Meillä mennään arkea kohti hitaammalla otteella. Viime vuonna se kummastutti, tänä vuonna ihastuttaa, että koulut alkavat vasta Labor Dayn jälkeen.
Eräällä tavalla kesä tuntuu kuitenkin olevan lopuillaan. Tytöt ovat olleet huhtikuusta asti lastenhoitajan kanssa - ensin saksalaisen vieraamme, sitten suomalaisen ystävämme. Tytöt saivat aluksi palata koulusta hoitajan kanssa iltapäiviksi kotiin ja sittemmin nauttia pitkistä, hitaista kesäpäivistä. He ovat käyneet rannalla, leikkineet ja lukeneet kymmenittäin kirjoja.
Tässä kohden kesää eron talviseen touhuun todella huomaa. Kotona tylsyydessä aikaa viettäneet lapset ovat levänneitä ja rauhallisia.
Suomalainen ystävämme osaa olla lasten kanssa. Hän on heille turvallinen ja aito aikuinen, joka sekä välittää että asettaa rajat. Tältä kesältä päällimmäiseksi jäi mieleeni hetki, jona palasimme puolison kanssa Big Bearista. Odotimme kumpikin, että hulabaloo levähtää valloilleen sillä sekunnilla, kun astumme ovesta. Lapset sanoivat kuitenkin vain moi ja jatkoivat omia juttujaan. Ymmärsin, että heillä oli ollut ihan tavallinen, hyvä viikonloppu hoitajan kanssa. Niin hyvä olla, ettei aikuisille tarvinnut edes kiukutella.
Eilisaamuna veimme kesähoitajan lentokentälle. Hän palaa omiin kuvioihinsa itärannikolle ja me opettelemme uudestaan huolehtimaan arjestamme ilman apuja. Saattaa mennä hetki, ennen kuin pyykkikoreissa on taas hyvä järjestys. Ennen koulujen alkua pienemmät tytöt menevät muutamaksi viikoksi YMCAan ja saavat siten kesäpäiviinsä vähän ohjattuakin toimintaa.
Ensin me kuitenkin lähdemme melkein kahdeksi viikoksi perhelomalle. Ajelemme ensin pohjoiseen hakemaan teinin, joka on reilun viikon viettänyt kesälomaa ystäväperheen hoivissa. Siitä road trip jatkuu sinne, minne nokka milloinkin näyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti