Yhden vatsaan sattui. Sittemmin samaa vaivaa valittivat muutkin, mutta vielä (*kop kop*) siitä ei ole seurannut sen kummempaa.
Respan täti oli antanut puolisolle listan lähiseudun ravintoloista, ja meksikolainen perheravintola tuntui huutelevan puolison nimeä. Hän soitti sinne tilauksen ja lähti hakemaan. Pian puoliso soitteli minua apuun kantamaan annoksia huoneeseen. "Tätä ruokaa ei ole viidelle henkilölle, vaan viidelle perheelle!"
Lapset piristyivät saatuaan napansa täyteen nachoja ja salsaa. Lähdimme vielä hotellin altaalle uimaan, minkä jälkeen jälkikasvu oli varsin valmista kauraa Nukkumatin matkaan.
Hotelliaamiaisen hitti oli pannukakkukone. Sen kyljestä painettiin nappia, ja kone rullasi ulos pannukakkuja! Kyljessä luki, että myönnä pois, haluaisit tällaisen kotiisikin. Ihan älyttömän siistiä!
Minä löysin vehnäntäyteisestä valikoimasta pikapuuroa ja pölyisen omenan. Molemmat munakkaat sisälsivät maitoa (koska niitä ei tehdä oikeista kananmunista), ja non-dairy creameriin oli lisätty kaseiinia (miksi?!).
Myöhemmin paikallisen Starbucksin asiakaspalvelija silminnähden yskiskeli meidän erittäin eteläiselle tilauksellemme - lattea soijamaidolla, puoliksi kofeiinittomana, kevyillä jäillä. Ja sitten kun puoliso aloitti açaiberry-juomansa listauksen, myyjä totesi, ettei ole sellaisesta kuullutkaan. Puoliso sai kuitenkin jotain punaista, "with a hint of lemonade."
Tänään oli aika pestä pyykkiä ja muutenkin päivään suhtauduttiin huolto- ja siirtymäetappina. Muksut saivat tuijottaa telkkaria, kun me huolsimme varusteita. Sitten oli tarkoitus ajaa Klamath Fallsiin. Meidän alkuperäinen reittisuunnitelma oli edellisenä iltana mennyt uusiksi, kun oivalsimme, että 4,5 - 5 tunnin ajomatka olisi ollut tälle päivälle liikaa. Lennossa siis varattiin ja peruutettiin hotelleja.
Hiukan haastavaksi tämän tekee se, että matkailumme osuu tulevan auringonpimennyksen alueelle - ja muutamat pikkukaupungit, kuten Eugene, on jo tällä viikolla myyty täysin loppuun.
Matkalla Klamath Fallsiin puoliso rupesi juttelemaan "niistä makeista luolastoista", joista kuulemma oli kotona jo puhuttu (?). Koska olimme melkein kohdilla, kaarsimme katsomaan, vieläkö kierroksia tänään järjestettäisiin.
Pääsimme heti mukaan, ja koirakin pääsi, kun oli kantokokoinen. Ehto nimittäin oli, että koira ei missään vaiheessa koske maata. Sen olisi myös saanut jättää vastaanottovirkailijan luokse häkkiin kierroksen ajaksi. He halusivat varmistaa, ettei kukaan vain jätä eläintään kuumaan autoon. Varsin inhimillistä!
Shasta Lake Caverns oli ehdottomasti näkemisen arvoinen juttu. Retkelle ei kuitenkaan kannata lähteä, jos on ankaraan matkapahoinvointiin taipuvainen (ajellaan pikkubussilla vuorenrinnettä) tai tuki- ja liikuntaelimistö ei tykkää kovasta rasituksesta (kiivetään noin 150 porrasta ylös ja 200 alas ohuessa ilmanalassa).
Tätä kirjoittaessani olemme matkalla Klamath Fallsiin. Takapenkille heitettiin iPadeja ja tulisia Doritos-sipsejä, jotta seurue pysyisi tyytyväisenä jonkin matkaa.
Palmut ovat kadonneet maisemasta, tilalle on tullut havupuita ja likelle pyrkiviä vuoria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti