maanantai 30. toukokuuta 2016

Kuoppaista tietä


Viime viikkoina olemme saaneet tarkastella huolellisesti omaa elämäntapaamme. Olen ajatellut, ettemme ole kovin kulutuskeskeisiä - ja ehkä emme tässä yhteiskunnassa olekaan. Mutta on meidän arkeemme selvästi hiipinyt vähän kaikenlaista.

On kylmiä ja kuumia juomia, joita mielellämme käymme ostamassa autoon mukaan. On alennusmyyntipäiviä ja jatkuvasti alennuksella myyviä kauppakeskuksia, joista käymme ostamassa kengät sekä sille lapselle, joka niitä tarvitsee, että kahdelle muullekin. (Koska ne kuitenkin tarvitsisivat niitä pian ja muuten pitää jotenkin käsitellä se paha mieli -tilanne. Olen järkyttynyt siitä, että huomaan tosiaan toimivani ja ajattelevani näin.) Ja noutoruokaa tai ulkona syömistä, sitähän me teemme aika paljon. Tilamme pitsan, kurvaamme kiinalaiselle tai lähdemme aamiaiselle pannukakkutaloon.

Kun muutimme, oletus oli, että tähän kaikkeen on varaa. Puolison saama työtarjous oli hyvä ja sen perässähän tänne lähdettiin.

Nyt jos on sukulaisia linjoilla, kannattaa istahtaa tukevasti siihen penkkiin. En ole monelle huudellut, kuinka siinä sitten kävi.

Koko viritys tuntuu jälkikäteen jotenkin epäilyttävästi rakennetulta. Hirveä kiire aloittaa, ja sitten kaikki ne kummalliset ongelmat. Vaikeudet saada työvälineitä ja sitten niille vaikeuksille perustettuja katteettomia moitteita.

Eräänä iltana, aika pian tänne tulon jälkeen, puoliso soitteli kotimatkallaan autosta - kuten usein tekee. Hän ei kertonut päivästään juuri mitään, mutta kyseli, kuinka minulla ja lapsilla oli mennyt. Ilahduin huomaavaisuudesta, mutta muistan hiukan kummastelleenikin sitä. Keittiön pöydän ääressä hän sitten kasvotusten kertoi, että työsuhde päättyi tänään.

USAssa työsopimukset ovat tyypillisesti "at will". Se tarkoittaa silloin molemminpuolin sitä, että milloin tahansa voi lähteä tai voidaan pyytää lähtemään. Irtisanoutumisaikana pidetään kahta viikkoa: on kohteliasta antaa työnantajalle sen verran varoitusaikaa. Mutta jos työnantaja pyytää lähtemään, hän usein saattaa saman tien ovesta ulos.

Niinpä me sitten selitimme lapsille, ettei nyt ostetakaan niitä rullakenkiä (sellaisia, joissa kengän pohjan sisään on piilotettu rullaluistimen rullat), jotka mami oli juuri tullut kaikille luvanneeksi. Ja etteivät aikuiset nyt hae noutokahveja.

Arvostan valtavasti sitä, kuinka vastuullisesti puoliso tilanteeseen suhtautui. Hän haki uutta työpaikkaa hellittämättä. Samoin tein minä. Ja kanssamme muuttanut Uncle B. Vitsailimme, että se, joka ensimmäisenä työllistyy, ostaa tarvitsemiamme asioita. Kuten kuivausrummun.

Nyt, muutama viikko myöhemmin, on Memorial Day - pitkän viikonlopun maanantai. Huomenna aloitan osa-aikaisessa työsuhteessa, jonka tunnit sijoittuvat lasten kouluaikaan. Tällä viikolla Uncle B. aloittaa pysyvässä työsuhteessa, jonka ehdot hän sai neuvoteltua mieleisikseen. Puolisolla on huomenna ensimmäinen päivä määräaikaisessa tehtävässä, joka ehkä sittemmin muuttuu pysyväksi, tai jonka aikana hän ehtii sijoittua muualle.

Uuden alku on ollut odotettua kuoppaisempi, mutta edessäpäin tie näyttää nyt paremmalta. Aina välillä on ehkä ihan hyväkin vähän säikähtää ja ymmärtää, ettei mukava elämä ole itsestäänselvyys. Eivät soijakahvit. Eivät rullakengät. Ei kuivausrumpu - eivätkä edes ruoka ja koti.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Peace and love for the music


Pienet tytöt ehtivät käydä pianotunneilla muutaman kuukauden, ennen kuin muutimme. Edellinen opettaja oli omalaatuinen brittileidi, jolla oli tehtäväänsä enemmän kuin riittävästi taitoa, kokemusta ja näkemystä.

Toivoimme, että olisimme voineet jatkaa soitonharjoittelua hänen kanssaan, sillä hänellä oli jo jonkin verran kokemusta Skypen kautta opettamisesta. Sain kuitenkin viime viikolla viestin, että opettajan tunnit olivat lähtömme jälkeen täyttyneet paikan päällä käyvistä oppilaista - ja ihan hyvin ymmärrän sen, että opettaja mieluummin opettaa heitä.

Olemme siis uudelleen etsimässä soitonopettajaa.

Viime kierrokselta opin, että jotkut tekevät tätä(kin) hommaa vain rahasta. Toki, sillä elantonsa on jokaisen jostakin saatava. Toivoisi kuitenkin, ettei esimerkiksi sellainen henkilö, joka katsoo lapsien olevan lähinnä ärsyttävä riesa, ajautuisi antamaan alkeisopetusta lapsille. Mutta on sellainenkin jo nähty.

Käytin jo aiemmin mainiota nettipalvelua nimeltä Thumbtack. Musiikkiopetuksen lisäksi voisin etsiä sieltä esimerkiksi remontoinnin ja rakentamisen, treenaamisen tai koirankoulutuksen ammattilaisia. Sivustolle kirjautuneet palveluntarjoajat vastaavat jättämääni ilmoitukseen omalla tarjouksellaan 24 tunnin sisällä.

Minun on vaikea käsittää, miksi palkkaisin kuusivuotiaan opettajaksi henkilön, joka mainostaa itseään ainoastaan listaamalla saavutuksiaan ja sertifikaattejaan. Tai miksi haluaisin kahdeksanvuotiaan osallistuvan pianomatinea-esitykseen monta kertaa vuodessa heti, kun hän on oppinut soittamaan Ukko Nooan. Miksi tahtoisin opettajan, joka ei ensimmäisessä viestissään kysy yhtäkään kysymystä lasteni kiinnostuksesta musiikkiin? Tämän lajin tarjouksia sain sähköpostiini heti useampia. 

Puin asiaa Uncle B:n kanssa ja hän sanoi, etten ole kuten paikalliset äidit. Jos lapsen harrastuksesta maksetaan tuhansia dollareita, siitä halutaan näkyviä tuloksia ja suurenmoisia kokemuksia. Diplomeita! Saavutuksia!

Okei, ymmärrän. Mutta minä haluaisin lasteni rakastuvan musiikkiin. Ja toki, oppivan jotakin. Enkä usko, että vaativalla ja ankaran tavoitteellisella opetuksella saavutetaan näitä tuloksia.

Huomenna menemme tytärten kanssa tapaamaan opettajaa, joka kaikeksi onneksi erottui joukosta. Olin vaikuttunut hänen viestistään, joka vilisi sellaisia sanoja kuin "fun", "awesome" ja "good job", sekä erityisesti allekirjoituksesta: "Peace!"

Opettajakokelas, joka kuulostaa eteläkalifornialaiselta hipiltä, tuskin on opetuksellisilta otteiltaan ankara, vaativa ja karski. Toivottavasti kaverilla on havaijilaispaita, flip flopit, tolkuttomasti huumorintajua, loputtomasti kärsivällisyyttä ja palava rakkaus musiikkiin. Sellaisen opettajan tahtoisin lapsilleni.


maanantai 23. toukokuuta 2016

Virtuaalinaapuri

Edellisessä naapurustossa näytti joskus siltä, kuin naapurit olisivat koordinoineet toimintaansa. Oli viikonloppuja, joina kaikki yhtäkkiä pitivät garage salen ja päiviä, joina joka toisessa talossa korjattiin kattoa.

Puoliso vitsaili tuolloin, ettemme olleet saaneet naapurustotiedotetta asiasta. Se ongelma on nyt korjattu.

Naapurin täti, joka asuu tien toisella puolella (on asunut alueella yli kolmekymmentä vuotta, hoitaa mielellään toisten koiria ja uskoo perheeni olevan kotoisin Englannista) on ponnekkaasti pitänyt huolta siitä, että olemme tietoisia naapuruston tiedotusryhmästä. 

Hän ensin kertoi ryhmästä koiraa ulkoiluttaneelle teinille. Kun en pariin päivään ollut liittynyt ryhmään, hän lähetti teinin mukana lappusen, jossa oli ryhmän osoite. Sitten hän kiirehti perääni, kun olin matkalla koululle. Muistutti asiasta, kun olin koiran kanssa kävelyllä. Ja tuli tänään aamupäivällä soittamaan ovikelloa.

Olen nyt liittynyt siihen ryhmään! Koska pankkikorttini oli edelleen kirjoilla vanhassa osoitteessa, jouduin valitsemaan vahvistusmuodoksi uuteen osoitteeseen lähetetyn postikortin. Kolmannella ja neljännellä muistutuskerralla odotin kortin saapumista. Tänä aamuna en vain vielä ollut saanut aikaiseksi.

Päätin saman tien ryhdistäytyä ("man up", sanoisivat paikalliset) muissakin hoitamattomissa asioissa. Perustin freelance-palkkioita varten oman PayPal-tilin ja huomasin, että sitäkin varten pankkikortin pitäisi olla uudessa osoitteessa. Jotta pääsin vaihtamaan osoitteen, hankin tunnukset nettipankkiin. Vauhtiin päästyäni täytin myös koiran rekisteröinti-ilmoituksen tähän kaupunkiin.

PayPal oli helppo asia. Jälkimmäiset kohdat kuuluvat kategoriaan paikallinen byrokratia, joten ne tietysti edellyttivät puheluita, pitkällistä papereiden etsimistä ja useita tunteja aikaa.

Nyt tarvitaan enää kirjekuoria, jotta saan lähetettyä koiran paperit tämän eteläkalifornialaisen kaupungin rekisteröintipalveluun. Se sijaitsee Teksasissa. Haha!

Naapuruston ryhmässä meitä uusia tulokkaita toivotellaan parhaillaan tervetulleiksi. Löysin sieltä myös naapurin laatiman postauksen sunnuntaina karkuteillä olleista Uncle B:n koirista ja kävin kertomassa, että karkulaiset löysivät onnellisesti kotiin. 

Pohdin, monestiko päivässä ilmoitustaulu pitää tarkistaa. Naapurin täti varmaan kertoo, jos laiskistun liiaksi.

Kaksi naapuria käy virtuaalinaapurustosta huolimatta live-ovella kertomassa, että on kadun oikeanpuoleisen laidan siivouspäivä ja meidän on siirrettävä automme lakaisukoneen tieltä. Tarkistan: siivousaikataulua ei ole julkaistu nettiryhmässä.

Koetan pohtia, helpottaako virtuaalinen naapurusto elämääni. Epäilen, että se vie kaiken vain askelta pidemmälle. On oltava sekä oikea naapuri että virtuaalinen naapuri. Pontevasti kumpaakin!


torstai 19. toukokuuta 2016

Uncle B.


Kuinka paljon toisen tarinaa voi ymmärtää ja kuinka paljon siitä voi kertoa, kun ei täysin ymmärrä?

Amerikkalaiset (länsirannikolla, Kaliforniassa) viittaavat usein yksilön itsensä tekemiin vääriin valintoihin, kun jokin jonkun elämässä menee pieleen. Ja jossain määrin se on tietysti totta - on valinta, kehittääkö vai rapistaako itseään; on valinta, yrittääkö vai antaako periksi.

Mutta on myös asioita, joita ei itse valitse ja joille ei mahda mitään. Niiden edessä valinnoista puhuminen tuntuu kollektiiviselta itsepetokselta, jolla taikauskoisesti koetetaan suojautua arvaamattoman pahan ulottumattomiin.

Uncle B. on hyvä ihminen ja loistava tyyppi, jonka elämässä oli hyvien valintojen hyviä seurauksia. "I used to have a life", hän sanoo. Se, ettei sitä kaikkea enää ole, on muiden tekemien valintojen ja arvaamattoman pahan vaikutusta.

Ja ehkä jotain hänessä itsessään. Mutta valintaselitys ei hänen tilanteessaan päde.

Uncle B. on uinut jo pitkään kuin se rotta, jonka edessä kellutetaan toivoa antavaa lauttaa. Hän on selvinnyt sitkeästi tilanteesta toiseen, kodista toiseen, työpaikasta seuraavaan. Hänellä on hyvä asenne eikä hän anna periksi.

Amerikkalaiset (länsirannikolla, Kaliforniassa) auttavat toisia mielellään. Monet vielä mieluummin pitävät avunsaajat terveellisen etäisyyden päässä itsestään tai asettavat yltäkylläiselle anteliaisuudelleen selvät rajat.

Uncle B. on asunut ystävien luona, pätkän siellä, toisen täällä. Bay Arean järjettömässä asuntohintakuplassa hän kuului niihin, joille ei yhden palkansaajan tuloilla (ja kahden koiran kanssa) löytynyt sijaa mistään vuokratalosta. 

Viime joulun tietämillä Uncle B:n kristittyjenkin ystävien vieraanvaraisuus oli kulutettu loppuun ja hän suunnitteli lähtevänsä kauas toiseen osavaltioon, ohuen ja epävakaan turvaverkon sekä edullisempien asuntojen luo.

Jouluaattona hän kävi syömässä meillä ja keskustelimme. Tammikuun lopulla tai ehkä helmikuun alussa hän muutti asumaan meille - autotalliin, sillä muuta tilaa ei meilläkään ollut.

Me emme sopimuksen mukaan saaneet alivuokrata asunnosta osaa, joten emme hyväksyneet häneltä vuokraa. Vapaapäivinään hän halusi usein osoittaa arvostustaan laittamalla koko perheelle ruokaa.

Olen hyvin helpottunut siitä, että uudessa asunnossa voimme tarjota Uncle B:lle ja hänen kahdelle suloiselle koiralleen oman huoneen, omalla sisäänkäynnillä, talon sisältä.

Hän itse sanoo saaneensa perheen. Minä ajattelen, että hän on kuin mieheni veli. Miehelle Uncle B. on hyvä ystävä. Ja lapset kutsuvat häntä englanniksi juuri sanalla uncle.

Uncle B:n(kin) vuoksi toivon, että asiat, jotka nyt ovat ilmassa, laskeutuvat turvallisesti ja asettuvat uudelleen vakaiksi. Toivon, että jonain päivänä istumme yhdessä hänen oman kotinsa patiolla. Silloin hänellä on se mitä hän toivoi, koska joskus hetken oli maa, joka ei luistanut alta, kun siitä otti ja ponnisti.

Mutta niin paljon kuin haluaisin, en voi luvata sitä hänelle. Elämä on arvaamatonta, jokaiselle.


maanantai 16. toukokuuta 2016

Jännä arki


Koulun pihalle oli kuin olikin takaportti. Sen ansiosta isompien lasten koulumatka kestää nyt noin kolme minuuttia kävellen. Pienin täytyy saattaa Kinderin pihalle saakka - koulualueen toiseen laitaan. Kun olemme kävelleet ulkona sijaitsevan ruokailualueen kohdalle, pienin alkaa sanoa "Shuu, mami!" Hän haluaa kulkea loppumatkan yksin, ja niin monet luokkakaveritkin tekevät.

Takaportti koulun pihalle löytyi, kun huomasin, että talomme ohi kävelee aamuisin alakouluikäisiä lapsia reppu selässä. Helpon reitin oli oltava lähellä, sillä lapset eivät voineet olla kiertämässä puolen tunnin matkaa korttelin ympäri ilman aikuisen valvontaa.

Uusi asuinalueemme tuntuu monella tavoin samanlaiselta kuin edellinen, mikä varmasti helpottaa sopeutumista. Täälläkin on matalia taloja ja paljon ihmisiä, jotka matkustavat töihin läheiseen suurkaupunkiin.

Edellinen asuinkaupunkimme johti maan turvallisuustilastoja ja muuton jälkeen kotivakuutuksen maksut kaksinkertaistuivat. Silti täällä eletään jollain tapaa pelottomammin. Kävellään kadulla, esimerkiksi, ja annetaan teini-ikäisten lasten ulkoiluttaa perheen koiraa (muutkin kuin me antavat). Kouluun ilmoitetaan lapsen poissaolosta kuin Suomessa 1980-luvulla: kirjallisesti, vasta jälkikäteen, eikä sieltä siis kukaan soita perään puoli tuntia koulun alkamisen jälkeen, jos lapsi on ilmoittamatta poissa.

Viikonloppuna kävimme Long Beachilla katsomassa koko perheen elokuvaa. Long Beach on tuossa vieressä heti sen lääkäriseikkailulla koetun Carsonin jälkeen (ajomatkan kesto heti viereen vähintään 45 minuuttia). Carson antaa itsestään aika rähjäisen vaikutelman ja sen jälkeen seuraa laaja alue raskasta teollisuutta. Ehkä tämän kontrastin jälkeen Long Beachin ihastuttavuus korostuu. Siellä oli riveittäin palmuja, kaunis ranta, julkinen liikenne, korkeita rakennuksia, veikeää ja leikkisää arkkitehtuuria (kuvia alla).

Seuraavana aamuna luin Washington Postin artikkelista, että Long Beachin poliisialue pitää kärkisijaa maanlaajuisessa tilastossa, joka tarkastelee henkirikosten määrän prosentuaalista nousua per asukas viimeisen kahden vuoden aikana. Hups. Mutta yleensä, artikkelissa muistutettiin, ongelmat keskittyvät tietyille alueille ja niiden ulkopuolella ei välttämättä koskaan edes oivalleta, kuinka toisenlaiselta todellisuus näyttää muutaman mailin päässä. Keskusta-alueella oli päiväsaikaan rauhallista ja idyllistä. Ehkä en veisi lapsia sinne illalla pimeän tultua.

Jännittävintä uudella asuinalueella taitaa olla villi luonto. Takapihalta aivan oven vierestä löytyi viime viikolla jonkin keskikokoisen eläimen (ehkä pesukarhun) pää. Mietin huolestuneena, mitä lopulle keholle tapahtui ja mikä lähistöllä (pihoilla?) elelevä eläin on riittävän suuri ja vahva pyydystämään pesukarhuja. Olen sen jälkeen pitänyt tarkempaa huolta autotallin oven sulkemisesta myös päiväsaikaan. En haluaisi kohdata siellä sen enempää herra pesukarhun jälkeenjäänyttä sukua kuin surullisen kohtalon aiheuttajaakaan.

Jäänteiden löytymisen jälkeen muistimme, että jo ensimmäisellä viikolla jokin pyrki yöllä sisään koiran luukusta. Kun koiran hälyttämänä saavuin paikalle, ehdin nähdä jonkin mustan vilahtavan karkuun. Pidimme sitä kissana, kunnes naapuri katsoi asiakseen varoittaa pikkukoiran omistajaa alueella partioivista kojooteista. Sen jälkeen koiranluukun edessä on seissyt valtavan painava koiranruokapussi - arka lemmikkimme kun ei sitä luukkua kuitenkaan käytä.

Pienet sanovat välillä iltaisin, ettei tämä tunnu vieläkään kodilta - niinpä heidän on vaikea rauhoittua nukkumaan. Aikuisena huomaan uudestaan olevani kohdassa, jossa tutkin, tarkkailen, analysoin ja päättelen. Havainnoimalla kotikadun kävelijöitä saan asuinalueesta tietoa, jonka avulla järkeilen itseni turvaan. Jos seitsenvuotias voi kävellä tuossa ilman valvontaa, oletettu kojootti ei hyökkää päivänvalossa. Ennen kuin on rutiineja ja riittävästi tuttua, uudessa alussa arkikin on jännää.









torstai 12. toukokuuta 2016

Voihan vakuutus!

Pyysin, että puoliso kävisi vielä tarkistamassa ikkunat. Olin tuulettanut taloa koko päivän ja arvelin unohtaneeni olohuoneeseen auki ikkunan, joka antoi suoraan talon eteen kadulle.

Ikkunat avautuvat hauskasti alhaalta ylös ja niiden eteen taittuu talon sisällä puinen luukku. Ikkunan avonaisuutta ei luukun säleiden läpi näe.

