Pitkä matka kotiin, osa 1

Parisuhde testataan pitkillä ajomatkoilla. Mitä sanottavaa sinulla on puolisollesi öisinä tunteina, kun takapenkki on hiljennyt, edessä satojen mailien puuduttava matka - ja kummankin täytyy pysyä hereillä?

Me keskustelimme eilen mm. varsijousien ja ritarisodankäynnin historiasta eikä puoliso murissut yhtään silloinkaan, kun aloin jutella ultrajuoksijoista. 

Viimeisen puoli tuntia pysyimme pirteinä suunnittelemattoman jahtiaktiviteetin ansiosta. Energiajuoma pakotti vielä yhdelle pysähdykselle. Huoltoasema oli suljettu, mutta sen pihan laitamille oli ystävällisesti sijoitettu kaksi kohtuusiistiä bajamajaa. Ulkoilutin siinä koirankin ja jätin auton ovet aivan selälleen, koska pikkutytöt nukkuivat takapenkillä.

Kun lähdimme liikkeelle, auto oli tupaten täynnä itikoita. Ai jestas, että niitä olikin paljon! Itikka on täällä sen verran harvinainen otus, että meidän pienemmillä lapsilla ei ollut sille sanaa. "What are these nasty bugs?!" he kyselivät, kun heräsivät unestaan jahdin läiskeeseen.

Vielä, kun puoliso kävi rekisteröimässä meitä hotelliin, tapoimme ötököitä tyttöjen kanssa. Aika moni niistä oli ehtinyt jo aterioida, ja ahkerasta baby wipeseilla hinkkaamisesta huolimatta auton kattoverhoilu on nyt täynnä veriroiskeita. Että sellainen sopuisa perheloma tien päällä...

Aamulla olimme olleet vielä Portlandissa. Kello oli soinut ensimmäisen kerran kuudelta, mutta koko sakki nukahtanut uudelleen, kun olin haparoiden osunut torkkunappiin. Aamiainen olisi ollut hyvä, mutta meille ei enää maistu. Tämän jälkeen en halua nähdä yhtään hotelliaamiaista pitkään aikaan.

Tavoitteena oli olla mahdollisimman etelässä täydellisen auringonpimennyksen alueella pimennyksen aikaan, jotta emme jäisi jalkoihin, kun kaikki Oregoniin pakkautuneet pimennyksen jahtaajat lähtisivät kohti etelää.

Suunnitelma ei aivan onnistunut. Matka Oregonista Kaliforniaan kesti ikuisuuden ja 10 minuuttia. Joku tietysti tunaroi matkalle kolarin ja sitten siellä oli pari tietyötä. Siis sillä ainoalla, kaksikaistaisella maantiellä, jota pitkin pääsee esimerkiksi Salemista Kaliforniaan, oli tietöitä, jotka sulkivat kaistoja. Eihän tästä pimennyksestä ja sen aiheuttamasta liikenteestä ole tietysti tiedetty kuin ehkä vuosikymmen. Aika yllättäenhän se olisi tullut, jos tämä yö olisi pitänyt suunnitella vapaaksi.

Me koetimme jaksaa San Josehen asti, mutta uuvuimme ja jäimme yöksi Sacramentoon. Sielläkin olimme hotellissa yöllä yhden aikaan.

Mutta oli täyspimennys silti sen arvoinen. Osittainenkin pimennys oli hieno, mutta ne pari taianomaista minuuttia olivat aivan uskomattomat. 

Ensin linnut lakkasivat laulamasta. Tuli kylmä, ja alkoi tuulla. Varjot alkoivat väristä ja kiemurrella pitkin maata. Laskeutui yö keskelle päivää, ja yhtäkkiä taivaalla näkyi vain musta kuu, jolla oli hohtava tulireunus. Ihmiset kiljuivat ja taputtivat.

Tänään pusketaan väkisin kotiin asti.

Vielä tilannekuva amerikkalaisesta todellisuudesta. Tämä on napattu Panda-ravintolan terassilta. Eräs Pandassa aterioinut perhe oli menossa hakemaan jälkiruokakahveja Starbucksista. He seisoivat kohdassa, jossa kuva on otettu, ja pohtivat ääneen, kävelevätkö vai menevätkö tuohon Bucksiin autolla. Päättivät lopulta kävellä.

Kent - Seattle - Portland

Kotimatkan ensimmäinen etappi on lyhyt. Ajamme yöksi Portlandiin auringonpimennysliikenteessä. Osittainen pimennys nähdään sekä pohjoisemmassa että etelämmässä, mutta laillamme monet muutkin haluavat nähdä kokopimennyksen.

Äsken juttelin huoltoasemalla leidin kanssa, joka kertoi olevansa matkalla äitinsä luokse. Äiti oli muistanut hankkia pimennyslaseja ajoissa - nythän niitä ei enää saa mistään. Leidi matkasi siis poikansa ja miehensä kanssa mummolaan.

Meidän matkantekomme näytti aamulla uhkaavasti tyssäävän tähän. Nuorimmalla oli kurja olo, ruoka ei maistunut, väsytti ja vilutti. Ehkä kyseessä oli väsymys yhdistettynä siihen, että hotelliaamisia on nyt nautittu tälle reissulle kylliksi. Pienellä lastenohjelmamaratonilla lapsonen tokeni, ja pääsimme ajoissa tsekkaamaan itsemme ulos Kentin hotellista.

Vietimme iltapäivän Seattlessa veden toisella puolella, puolison sukulaisen kauniissa kodissa ja ihastuttavassa puutarhassa. Heillä oli puumaja, kauniisti rakennettu koti, itse tehtyä keramiikkaa ja isoiksi kasvaneiden tytärten huoneet täynnä Harry Potter -mystiikkaa. 

Pikkutytöt ihastuivat sekä sukulaisiin että heidän kotiinsa niin, että tarjosivat itsensä välittömästi adoptoitaviksi. "We love you guys!" he huutelivat, kun oli aika jättää hyvästit ja lähteä matkaan.

Pysähdyimme lyhyesti Olympiassa, jotta saimme otettua selfiet matkamme kolmannen osavaltion State Capitolilla. Bingo.

Portlandiin on matkaa vielä noin tunnin verran. Pirpanat pelaavat / lukevat tableteillaan. Ihastelemme laskevan auringon luomaa sinistä hetkeä. Sitä ei Kaliforniassa ole. Silti on kiva olla matkalla kotiin.

Lomapäivä Kentissä

En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi lomakohteisiin rakennetaan elokuvateattereita. Miksi kukaan haluaisi matkustaa uuteen paikkaan ja mennä siellä katsomaan elokuvaa sen sijaan, että katselisi uutta paikkaa?

No me menimme tänään elokuviin, joten nytpä avartui mieli tältäkin osin.

Emme kerta kaikkiaan jaksaneet ajatustakaan turistitouhuista. Vesipuisto kuulosti sekin kamalan työläältä. Aamupalan jälkeen maattiin puolison kanssa isolla hotellisängyllä ja googletettiin, minne mennä.

Lapset katsoivat telkkaria ja olivat oikein tyytyväisiä siitä, ettei mennä minnekään. Kotonahan meidän lapset katsovat vain tilaus-TV:tä tai nauhoitettuja ohjelmia. Live-TV on siis heille jotain erikoista ja harvinaista. Nickelodeon! Disney Channel! He varmaan kasvavat ajattelemaan, että nämä kanavat ovat näkyvissä vain hotelleissa.

Elokuva oli Leap!, jota suosittelen lämpimästi kaikenikäisille. Teatterissa oli meidän kanssamme mm. kolmen iäkkään naisen seurue (ei yhtään lasta heidän mukanaan) ja yksi väsynyt keski-ikäinen mies ilman lapsia. Väsynyt siksi, että hän köllötteli penkeillä. Ja oikeastaan vähän mietitytti, että mitä se siellä teki. 

Elokuva rohkaisi tavoittelemaan omia unelmia, ja meidän nuorin erityisesti oli sen sanomasta aivan liekeissä. Kiitti erikseen, että sai tämän nähdä. Pikkumuru.

Käytiin myös syömässä ja lähdettiin puistoon. Kentissä ei ihan kauheasti ole nähtävyyksiä. Jos googlettaa sights in Kent, niin saa nähtäväkseen hyvän listan näitä puistoja. Me koetettiin nyt löytää jokin sellainen, joka ei olisi suuri kansallispuiston kokoinen juttu, mutta olisi kuitenkin kiva esim. maisemansa puolesta; jossa olisi kaikille lapsille tekemistä, koiralle mahdollisuus tulla mukaan ja mulle ympyrä, jota juosta.

No tämä Angle Lake Park osoittautui järven rannalle rakennetuksi grillauspaikaksi, jossa lapset saattoivat touhuta leikkikentällä tai juoksennella vettä roiskivien härpäkkeiden alla.

Isot tytöt päätyivät tekemään omiaan (lukemaan ja tuijottamaan puhelinta), pienin leikki ja minä hölkkäilin viereistä asuntoaluetta ristiin rastiin. 

Se oli aika jännä paikka. Yhtäältä ihan siistejä keskiluokkaisia taloja, jos nyt seassa muutama vähän vanhempi ja kulahtanut. Kaukana talojen takana häämötti vuorimaisema ja vieressä oli se järvi. Aika hulppeakin paikka siis. Sitten jossain kuitenkin oli kyltti ohjelmasta, joka lahjoitti lapsille ja nuorille kesäaikaan päivittäin ilmaisen aterian, ja muutama vastaan kävellyt nuorukainen täytti minun silmiini kaikki jenginuoren kriteerit.

Hotellilla käytiin vielä iltauinnilla. Me aikuiset lähinnä lilluttelimme hot tubissa, mutta lapsilla riitti virtaa uida ja leikkiä.

Huoneessa pakattiin tavaroita kasaan ja ladattiin pikkutyttöjen padeille läjä kirjaston e-kirjoja. Kaikki mukaan otetut kirjat he ovat jo lukeneet, osan kuulemma kahteen kertaan. Takapenkillä taitaa ehtiä lomailla merkittävästi enemmän kuin etupenkillä.

Huomisen suunnitelmiin tuli muutos, kun puoliso sai vastauksen sukulaiselleen lähettämäänsä viestiin. Sukulainen on asunut täällä Seattlen tietämillä miltei eliniän. Vuosikymmeniä on siitäkin, kun he puolison kanssa ovat viimeksi jossakin tavanneet. Puoliso muistaa hienot kengät, jotka amerikansukulainen toi nuorelle pojalle tuliaisina.

Jätämme siis väliin Portlandiin suunnitellut riennot (se taisi olla vain jokin museo kuitenkin) ja käymme sen sijaan tervehtimässä sukulaista. Se tuntuu hyvältä päätökseltä.

Vähän on jo sellainen tuntu, että tässä tämä oli. Tiedossa on, että kotimatkasta tulee pitkä ja ankara, mutta toisaalta siihen ollaan jo valmiita. Hotellielämässä on puolensa - kotitöitä ei ole ikävä yhtään - ja kääntöpuolensa: esimerkiksi kotiruokaa ja omaa pyykkikonetta kaipaamme jo kyllä. Ja myönnettäköön, vaikka yksi loman luksusjutuista on se, että on aikaa olla perheen kanssa yhdessä, muutama neliö lisää ja jokunen suljettava ovi tuntunevat kotona aivan autuailta asioilta nekin. :)

Seattle

Pidempään road trippiin kannattaisi suunnitella vapaapäiviä, opimme. Ellei vapaapäiviä suunnittele edeltä käsin, ne saattavat kuitenkin tapahtua kuin itsestään.

Tämä aamupäivä meni siis aivan harakoille. Saimme pestyä koneellisen pyykkiä. Katselimme pitkään puhelimia ja pohdimme, minne tänään menisimme. Koetimme mennä hotellin altaalle, mutta siellä oli lauma valvomattomia lapsia riehumassa.

Harkitsimme vesipuistoa, mutta sen ekan vaihtoehdon arviot olivat Yelpissä järkyttävän huonoja. Siis sellaisia "sain jonkin sortin bakteerin ja jouduin sairaalaan" -tyyppisiä huonoja. Se toinen olisi ollut kokonaan ulkona, ja (meidän mielestä) täällä on tänään huppari ja farkut -keli.

Niin me sitten kuitenkin lähdettiin Seattleen. 

Tykätään tästä kaupungista kaikki. Täällä on hyvä tunnelma. 

Bongattiin kaikkea olennaista.

Eka Starbucks. Otettiin meidän juomat toisista toimipisteistä, tähän oli nimittäin puolen korttelin jono.

Pike Place Market. 

Ferry boat ("I have a thing for ferry boats." - Derek Shepherd)

Space Needle. Ei menty tähänkään jonottamaan.

Hurmaava MoPOP-museo, jossa vietimme paljon aikaa.

Satunnaisia yksityiskohtia.

Jätän universumille sellaisen pienen toiveen, että meidät tuotaisiin tähän kaupunkiin uudestaan. Tämä tuntuu kivalta. Tämä voisi tuntua vaikka kodilta.

Yakima - Kent

Guesthousen aamiainen oli aivan omaa luokkaansa. Sen piti jatkua puoli kymmeneen saakka, mutta kun 45 minuuttia aiemmin olimme paikalla, alkoivat aamiaistarvikkeet jo loppua. "Minäpä tarkistan, onko meillä enää maitoa muroihin", ilmoitti työntekijä. Vohvelitaikina loppui kesken, eivätkä kaikki halukkaat saaneet appelsiinimehuakaan. Ensi kertaa koko länsirannikkoajomme aikana minun piti hakea autosta omat eväät.

Yakama Nation Cultural Center oli täpötäynnä väkeä! Satuimme osumaan paikalle päivänä, jona lapsille jaettiin koulureppuja alkavalle kouluvuodelle. Niissä tietysti komeili Yakama Nationin oma logo. Reput näyttivät kelpaavan nuorisolle mainiosti.

Lasten päällä olleet paidat paljastivat, että juuri ennen tuloamme paikalla oli juostu Color Run osana diabetesta ehkäisevää ohjelmaa. En ole aivan varma, miten hyvin ilmainen kettle corn ja limut sopivat samaan teemaan, mutta kyllä nekin lapsia ilahduttivat. 

Monet kiljahtelivat ohimennessään koiralle "puppy, puppy!", mutta yksikään lapsi ei pyrkinyt silittämään vierasta koiraa. Se on poikkeuksellista. Ja hyvä niin, meidän koira on siinä suhteessa vähän arvaamaton. Nätisti koskettavia se sietää mainiosti, mutta kaikki lapset eivät kosketa koiria nätisti.

Yakama Nation on useamman alueella asuneen intiaaniheimon yhteenliittymä. 1800-luvun lopulla alueen kaikki intiaaniheimot oli ajettu yhteiseen reservaattiin, jonka pinta-alan kerrottiin olevan noin 1/10 heimojen entisistä maista. 

Nation on elänyt halki ajan, jolloin lapset otettiin ja vietiin sisäoppilaitoksiin, puettiin univormuihin ja opetettiin unohtamaan oma kieli ja kulttuuri. Vuonna 2016 - viime vuonna! - alueen itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus on vuosien taistelun jälkeen viimein hyväksytty. Tai niin sieltä museon seinällä olleista brosyyreistä ymmärsin.

Tapahtumassa oli paikalla niin paljon lapsia ja nuoria, että Nationin tulevaisuus näyttää satunnaisen kävijän silmiin vahvalta, kun vain lapset pysyvät kulttuurissa kiinni.

Museon sisällä ei ollut lupa ottaa kuvia, ja suhtaudumme varovaisesti alueella kuvaamiseen muutenkin. Kävimme erikseen kysymässä, saako koira kulkea mukanamme. Sai, mutta ei saanut tulla sisälle. Sisätiloissa oli lappuja, jotka kielsivät sisävessojen käytön kaikilta muilta paitsi heimon vanhimmilta. Ehkä se johtui tapahtumasta? Asiakkaiden kohdalla tehtiin poikkeus. Mutta hieman siis koko ajan piti pohtia omia tekemisiä, kun ei tiennyt, mikä saattaisi loukata jotakuta.

Päivän etappina oli ajaa Yakamasta Kentiin, Seattlen liepeille. Tie vei huiman kauniin vuoristoalueen halki. Metsiä, lumihuippuisia vuoria, järviä ja koskeen laskevia jokia! 

Ajotyyli on kyllä täälläkin varsin aggressiivinen. Nyt en enää tiedä, johtuuko se meidän auton kilvistä vai mistä.

Koiran kanssa tulee pysähdysten aikana aina astuttua askel tuonnemmaksi ja könyttyä teiden laidoilla alueilla, joille ei ehkä muuten menisi. Sekä Oregonissa että Washingtonissa nämä teiden ja huoltamoiden pihojen laitamat ovat olleet roskaisia ja likaisia. Tämä yllätti, sillä Kaliforniassa roskaamisesta saa aina sakon, eikä siellä näe tällaista törkyä oikeastaan missään.

Tällä etapilla olimme poikkeuksellisesti perillä jo varhain. Kävimme hakemassa keskimmäiselle Targetista uuden ilmapatjasängyn, sillä ne ovat testatusti hänestä mukavia ja sellaisen omistaminen on tässä hotellissa halvempaakin kuin lisäsängyn vuokraaminen. Samalla kokeilimme paikallisen, kanaruokia valmistavan pikaruokaketjun, Ezell'sin. Ruoka oli hyvää, palvelu ystävällistä ja asiakkaita paljon.

Matkalla Targetiin ajoimme lähipuiston ohi ja totesimme, että kaiken istumisen vastapainoksi voisimme lähteä kaikki hetkeksi ulkoilemaan. Puoliso, teini ja minä juoksimme kierroksia ja pienet tytöt juoksentelivat sillä aikaa puiston keskiössä, koko ajan jonkun isomman näköpiirissä. 

Paikalliset nuoret polttelivat puiston laidalla autossa todennäköisesti pilveä kaikessa rauhassa, häiriötä aiheuttamatta. Muutamat aikuiset kiersivät puistoa ilmeisesti kuntoilutarkoituksessa. Ja sieltä pusikosta, joka kerran ohi juostessamme vähän rasahteli, luikersi esiin yllärikaveri, jonka päälle puoliso melkein astui. 

Otin käärmeestä seuraavalla kierroksella kuvan, googletuksen perusteella ei vaikuta myrkylliseltä tapaukselta. Mutta sitten en enää halunnut pikkutyttöjen juoksentelevan puiston keskiössä puiden alla.

Ainoan kerran tällä reissulla olemme nyt siis paikallamme useamman yön. Huomenna on tarkoitus tutustua Seattleen, mutta yöksi palataan taas Kentiin.

Salem - Multnomah Falls

En tiennyt, että kalifornialaisten vihaaminen on Oregonissa juttu. Ajettuani puoli päivää Oregonissa huomasin, että näin on, ja kevyt googletus vahvisti asian.

Jos siis tulet lomalle Oregoniin, vältä ajamasta sellaisella autolla, jossa on Kalifornian kilvet. Ajat nimittäin ihan miten lujaa tahansa, joka toinen minuutti auton takapuskuriin ilmestyy joku, jonka mielestä nopea kaista kuuluu vain oregonilaisille. Ja jos ei siitä pääse väistämään, niin kohta mennään renkaat ulvoen oikealta ohi, vaikka se sitten tarkoittaisi ajamista sen kaiken aikaa edessä olleen rekan puskurissa.

Oregon on todella, todella uskomattoman kaunis paikka, mutta ihmiset ovat töykeitä.

Eilinen ajomatka otti mulla selkään ja illalla halusin mennä hetkeksi liikkumaan hotellin kuntosalille. Puoliso jäi lasten kanssa säätämään nukkumisjärjestelyitä. Huoneessa oli kaksi king size -sänkyä, eikä sinne mahtunut / saanut lisävuodetta. Päädyttiin ottamaan pienin meidän aikuisten viereen, ja sen verran tuollaisessa pedissä on lääniä, ettei kenellekään oikeasti edes tullut ahdasta.

Salin juoksumatto ei saanut mistään virtaa, joten juoksin sitten tovin jonkinlaisessa cross-laitteessa. Kuntoilutilassa olisi ollut myös "sauna" - siis saunan näköinen lämpöinen tila, johon olisi voinut astua suoraan kuntosalilta vaatteet päällä istumaan. Jäi kokeilematta.

Kokeilematta olisi saanut jäädä myös hotellin aamiainen. Se kuului periaatteessa huoneen hintaan, mutta siitä koetettiin laskuttaa vähän ylimääräistä sieltä ja täältä. Esimerkiksi vain yksi juoma oli maksuton - otatko siis appelsiinimehua vai kahvia? Entä jos olisitkin tahtonut muroihisi maitoa? 

Buffet-pöydässä aivan kaikkeen oli laitettu vehnää ja/tai maitoa. Söin lopulta paistettuja perunoita, banaanin ja omenan (pesty, ei pölyinen - voitto kai sekin).

Muksut kävivät vielä testaamassa uima-altaan, ennen kuin lähdimme päivän etapille. Selfiet Oregonin state capitolilla, Starbucks-kierros ja tien päälle. Oli aie ajaa saman tien perille asti Yakimaan, mutta silmiin osui sattumalta Multnomah-vesiputouksen kyltti.

Multnomah on Wikipedian mukaan Yhdysvaltojen toiseksi korkein ympärivuotinen putous. Sinne johti kaunis tiekin! Parkkipaikkaa sai vähän jonottaa, nähtävyys oli selvästi suosittu. Lähtiessä poistuimme kiireesti, jotta seuraava tulija sai paikan, ja ajoimme bussipaikoille antamaan koiralle vettä. Niitä bussipaikkoja oli neljä tyhjää vierekkäin, mutta jostain syystä taaksemme tyhjästä ilmestyneen koulubussin piti ehdottomasti päästä juuri siihen, mihin olimme pysähtyneet. Sanoinko jo jotain oregonilaisista?

Ruokailupysähdyksen jälkeen matkaa oli jäljellä vielä muutama tunti. Heti ravintolasta lähdettyämme ylitimme osavaltion rajan ja olimme Washingtonissa. Sen jälkeen loppumatkan aikana puskurissa roikkui tasan yksi auto. Tiesin jo ennen kuin se ohitti, että autossa on Oregonin kilvet.

Yakama Nation Cultural Center oli perille päästyämme ehtinyt jo sulkeutua. Sinne siis aamulla.

Klamath Falls - Crater Lake

Nähtyäni Kalifornian, Arizonan, Nevadan ja nyt Oregonin, julistan susihuonot suihkupäät yleisamerikkalaiseksi ilmiöksi. Joku on tehnyt ihan älyttömästi rahaa myymällä todella, todella surkeita suihkupäitä. En ymmärrä, miksei saman tien tekisi edes kelvollisia. Näistä vesi tulee epätasaisesti, kovalla paineella ja minne sattuu (pun intended - ihoon osuessaan vesi todella sattuu).

Painajaismaisten suihkukokemusten lisäksi USAssa matkaavan on syytä olla tietoinen siitä, että jonkin sortin ötököitä tarttuu hotelleista / motelleista aika varmasti mukaan. Ehkä asia on eri, jos yöpyy vain high-end kohteissa, mutta me siis yövymme paikoissa, joihin koirakin saa tulla. Jotkut hotellit ovat varsin säällisiä, toiset aika vaatimattomia. Kotiin saavuttaessa matkatavaroiden kanssa pitää olla huolellinen - mutta toisaalta, meillä on nyt se kirppumyrkytys ohjelmassa joka tapauksessa.

Tämän yön motellimme oli siis varsin vaatimatonta tasoa, mutta sinänsä ihan kelvollinen. Kokolattiamatot olivat sen verran limaiset, että pyysin lapsia pitämään kengät jalassa. Mutta muuten siis ihan ok. Joku raportoi Yelpissä, että bed bugsit aivan hyppivät hänen päälleen täällä - arvion luotettavuutta kyseenalaistaa se, että ne ötökät eivät kyllä hypi.

Illallisen kävimme syömässä paikallisessa Wendy'sissä, jossa olimme taas eteläkalifornialaisia asiakkaita. Lapset halusivat hampurilaisiaan plainina, vain salaatilla, ei missään nimessä tomaattia, yhdelle majoneesia, toiselle ketsuppia eikä majoneesia - ja suunnilleen kolmesti korjattiin sitä, mitä asiakkaan puoleisessa ruudussa näkyi. "Niin siis ei sitä tomaattia." "Mutta hänhän juuri sanoi, että tomaattia, mutta ei salaattia!" Ja sitten vielä tämä: juustohampurilainen ilman sämpylää - ja ilman juustoa. Kassahenkilö pyöritteli silmiään: "Kai tämä onnistuu..."

Aamiainen: pikakaurapuuroa, joka ei reagoinut kädenlämpöiseen veteen, ja pölyinen omena. Huokaus, mutta siis löytyy ruokaa rajoitteillakin. Lapset maistelivat jogurtteja, muffinsseja ja bageleita, mutta eivät oikein pitäneet mistään. 

Puolisolla oli aamulla yksi etäkokous, jonka jälkeen päästiin matkaan. Pienin oli löytänyt aamiaishuoneesta turistibrosyyreitä ja kinusi päästä käymään taidenäyttelyssä, jota ylläpitävät pienen Chiloquin-kaupungin (kylän?) taiteilijat. 

