Yliherkkänä

Viides vai kuudes viikko yskää. Diagnosoin itseltäni ilmiön, jota amerikkalaiset lääkärit kutsuvat nimellä post-nasal drip. En tiedä, onko tälle nimeä suomeksi, mutta se on siis sitä, kun flunssa loppui jo, mutta räkää vain edelleen riittää. Sitä valuu nieluun ja sitten kurkkua kutittaa niin, että meinaa hulluksi tulla, ja sitä kutinaa yskii pois. 

Juttelin jo muutama viikko sitten lääkärin kanssa puhelimessa. Sen piti olla videopuhelu (aika avaruusteknologiaa), mutta ketään suuresti yllättämättä se kuvaosuus ei toiminut yhdessä ääniosuuden kanssa, ja vaihdettiin ihan vain tavalliseen puheluun hetken toisiamme ilman ääntä katseltuamme. Kerroin lääkärille missä mennään, ja se kyseli, mitäs ihmettä hän sille voi. Siis ihan tosiaan: "What do you want me to do?" Sitten lopulta huomasin, että se oli saanut koneeltaan auki sen osion hoitosuosituksista, jossa kerrottiin homeen vaikutuksista. Lääkäri alkoi lukea sitä ääneen: "Tärkeintä on välttää altistusta..." Tiedän, että luki ääneen, koska kun vertailtiin puolison kanssa muistiinpanoja, se oli kuullut omalta lääkäriltään tasan samat lauseet. Välttää altistusta. Jeez, ihanko totta.

Välillä tuntuu vaikealta välttää altistusta. Räkäyskä on tässä vaiheessa ihan selkeästi reaktiivista, mutta on tosi vaikea sanoa, mistä se milloinkin riehaantuu. Edelleen yskähtelen vienosti meidän autoissa, ellen käytä hengityssuojainta. Autot on tähän mennessä imuroitu ja pesty moneen kertaan. Vieläkö siellä siis on jotain partikkeleita piilossa kankaiden kuteissa vai reagoinko esimerkiksi liikenteen pölyihin ja hajuihin? Yskin kotona, mutta yskinkö vain koska yskin, vai esimerkiksi siksi, että kotona on joitakin vanhasta talosta pelastettuja, tähän mennessä moneen kertaan ja monissa liemissä pestyjä vaatteita? Yskin maanantaisin, jos sunnuntaisin on käyty perheen kanssa YMCAlla uimassa. YMCAn rakennus tietysti saattaa olla läpeensä homeessa, mistäs minä sen tiedän. Tai sitten saatan reagoida uima-altaiden klooriin. Myös pienimmällä oli viimeksi uidessa verta nenässä, sattumaa vai ei?

Tänään yskä on paha, koska kävin eilen hammaslääkärissä. Uuden hammaslääkärin toimisto heitti kurkun karkeaksi ja äänen käheäksi muutamassa minuutissa. Jälleen en toki yhtään tiedä, onko rakennus terve, mutta sen tiedän, että siellä tiloissa oli käytetty jotakin hyvin voimakasta, joskin miellyttävää hajustetta, mahdollisesti peittämään jotain epämiellyttävää hajua. Eilen olin tiloissa noin puoli tuntia, ensi viikolla olen menossa takaisin puoleksitoista tunniksi. Saa nähdä, kuinka käy. Voin jo kuvitella, kuinka hoipun kesken toimenpiteen leuka verta valuen parkkipaikalle hengittelemään. Valmiiksi voinee olettaa, että seuraavana päivänä ei juuri henki kulje.

Palasin viime viikolla varovasti juoksun pariin, koska yskä ei varsinaisesti tunnu siitä muuttuvan suuntaan tai toiseen. Sen sijaan omaan jaksamiseen ja mielialaan liikunnalla on iso vaikutus. Haluan uskoa, ettei minun tarvitse laputtaa itseäni sisäilmasairaiden kategoriaan ja ottaa homevaurioisuudesta itselleni uutta identiteettiä. Haluan uskoa, ettei meidän tarvitse muuttaa Arizonaan aavikkotelttaan asumaan. Haluan uskoa, että tämä on vain vaihe, ja tästä päästään ohi, ja elämä jatkuu. Mutta en ole ihan varma. Teini on tänään kotona parantelemassa flunssaa - vaikuttaa rehelliseltä nuhakuumeelta, mutta entäs jos ei? 

Kunpa vain olisikin sellainen kristallipallo, jolla näkisi seinien sisään ja rakenteisiin, ja voisi olla ihan satavarma joka hetki ja joka paikassa, että ollaan terveenä, terveissä tiloissa. 