Olimme valvoneet myöhään ja olohuoneen valot oli jo sammutettu. Ikkunan edessä lattialla lojui suuri tummanpunainen säkkityyny, ja siihen puoliso kompastui. Vastaan ottanut käsi napsahti kipeästi seinään ja aamuun mennessä nimetön oli sininen ja turvoksissa.

Onneksi sairasvakuutus oli hoidettu kuntoon viime viikolla.

Aamulla puoliso vietti puolitoista tuntia puhelimessa varatakseen ajan lääkärille. Ensin ei mitään tietoja vakuutuksesta näkynyt missään ja välissä piti soittaa vakuutusyhtiöön. He kertoivat siirtäneensä tiedot palveluntarjoajalle jo viime viikolla ja laittaneensa vahvistuksen postitsekin.

Ehkä ne tiedot lähetettiin Pohjois-Kaliforniaan?

Lääkärikeskuksen kanssa sovittiin, että puoliso ostaa tämän käynnin suoraan omalla rahalla ja saa korvauksen sitten, kun ja jos vakuutus joskus toimii.

Yhtäkkiä puhelimen päähän sattuneen uuden virkailijan kone kuitenkin näytti oikeita tietoja ja kymmenen dollarin omavastuuosuutta. Vakuutustiedot siis olivatkin jo kunnossa!

Aikaa läheiselle lääkäriasemalle ei enää löytynyt, ne oli ehditty sen 1,5 tunnin aikana jakaa pois.

Veimme lapset kouluun ja lähdimme ajamaan viereiseen kaupunkiin, Carsoniin, josta aika oli löytynyt. Oli neuvottu olemaan paikalla hyvissä ajoin, jotta mahdollisesti vielä ilmenevät epäselvyydet saataisiin hoidettua ennen lääkärin tapaamista.

Vastaanottovirkailija ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin pahoitella. Hänen koneellaan puolison tietoja ei nyt löytynyt mistään järjestelmästä. Asiakkaalla pitäisi olla vähintäänkin tilapäinen jäsennumero, mutta sellaista ei ollut annettu. Enää ei ollut mahdollista sekään, että käynnin olisi maksanut itse. Virkailija ei voinut päästää eteenpäin potilasta, jolla ei selvästikään ollut vakuutusta.

Puoliso soitteli lääkärikeskuksen aulassa puheluja vielä yhden tunnin, ennen kuin väliaikainen numero järjestyi. Lääkärikeskus selvitti, että jotain tietoja vielä puuttui ja vakuutusyhtiö puolestaan löysi ne seisoskelemasta kiireellisesti toimitettavien työjonosta. He aikoivat ne kyllä toimittaa ne eteenpäin heti ehtiessään, mutta neljän minuutin päästä koittava ajanvaraus kuulosti liian tiukalta tahdilta.

Sitten tapahtui sama ihme kuin aamulla: seuraava virkailija sitten taas vain näkikin kaikki tiedot ja kummasteli vain, kuinka sitä väliaikaista numeroa ei ole jo annettu.

Tämä tällainen on täällä niin tavallista, että välillä on vaikea uskoa, ettei se ole tahallista.

Tällä välin lääkärille varattu aika ehti jo tulla ja mennä, sillä eteenhän lyötiin vielä pinkka täytettäviä lappusia. Joku sairaalan väestä alkoi myös pohtia, eikö koko perheen asiakasnumeroita voisi hoitaa tässä samalla. Meidän mielestämme ei voinut.

Hoitajat ujuttivat puolison uudelleen lääkärin aikatauluun ja vihdoin sormea katsottiin! Sitten sitä kuvattiin. Ja katsottiin. Välissä sai aina istahtaa odotushuoneessa.

Kotiin lähdettäessä diagnoosina oli hiusmurtuma ja hoitona kevyt lasta. Aikamoinen vakuutushässäkkä.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Hiekkaa ja pölyä

Lauantaina ehdittiin viettämään iltapäivää lähirannalla.

Uusilla hoodeilla näyttää tältä:



Lapset on saatu tänä aamuna kouluun ja talossa muutto etenee. 

Kaikki olisi tosi hyvin, jos oloa ei varjostaisi huoli siltä, että talossa sittenkin on jotain vikaa.