Lapsi olisi mielellään ostanut taulun, ja olisin mielelläni tukenut hänen pyrkimyksiään, ellei sellaista olisi ollut hankala kuljettaa muutenkin täyteen ahdetussa autossa. (Meillä on ihan naurettava määrä tavaraa mukana!) Taiteilijat varoittelivat, että järvi saattaa olla huonosti näkyvissä, sillä alueella on kolmisen viikkoa raivonnut metsäpalo.

Matkalla piti vähän nostalgisoida ja vetistellä, koska maisema näytti niin Suomelta.

Crater Lake oli mulle yksi tämän reissun tärkeistä kohteista. Järvi on syntynyt, kun paikalla sijainnut tulivuori on romahtanut, ja sitten lumien sulamisvedet ovat täyttäneet kraaterin. Noin 7700 vuotta sitten.

Maaginen paikka! Ja pyhä alueen Klamath-intiaaneille.

Crater Lakella olisi ollut kivoja pieniä haikkeja, joita alkuun ajattelimme kävelevämme. Siinä vaiheessa, kun järvi oli katsottu, selfiet ja potretit otettu, Junior Ranger -ohjelma suoritettu ja kuunneltu esitelmä järven synnystä, lapset alkoivat olla vailla ravintoa.

Crater Lakella olisi ollut kahvio, mutta puoliso arvioi, että kuuden dollarin hodarit kuulostavat vähän kiskonnalta. Mutta toki hintaa voi pyytää, kun kilpailevat hodarit ovat kaukana.

Näissä kansallispuistoissa tapaa olla aika heikko kännykkäverkko. Saattaa olla alueita, joilla nettiin ei ole mitään yhteyttä mailikaupalla. Sellainen kohta oli mm. siinä, kun pohdimme, käännytäänkö risteyksestä oikealle vai vasemmalle. Vasemmalle olisi palattu Chiloquiniin ja jatkettu pohjoiseen. Oikealta pääsi vähän länteen ja sitten pohjoiseen ja taas länteen, halki Umpquan kansallispuiston. Kun ei ollut navigaattoria, mistä tarkistaa, sinne Umpquaan me päädyimme.

Tätä kirjoittaessani olemme kauniilla Diamond Lakella alueen ainoassa pitseriassa. Ilmassa on savun hajua, järven toisella laidalla pörrää sammutus- tai valvontakopteri ja matkalla oli jo jokin varoituskylttikin. 

Päivän etapin määränpää on Salem.

Red Bluff - Shasta Lake

Lapset olivat aivan uuvuksissa, kun saavutimme kivan ja siistin hotellimme Red Bluffissa, hiukan Reddingistä etelään. Suunnitelma oli ollut lähteä Subwayhin syömään, mutta tytöt lepäilivät sängyillä, eivätkä tahtoneet minnekään.

Yhden vatsaan sattui. Sittemmin samaa vaivaa valittivat muutkin, mutta vielä (*kop kop*) siitä ei ole seurannut sen kummempaa.

Respan täti oli antanut puolisolle listan lähiseudun ravintoloista, ja meksikolainen perheravintola tuntui huutelevan puolison nimeä. Hän soitti sinne tilauksen ja lähti hakemaan. Pian puoliso soitteli minua apuun kantamaan annoksia huoneeseen. "Tätä ruokaa ei ole viidelle henkilölle, vaan viidelle perheelle!"

Lapset piristyivät saatuaan napansa täyteen nachoja ja salsaa. Lähdimme vielä hotellin altaalle uimaan, minkä jälkeen jälkikasvu oli varsin valmista kauraa Nukkumatin matkaan.

Hotelliaamiaisen hitti oli pannukakkukone. Sen kyljestä painettiin nappia, ja kone rullasi ulos pannukakkuja! Kyljessä luki, että myönnä pois, haluaisit tällaisen kotiisikin. Ihan älyttömän siistiä!

Minä löysin vehnäntäyteisestä valikoimasta pikapuuroa ja pölyisen omenan. Molemmat munakkaat sisälsivät maitoa (koska niitä ei tehdä oikeista kananmunista), ja non-dairy creameriin oli lisätty kaseiinia (miksi?!). 

Myöhemmin paikallisen Starbucksin asiakaspalvelija silminnähden yskiskeli meidän erittäin eteläiselle tilauksellemme - lattea soijamaidolla, puoliksi kofeiinittomana, kevyillä jäillä. Ja sitten kun puoliso aloitti açaiberry-juomansa listauksen, myyjä totesi, ettei ole sellaisesta kuullutkaan. Puoliso sai kuitenkin jotain punaista, "with a hint of lemonade."

Tänään oli aika pestä pyykkiä ja muutenkin päivään suhtauduttiin huolto- ja siirtymäetappina. Muksut saivat tuijottaa telkkaria, kun me huolsimme varusteita. Sitten oli tarkoitus ajaa Klamath Fallsiin. Meidän alkuperäinen reittisuunnitelma oli edellisenä iltana mennyt uusiksi, kun oivalsimme, että 4,5 - 5 tunnin ajomatka olisi ollut tälle päivälle liikaa. Lennossa siis varattiin ja peruutettiin hotelleja.

Hiukan haastavaksi tämän tekee se, että matkailumme osuu tulevan auringonpimennyksen alueelle - ja muutamat pikkukaupungit, kuten Eugene, on jo tällä viikolla myyty täysin loppuun. 

Matkalla Klamath Fallsiin puoliso rupesi juttelemaan "niistä makeista luolastoista", joista kuulemma oli kotona jo puhuttu (?). Koska olimme melkein kohdilla, kaarsimme katsomaan, vieläkö kierroksia tänään järjestettäisiin.

Pääsimme heti mukaan, ja koirakin pääsi, kun oli kantokokoinen. Ehto nimittäin oli, että koira ei missään vaiheessa koske maata. Sen olisi myös saanut jättää vastaanottovirkailijan luokse häkkiin kierroksen ajaksi. He halusivat varmistaa, ettei kukaan vain jätä eläintään kuumaan autoon. Varsin inhimillistä!

Shasta Lake Caverns oli ehdottomasti näkemisen arvoinen juttu. Retkelle ei kuitenkaan kannata lähteä, jos on ankaraan matkapahoinvointiin taipuvainen (ajellaan pikkubussilla vuorenrinnettä) tai tuki- ja liikuntaelimistö ei tykkää kovasta rasituksesta (kiivetään noin 150 porrasta ylös ja 200 alas ohuessa ilmanalassa).

Tätä kirjoittaessani olemme matkalla Klamath Fallsiin. Takapenkille heitettiin iPadeja ja tulisia Doritos-sipsejä, jotta seurue pysyisi tyytyväisenä jonkin matkaa.

Palmut ovat kadonneet maisemasta, tilalle on tullut havupuita ja likelle pyrkiviä vuoria.

Sacramento

Kun Los Angelesissa tehdään tietyötä, sitä tehdään silloin, kun sattuu olemaan sen aika. Taannoin työkaveri raportoi myöhästyneensä aamulla töistä, koska aamun ruuhkaliikenteen keskellä istuteltiin keskeiselle väylälle (keskelle tai viereen) kukkia. Se sellainen aina sulkee kaistan tai pari.

No Sacramentossa, Kalifornian pääkaupungissa, vallitsee ilmeisesti toisenlainen kuri ja järjestys. Kun pääväylää nyt tänä kesänä kunnostetaan, työt riivaavat kaupunkilaisia ja kävijöitä pääasiassa viikonloppuisin ja, kuten sittemmin ilmeni, öisin.

Meidän hotelli olisi ollut ihan kiva. Kattava, joskin hintava aamiainen. Tilava huone. Maksuton lisäpeti. Kuntosali. Uima-allas, jota emme ehtineet edes testata. Tänne olisimme saattaneet jäädä ylimääräiseksi lepopäiväksikin, elleivät puolison päreet olisi suunnilleen aamuneljältä palaneet pihalla jyrisevään ja piipattavaan raskaaseen kalustoon. Hän kävi hakemassa respasta korvatulpat.

Puolison nukahdettua autuaasti äänieristetyssä tilassaan valvoin tunnin verran miettimässä, joko kuntosalille pääsisi. Torkahdin sitten kuitenkin toviksi ja lähdin salille vähän kuuden jälkeen. En muista milloin olisin viimeksi käyttänyt juoksumattoa, mutta aika helposti sen käyttö selvisi. Vieraassa kaupungissa en halunnut lähteä kokeilemaan, kuinka turvallista pienen naisen olisi juoksennella aamutuimaan puiston laidalla yksikseen.

Sain käydä vielä suihkussakin aivan rauhassa, ennen kuin perhe alkoi heräillä. Tytöt ovat selvästi kasvaneet tämän sortin reissaamiseen: kamat menivät kasaan varsin kivuttomasti.

Hotelliaamiainen on hyvä keino testata omaa ikää ja kypsyyttä. Siinä missä ipanat ihastelivat pekonia, aamiaisnakkeja ja cinnaboneja, me puolison kanssa huokailimme ihastuksesta löydettyämme veteen keitettyä kaurapuuroa ja kuivattuja hedelmiä. Ja soijamaitoa!

Päivän ensimmäinen turistikohde oli Sacramento History Museum, jota lämpimästi suosittelen kaikille Sacramentossa käyville. Nuoren oppaan kierros kaupungin maanalaisissa tiloissa oli lapsistakin äärimmäisen kiinnostava. Ja museokaupasta piti ostaa vähän pulloon huuhdottua kultaa.

Kun olimme hakeneet koiran hotellilta ja tsekanneet ulos, lähdimme California State Capitolille ottamaan selfieitä osavaltion olennaisimman hallintorakennuksen edessä. Pikkutytöt olivat enemmän innoissaan puistossa seisoneista hevosista.

Sacramentossa on aikoinaan kaivettu uusia uomia ikävästi tulvineelle joelle. Puoliso halusi vielä käydä katsomassa kohdan, jossa America- ja Sacramento-joet nykyään kohtaavat. Oppaan mukaan Sacramento-joen vesi on aina ollut niin mutaista, että vanhastaan väkevöitettyjen kirkasjuomien nauttimista on kaupungissa pidetty veden juomista terveellisempänä. Jokien vesien värissä näkyikin selvä raja.