Jaloilleen

Lasten kevätloman ekana aamuna suunnittelimme puolison kanssa olevamme puoli kuudelta Santa Monicassa. Ilmoittauduimme mukaan Back on My Feet -järjestön vapaaehtoistoimintaan, ja heidän orientaatiotilaisuutensa järjestetään ajankohtana, jona vain harva voi väittää olevansa estynyt saapumaan paikalle. Mitä nyt unisuus ehkä saattaa estää.

BOMF, josta joskus ennenkin olen kirjoittanut, auttaa kodittomia pääsemään kirjaimellisesti takaisin jaloilleen. Kotinsa, omaisuutensa, ylpeytensä ja itsearvostuksensa menettäneet jäsenet osallistuvat ensin kuukauden ajan aamujuoksuun kolmesti viikossa. Tavoitteena ei niinkään ole parantaa fyysistä kuntoa, vaikka se siinä sivussa tapahtuukin. Ensisijaisesti osallistujat kuitenkin oppivat kuukauden aikana ymmärtämään, että he osaavat, he pystyvät ja he kehittyvät, kun vain jaksavat sinnikkäästi yrittää.

Tämän jälkeen osallistujat ovat aiempaa valmiimpia ottamaan vastaan muuta tukea: apua koulutuksen, työn tai kodin hankkimiseen.

BOMFin orientaatiotilaisuuksissakin kävellään tai juostaan. Sunnuntai-iltana sieltä tuli viesti, että ai niin, lenkkarit jalkaan, täällä ei katsella mitään slideshow’ta.

Siinä vaiheessa olin kuitenkin onnistunut hankkimaan ankaran flunssan, joka näin kolmannen tai neljännen viikon tietämillä jaksaa edelleen ottaa aina vain uutta vauhtia. Jouduimme siis lähettämään pahoittelevan viestin, ja varmaan järjestössä ajateltiin, ettemme olleet ymmärtäneet, mihin olimme päätämme työntämässä. Sittemmin en ole tainnut päästä lenkille kuin kerran, ja sekin kerta kadutti jälkikäteen.

Kun meidän oma koti ja elämä on teidän, työkavereiden, ystävien ja tuttavien avulla hiljalleen rakentunut uudelleen, olen usein ajatellut niitä, jotka eivät tällaista ihmeellistä tukea koe. BOMFin toiminta tuntuu meille tavalta sanoa kiitos, ja maksaa eteenpäin sitä uskomatonta hyvää, jonka olemme itse kokeneet.

Kun pää siis kulkee mukana taas muutoinkin kuin köhien kainalossa, suuntaamme jonakin päivänä hyvin varhaiselle aamujuoksulle Santa Monicaan. Sinä aamuna ajattelen kiitollisuudella teitä kaikkia - niitä jotka tunnen nimeltä ja heitäkin, joita en.

Ylitsevuotavainen

Pari kirjoitusta sitten sanoin haluavani harjoitella kiitollisuutta. Pitäisi olla varovainen sen kanssa, mitä toivoo! Universumihan naurahti ja totesi antavansa aihetta kiitollisuuteen.

Joku mulle sanoi, ettei oikein ymmärrä, mitä koemme. Sen ensimmäisen viikon voisi käsittää kuvittelemalla vain ottavansa ja kävelevänsä ulos ovesta. Mukaan pitää ottaa mahdolliset lapset ja lemmikit, puhelin ja lompakko. Sitten majoitutaan tyhjään asuntoon ja eletään normaalisti.

Huomasimme tietysti hyvin nopeasti kuluttavamme tavattomasti aikaa ja rahaa ostoksilla. Se alkoi ihan vain hammas- ja hiusharjoilla. Ruoanlaitto tarkoitti kauhan ostamista, sadepäivä takkien pelastusyrityksiä.  Iltapäivisin koulun jälkeen lapsilla ei ollut kotona yhtään mitään tekemistä, ennen kuin ostimme palapelin ja legoja. Kun Etelä-Kaliforniassa juuri sattuivat ilmat viilenemään, työkaveri toi oman takkinsa lainaan. Toinen antoi peiton, joka on olohuoneessa ”sohvanamme” vieläkin.

Nyt se ensihetkien jatkuva hätätila on jo helpottanut.

Yksi iso juttu oli se, että vanha talo saatiin tyhjäksi. Tyttären ystävän isä oli meille valtavan suuri apu. Siunasin monta kertaa mielessäni sitä, että tyttäreni on ollut hänen lapselleen hyvä ystävä. Sen jälkeen, kun jäterekka oli kahdeksalla sadalla dollarilla käynyt hakemassa vain ne suuremmat kalusteet, tyttären ystävän isän peräkärryllä katosi pilalle mennyt piano ja sulivat jätepinot. Palkkaa hän ei suostunut ottamaan. Ilman häntä ei konkurssista olisi tullut loppua.

