tietokonettaan - hammasharjasta ja patjasta puhumattakaan. Siksi kodittomatkin raahaavat kärryjään ja nyssyköitään.

Myös kaiken menettämisestä selviää. Mutta, jos aikoo elää modernissa yhteiskunnassa sen tuottavana osana - eikä vetäytyä metsiin, vuorille tai siltojen alle, on tiettyyn pisteeseen saakka välttämätöntä rakentaa kaikki uudelleen. Siihen tarvitaan tukea.

Kalifornian paloissa tuhoutuneet yhteisöt rakentavat uudelleen sekä henkilökohtaista elämäänsä että infrastruktuuria: lähikauppaa, vesiputkia, kouluja. Nopealla googlettamisella löytyy monta järjestöä, jotka kanavoivat heille apua ja tukea. Yksi suurimmista ja luotettavimmista lienee Punainen Risti. Kun en saa linkattua nätisti, linkkaan sitten rumasti:

https://www.redcross.org/donate/donation.html/?cid=fy19cawildfires&med=cpc&source=google&scode=rsg00000e017&gclid=CjwKCAiAl7PgBRBWEiwAzFhmmk4sabusYptYZqxNRL3_hr7e1Ka1-u4ds__tdo9yeILT5FXrfeby-BoCD7oQAvD_BwE&gclsrc=aw.ds

Lomalla, osa 2

Tiistai-aamuna tiesin suoraan, mitä aioin. Meidän lähellä sijaitsee vanha, kaunis majakka. Suorastaan häpeä, että ollaan asuttu täällä jo niin kauan, eikä olla sitä käyty katsomassa!

Tiputin lapset koululle ja lähdin koiran kanssa suoraan kohti Rancho Palos Verdesiä. Ajoin ensin oikean parkkipaikan ohitse, mutta heti perään tuli toinen: RPV on siitä ihana paikka, että siellä on aivan tarkoituksella perustettu haikkipolkuja ja luontoalueita vieriviereen. 

Jätin siis auton jälkimmäiselle parkkikselle ja kävelin koiran kanssa hiekkapolkua pitkin puolisen mailia takaisin. Aamu oli pilvinen ja ehkä maastopalojen vuoksi ei kovin selkeä, joten Catalina Islands eivät olleet näkyvissä. Merta näkyi kyllä kauas - nettitietojen perusteella alue onkin oiva paikka valaiden katseluun silloin kun valaat vaeltavat.

Taas kävi vähän yksityisalueesti. Olisin siis tietysti voinut tarkistaa etukäteen, että majakka on liittovaltion mailla ja avoinna vain kerran kuukaudessa. Ilmankos parkkipaikkoja riittikin.

Päätin lähteä koiran kanssa kävelylle rantaviivaa pitkin. Haikkaajia, juoksijoita ja koiranulkoiluttajia oli paljon. Joogapöksyissä ja flipflopeissa kulkevat naiset keskustelivat keskenään toisen taloon tehtävästä remontista. ”No niin, siis marmoriahan meidän on pakko käyttää sen verran, että...” 

Napsin kuvia kauniista maisemista ja kuvittelin näkeväni meressä merileijonia. Luultavasti ne olivat kiviä. Vesilintuja näkyi paljon, mutta ei valaan valasta.

Aurinko alkoi paistaa ja varjottomalla reitillä alkoi tulla lämmin. Tajusin, etten ollut varannut koiralle vesikippoa mukaan. Joku tuli juttelemaan: ”Your backbag looks so heavy!” Olin juuri edellisiltana lukenut Nextdoorista jutun siitä, kuinka jonkun lapsia oli koetettu kaapata puistossa, joten en tahtonut jäädä vieraiden kanssa juttusille - varsinkaan, kun avausrepliikki oli noin outo. ”Well it’s not, have a good one!” huikkasin, ja tiedustelija näytti pettyneeltä. Ehkä hän oli vain yksinäinen eikä yrittänyt varastaa luottokorttejani, mutta en halunnut ottaa hänen motiiveistaan selvää.

Parkkipaikalle palatessamme ohitimme vesipisteen ja harmittelin vielä enemmän, ettei koiralle ollut kippoa. Kaarsin takaisin, kun hoksasin, että muovipussi pitää vettä ja koiranpussejahan oli hihnassa tietysti kiinni koko rullallinen.

Kolmen kiivaan haikkipäivän jälkeen karvakaveri meni kotona pitkille päiväunille. Minun iltapäiväni kului hammaslääkäreissä: ensin lapsien rautoja tarkistettiin ja sitten kävin oman purukaluston puhdistuksessa. Kumma juttu, että ne aina etsivät jotain, mikä vaatii jatkotoimenpiteitä.

Nyt oli ”ihan pakko” ottaa yksi röntgenkuva ja todeta, että se mitä muutama kuukausi sitten luulin/toivoin hampaiden väliin juuttuneeksi kovaksi siemeneksi olikin itse asiassa pala hammasta. Ja koska se lohkesi irti paikatusta hampaasta, niin paikattu hammas on nyt kovin hauras ja herkkä ja käytännöllisesti katsoen räjähtää hetkenä minä hyvänsä. ”Siihen on pakko laittaa kruunu!” hihkui hammaslääkäri ja kas, kuulemma vakuutuksenikin kattaisi siitä osan.

Tässä vaiheessa pyysin hammaslääkäriä vähän pitelemään hevosiaan, koska meidän vakuutushan on vaihtumassa. Puoliso on vaihtamassa työpaikkaa ja siinä hässäkässä mullistuu taas puolet byrokratiaelämästä. Hammaslääkäri totesi pettyneenä, että ai. No sitten me katsotaan tätä kruunuasiaa uudestaan, kun tulet seuraavaan puhdistukseen toukokuussa. Toukokuussa! Eli siis se hammas ei nyt varsinaisesti ollutkaan räjähtämässä käsiin.

Illalla tein varovasti kotona kevyen sarjan voimaharjoituksia, sillä treeniohjelma San Diegon puolimaratonia varten alkoi tällä viikolla. Yskä villiintyi.