Tätä kirjoittaessa Sacramento on jäämässä taakse. Hetki jaksetaan vielä naposteltavien, icee-juomien ja soijalatten voimin, sitten etsitään ruokaa. Seuraava kohteemme on parin tunnin matkan päässä sijaitseva Redding.

San Jose, 2

Olin nostanut puhelimen valmiiksi pöydälle yöpöydän laatikosta ja tarkistanut, miten respaan soitettiin. Tasan kello kymmenen jutteluporukka kuitenkin toivotteli toisilleen hyvää yötä ja painui huoneisiinsa nukkumaan. Joskus aamuyöllä varsin varhain siellä soi puhelimen herätys, mutta muutoin, oi autuus, ei pihahdustakaan. Nukuimme hyvin!

Olin varautunut hotellin aamiaiseen hankkimalla edellisenä iltana kaupasta yön yli haudutettavan kylmäkaurapuuron. Olisi sieltä kuitenkin löytynyt myös niitä sokeripikapuuroja, joita arvatenkin syön tällä matkalla useamman. Lapset kokeilivat mansikkatuorejuustolevitettä bageleittensa päälle.

Pienimmällä oli eka play date aamuyhdeksältä. Siinä ovelle saapuessamme muistimme, että kaverin isosiskohan oli itse asiassa keskimmäisen vanha luokkakaveri. Lapset jäivätkin leikkimään molemmat.

Me puolison kanssa kiepaisimme Starbucksiin ja kahvin kanssa katselemaan vanhan kotitalon kulmille kasvavaa Applen uutta pääkonttoria. Näin reilua vuotta myöhemmin pytinki on paljon tukevammin pystyssä, mutta rakennustyöt jatkuvat edelleen ja lähikadut olivat sen vuoksi tukossa ehkä entistä pahemmin.

Kun pienimmät lapset olivat toisaalla, ystäväperheen vanhemmat ehdottivat haikkia. 

Oli ihanaa kävellä luonnossa! Välillä polun vieressä metsikössä rapisi, ja me pohdimme, kuinka paljon täältä löytyisi kalkkarokäärmeitä ja mountain lions. Koira ei kuitenkaan rapinoihin reagoinut, joten ne olivat varmaan lintuja ja sisiliskoja.

Loppumatkasta pikkukoira alkoi väsyä ja pääsi hetkeksi syliin kantoonkin.

Ehdimme pikaisesti pitsalle (Mod-pitsa, ehkä maailman paras gluteeniton pohja ja vegaanijuustoa!), ennen kuin pikkutyttöjä piti lähteä hakemaan. Minä jatkoin matkaa froyolle muun porukan kanssa, kun puoliso lähti siirtämään keskimmäistä kaverilta toiselle ja vaihdattamaan auton öljyt.

Ystävien kotona pelailimme vielä tovin lautapeliä ja teini pakkasi tavaroitaan. Kaikissa play date -kohteissa kuulemma oli leikitty leikkiä "ei täällä ketään sen nimistä ole", joten teini ja sen kaveri päättivät myös lukkiutua kiinni toisiinsa.

Lopulta lähtö sujui kuitenkin ihan nätisti. Illaksi oli vielä ehdoteltu sitä sun tätä yhteistä tekemistä, mutta puoliso totesi, että on parasta jatkaa matkaa. Tilannearvio osoittautui hetkeä myöhemmin erittäin onnistuneeksi, kun takapenkin matkustajat yksi toisensa jälkeen sulivat väsymykseensä ja saivat itkuhuutoraivareita ihan vain siksi, että siskon hupparin hiha oli heidän puolellaan. Noin niinkuin esimerkiksi. Selvästi päivän sosiaalisten taitojen varannot oli nyt kulutettu loppuun, eikä asiaa auta se, että auto on tavaraa tupaten täynnä.

Tätä kirjoittaessani ollaan moottoritiellä matkalla kohti uutta hotellia ja toivomme olevamme perillä ennen pimeän tuloa. Lapset ovat yhteistuumin hyväksyneet ketjuvalinnan, sillä tämä hotelli kuulemma tarjoaa "ilmaisia" keksejä. Mistä lapset tietävät tämän ja minä en, ei mitään käsitystä.

Liikenne takkuaa paikka paikoin. Jossain täällä päin on nettiuutisten mukaan palanut juustorekka (ehkä tänään). Kaistanvaihtokulttuuri on villi, ja vasta nyt siis oivallan, että etelässä ajetaan siinä suhteessa rauhallisemmin.

Huomasin myös unohtaneeni, kuinka kylmiä aamut ovat Bay Arealla! 60-jotain Fahrenheittia ja hupparintarve aamutuimaan ovat järkyttävä kokemus eteläkalifornialaistuneelle. Vanhoilla kulmilla oli tosi kiva käydä, mutta toisin kuin viime reissulla, alue ei enää tuntunut kodilta.

Viimeisessä kuvassa ystävien kotialueella (aidattu asuinalue) leppoisasti ja luottavaisesti laiduntavia bambeja.

_______________

Tähän mennessä puuttuviksi havaittuja varusteita:

- Lusikka

Tähän mennessä turhiksi havaittuja varusteita:

- Teinin sähkökitara ja vahvistin! Ne jätettiin ystävien luokse odottamaan pistäytymistä paluumatkalla.