Viime viikonloppuna tyhjennettiin vielä autotalli. Etukäteen luulimme, että sinne säilötyt tavarat sentään olisivat kunnossa. Höps. Kun yksi matkalaukku löytyi mustana homeesta, tarkastelimme kaikkea muutakin tarkemmin. Ensi viikonloppuna siivotaan ja raakataan uuteen autotalliin siirretyt laatikot ja varmaan sieltä vielä yllätyksiä löytyy. Hyvässä ja pahassa. Eivätpä ne onneksi elintärkeitä asioita olekaan: Halloween- ja joulukoristeita, matkalaukkuja, lasten piirrustuksia.

Entisen talon vuokraemäntä vaati, että hänen jääkaappinsa (joka ei meillä ollut käytössä) siirretään taloon takaisin ja pyykkitorni puolestaan hilataan sisältä autotalliin. Suomalainen työkaverini lahjoitti meille tuikitärkeän ruokapöydän ja samalla reissulla auttoi vaimonsa kanssa siirtämään nämä raskaat vimpaimet. Jotkut ihmiset vain kerta kaikkiaan menevät yli, ympäri ja vielä sen ylimääräisen mailinkin auttaakseen toisia.

Olen melkein kiitollinen siitä, että saamme kokea tämän. Olen ehdottomasti kiitollinen siitä, mitä lapset tässä rytäkässä oppivat: että elämä kantaa ja hyvät ihmiset auttavat. Jopa tuntemattomat. 

Toki, jos saan olla tosi rehellinen, raatojen ympärillä on aina myös korppikotkia. On ihmisiä, jotka viihtyvät katastrofien lähellä, eivätkä he pyöri siellä auttaakseen. Mutta olen iloinen, kun hyvin konkreettisesti näen, että näitä ihmisiä on sittenkin hyvin, hyvin vähän.

Palapeli olohuoneen lattialla valmistui ja uusi koti rakentuu kauha kerrallaan. Priorisoimme lasten arkeen kuuluvia asioita, vaikka toki tuntuu, että teemme siinä asioita nurinkurinkin. Siis että ennen purkinavaajaa keskimmäiselle hankittiin vähän käytetyt rummut ja nuorimmalle kosketinsoitin. 

Teini sai kitaran lainaksi opettajaltaan. ”Onko sulla plektroja kotona?” tämä vielä varmisteli kuin ohimennen, ja laittoi mukaan muutaman omistaan. Melkein itkin.

Me kyllä kipuamme täältä takaisin. Olen kiitollinen uskomattoman lujista tyttäristäni, joiden sisintä tämä kolaus ei tunnu horjuttavan. Ja puolisosta, joka taitaa kestää ihan mitä tahansa. Meitä perheenä tämä kokemus tiivistää entisestään.

Aikaa uudelleenrakennukseen kuitenkin vähän menee ja yksi oikeudenkäyntikin saattaa olla edessä. Kaikki homeen aiheuttamat oireet eivät vielä ole kokonaan poistuneet; nähtäväksi jää, kuinka pitkä tie siinä kuljetaan. 

Mielessäni vähän kiukuttelen hiljaa sen epäreiluutta, että rakennamme kotia nollasta kuin nuoripari ikään -  siinä kohdassa elämää, jossa meidän pitäisi esimerkiksi säästää lasten koulutukseen. Mutta näin tämä meni. Ja se tarinan opetushan siis oli, että asiat ovat järjestyneet kuin ihmeen kaupalla nyt, ongelma kerrallaan. Jospa siihen voi luottaa jatkossakin.

Kiitollisuuden rinnalla, sanon nyt tämänkin, kulkee häpeä. Tiedän kyllä, ettei tämä onnettomuus ollut meidän vikamme ja ettemme sitä mitenkään olisi voineet estää. Silti kuvittelen, että yksin olisi pitänyt nytkin pärjätä, purra hammasta ja hymyillä. Keskustelin itseni kanssa hyvän tovin, ennen kuin lopulta ymmärsin, etten nimenomaan äitinä voi väittää selviäväni tästä ilman apua.

Kiitos teille kaikille, jotka olette meitä tukeneet ja tuette. Iso kiitos Katalle, jota ilman gofundme-keräystä ei olisi. Työyhteisöni puhalsi tuulta sen purjeisiin urakalla, ja monet, monet ystävät, tutut ja tuntemattomat ovat sitäkin kautta osoittaneet myötätuntoa perhettämme kohtaan. 

Arvostamme aivan valtavasti jokaista lämmintä ajatusta, kaunista sanaa, hyvää tekoa ja tarpeeseen tullutta lahjoitusta. En koskaan ole uskonut ihmisiin niin paljon kuin tänään. Kiitos tuntuu liian pieneltä sanalta.

Homehelvetti

Muutama viikko sitten istuin sunnuntai-iltana tyttären sängyn reunalla. Lapsi itki lohduttomana. ”Kaikki mun pehmolelutkin? Kaikki?” Koetin sanoa, ettemme me vielä tiedä.

Joskus joulun tienoilla talossa alkoi tapahtua. Ensin kyse oli tukkeutuvista vessoista - siis sitä, mistä saatiin esimakua heti taloon keväällä muutettuamme. Omistajan tuttu putkimies kävi paikalla monesti. Kun häneen ei saatu yhteyttä, kävi hätäapuna joku muukin. 

Saatiin useita toisistaan poikkeavia arvioita. Snake-putki vain tuonne, tämä pönttö kokonaan irti, tätä vessaa ei saa käyttää, ei kun nimenomaan vain sitä.

Jossain vaiheessa likavesi oli tulvia olohuoneen puolelle. Ja sitten sitä vettä, ehkä vähän saippuaista mutta selvästi puhtaampaa, löytyi pyykkikoneen tienoilta koko ajan. 

Omistajan putkimieskaveri aukaisi seinää. Löydettiin ruuveja, joilla seinä oli kiinnitetty vesiputkiin. Mutta oliko se sittenkään syy? Omistajan vakuutusmiehet kävivät paikalla ja sanoivat: tämä seinä, ja sisääntuleva vesi. Sitten suljettiin sisääntulevaa vettä aina, kun se oli mahdollista. 

Omistaja ei ollut tyytyväinen vakuutuksensa tarjoamiin vaihtoehtoihin ja päätti korjauttaa putket ohi sen. Alkuperäinen suunnitelma putkien uusimiseksi oli jonkinlainen sisäpinnoite, mutta sitten selvisi, että osa ei olekaan kuparia. Talo on vanha ja sitä on rakennettu, uusittu ja laajennettu moneen kertaan.

Putkimiestuttava päätyi ohitusleikkaukseen. Ongelma-alue jätettiin avaamatta ja taloon asennettiin kokonaan uudet sisääntulevat putket, katolle. Omistajan pojat toivat kosteaan kylpyhuoneeseen kuivureita, joista ainakin toinen oli tekstiensä perusteella kokolattiamattojen pesun yhteydessä käytettävä laite. Se puhalsi vettä kohden, mutta ei kerännyt sitä millään takaisin.

Sinä sunnuntai-iltana puoliso lähti käymään vielä jossakin ja huikkasi melkein oven takaa mennessään, että oli siirtänyt ison makuuhuoneen kaapissa seinää vasten nojannutta reppuaan. ”Siinä takana oli jotain väriä seinässä. Ehkä reppu oli hangannut? Katsotaan myöhemmin.”

Tuntui parhaalta mennä katsomaan saman tien. Siirsin koria ja seinän edessä seisonutta omistajan kaappia. Se oli selvä peli yhdellä vilkaisulla. Kun puoliso tuli takaisin, kysyin, korvaakohan meidän vakuutus homeongelmat.

Ja olihan meillä siis ollut niitä oireita jo aika pitkään, lapsillakin. Yskää, nuhaa, kovia päänsärkyjä, pahoinvointia, vatsaoireita, vatsakipuja, kutinaa, ihottumaa, nenäverenvuotoja. Pahentuneita astma-, iho- ja niveloireita. Emmekä silti tajunneet ilman sitä näkyvää hometta, missä mennään. Kaikelle löytyi aina jokin muu selitys, vaikkakin etenkin teinin jatkuva sairastelu alkoi jo epäilyttää - pidin sitä lorvikatarrina.

Puoliso tarttui toimeen välittömästi. Hän soitti vielä samana iltana paikalle tarkastajan, joka teki homemittaukset sisäilmasta koko talossa ja otti näytteen kaapista. Minä kyselin, eikö olisi voitu odottaa vakuutustarkastajaa.

Hyvä, ettei odotettu. Omistajalle asiasta lähetettiin tieto myös. Lastenhoitajan mukaan hän oli miehensä kanssa ilmestynyt paikalle maanantaina ja yksinkertaisesti pessyt vaatekaapin seinän. Pessyt. Ilman suojavarusteita. Käyttäen ties mitä kemikaaleja. Mennyt koskettamaan ja levittämään ilmaan itiöitä, joiden laadusta ei tässä vaiheessa ollut tietoa.

Torstai-aamuna saimme tarkastajan raportin. Päälajit eivät olleet pahimpia mahdollisia: aspergillus/penicillium, ulocladium ja cladosporium. Ei tosin tarkkaa tietoa siitä, millainen aspergillus, kun se voi olla varsin ikäväkin.

Alkoi hurja nettitutkimus, jotta saimme aiheesta lisää tietoa. Mitä hittoa meidän pitää tehdä nyt??

Seuraavana sunnuntaina muutimme. Pyysimme lapsia keräämään pariin suureen Ikea-kassiin muutaman päivän vaatteet. Käytimme ne teollisessa pesulassa, jossa ne pestiin ammoniakilla ja mahdollisimman kuumalla vedellä. Osa näistäkin vaatteista on silti pitänyt hävittää, kun ne ovat edelleen aiheuttaneet yskää, kutinaa ja ihottumaa. 

Otimme mukaamme vain keraamisia, lasisia ja metallisia astioita, ja pesimme ne sekä lähtiessä että uudessa sijainnissa. Kävimme ostamassa upouudet patjat, peitot ja tyynyt sekä koiralle sängyn. Pienin sai pitää tehopestyn kisuriepunsa sillä varauksella, että jos sen kanssa tulee oireita, riepu lentää. Jätimme kaiken muun.

”Me tulimme tähän maahan neljä vuotta sitten muutaman matkalaukun kanssa”, lohdutin silloin ensimmäisenä iltana lastani. ”Me selvisimme silloin, ja jos niin käy, että meillä tämän jälkeen on vain vähän tavaraa, me selviämme nytkin.”

Puolison kanssa käytiin jossain vaiheessa tiukkoja keskusteluja siitä, mitä omaisuudelle tapahtuu, etenkin sen jälkeen kun selvisi, ettei vakuutus korvaa mitään. Pohdimme puhdistusfirman käyttöä, mutta emme saaneet uskottavaa tarjousta ja takuuta turkasen kalliin yrityksen onnistumisesta. 

Eilen talosta hävitettiin kaikki kalusteet. Home oli levinnyt kaikkialle. Keittiönpöytään. Takaoven lasi-ikkunaan. Eteisen kaapissa säilytettyjen kenkien pohjiin. Piano, rummut ja viulu ovat pilalla. Kirjat, tärkeät paperit, liinavaatteet. Kengät, takit, kodinkoneet. Matot, taulut, valokuvat. Lasten lelut. Juuri joulun alla hankittu pölynimuri. Kukaan ei ole vielä uskaltanut tarkistaa sähkökitaraa. Kaikki irtotavara on pakattu jätesäkkeihin, ja kaatopaikalle nekin ovat matkalla. 

Olemme tyhjentäneet taloa hengityssuojaimien ja hanskojen kanssa, kauhistuneena siitä, että vasta asuimme täällä. Lapset eivät ole enää saaneet tulla sisälle. Iltaisin uudella kodilla suihkun jälkeen olemme yskineet vielä hyvän tovin.

Olen tosi kiitollinen ystäville, jotka ovat tarjoutuneet auttamaan. Kaikki pienetkin lahjoitukset ovat vieneet meitä eteenpäin ja antaneet toivoa siitä, että tästä selvitään. Pienimmän tyttären ystävät hankkivat hänelle uuden penaalin ja sinne kynät ja kumit. Se oli liikuttavan ihana ja täysin tarpeeseen tullut lahja. Taloudellisesti tämä on tietysti täysi katastrofi. 

Lahjoitustenkin kanssa on vain oltava tarkkana. Juuri äsken kävin ruokatunnilla äkkiä ostamassa uuden paidan, kun en ystävän antamassa yhtäkkiä pystynytkään hengittämään. 

Tärkeintä on terveys. Tärkeimmästä tärkeintä on lasten terveys. Sen rinnalla muu ei tietenkään merkitse yhtään mitään. Mutta silti tämä kaikki ottaa yllättävän lujille.

Ymmärsin, että ainakin osa siitä tavarasta, mitä meillä kaikilla on, on meillä siksi, että tarvitsemme niitä tekoihin, joiden kautta olemme mitä olemme. Lukija tarvitsee kirjan ja piirtäjä paperin, rumpali rummut ja juoksija kengät. Kun yhtäkkiä ei ole mitään, tarvitsee edes tyhjälle olohuoneen lattialle palapelin, jota kasata yhdessä perheen kanssa. Muuten saattaa mennä rikki, kun kaikki menee.