Toivon, että kyse on vain remontin jättämästä pölystä, mutta pelkään, että kyse on pahemmasta. Olemme olleet täällä vajaan viikon ja jo nyt monia silmiä kutittaa ja 3/5 yskii. Pilaamme välit vuokrafirmaan heti alkajaisiksi, kun vaadimme, että sisäilma tutkitaan. 

torstai 5. toukokuuta 2016

Byrokratia, oi koulubyrokratia

Vuosia sitten Suomessa muutimme kaupungista toiseen. Soitin hyvissä ajoin lasten tulevan koulun toimistoon. Siinä perhetilanteessa en edes ollut kaikkien hoidossani olleiden lasten huoltaja. Tiesin kuitenkin nimet, osoitteet ja sotut, joten parin minuutin jutustelun jälkeen tiesin lasten tulevien luokkien opettajien nimet. Ja asia oli sillä selvä.

Amerikassa (Kaliforniassa, länsirannikolla) se ei mene niin. Olen koko päivän miettinyt, onko jossakin sosiaalityöntekijöiden armeija, joiden päätyönä on koulupaikkojen hankkiminen lapsille, joiden vanhemmilla ei ole terveyttä, tarmoa, tietoa, taitoa, varallisuutta, aikaa tai kiinnostusta taistella lapsilleen koulupaikkaa. Ja nyt puhun siis ihan vain siitä julkisesta, (kiinteistö)verovaroin ylläpidetystä koulusta.

Edellisessä koulupiirissämme ilmoittauduttiin suoraan kouluun. Täällä rekisteröinnit tehdään koulupiirin keskustoimistossa. Harmi juttu, koska koulu olisi tuossa vieressä ja koulupiirin toimisto ei. 

Ajoin tänään muuten ekaa kertaa überillä (meillä on toistaiseksi vain yksi auto ja se on ymmärrettävästi miehellä). Teini oli aika varma, että meidät sarjamurhataan. Turvallinen kokemus oli positiivinen yllätys.

Aiemman kokemuksen perusteella osasin jo odottaa, että koulupaikka ei yhdellä toimistokäynnillä irtoa. Silti olin hiukan yllättynyt, kun yksikään tarjoamistani papereista ei kelvannut. Sain kyllä nivaskan kaikenlaisia muita papereita täytettäväksi. "Asuuko lapsesi talossa/huoneistossa/suojassa/autossa?" Lasten rokotustiedotkaan eivät kuulemma olleet kunnossa, vaikka ne on syksyllä viimeksi tarkistettu.

Jos koskaan suunnittelee asuvansa Kaliforniassa, ei muuten pidä antaa lastensa sairastaa vesirokkoa. Ottakaa se rokotus! Joka koulu tarvitsee sairastetusta taudista uuden todistuksen. Mitäs siinä sitten lukee: "Minä, lääkäri X, vakuutan, että tämän lapsen vanhempi sanoo lapsen sairastaneen vesirokon."

Ja kuinka sinne lääkärille sitten mennään? Terveysvakuutus tulee joko työpaikan kautta, itse hankittuna tai osavaltion / valtion maksamana. Viimeksi mainittuun ovat oikeutettuja esim. eläkeläiset ja veteraanit. Itse hankittu vakuutus voi olla tosi kallis. Työpaikan kautta hankittu tietysti katkeaa, jos työsuhde päättyy.

Tavallista on, että uudessa työssä aloitettaessa on jokin karenssiaika, jolloin "etuudet" - kuten eläkekertymä tai sairasvakuutus - eivät vielä ole voimassa. Me elämme juuri nyt sellaisessa karenssikuopassa.

Tänään on nyt sitten otettu uusi yksityinen sairasvakuutus kuukaudeksi ihan omasta lompakosta käsin. Vaikka palveluntarjoaja on sama kuin ennenkin, vanhat vakuutusnumeromme eivät heille enää kelpaa eikä näppärästä nettipalvelusta pysty vaihtamaan palvelualueelta toiselle. 

Joku ystävällisesti teki lapselle tilapäisnumeron, jolla koetettiin varata aikaa, jotta hän saisi huomenna rokotteen, jonka koulutoimisto sanoi puuttuvan. Ei se vielä onnistunut, joten huomisaamu alkaa puheluilla jäsenasioiden toimistoon. 

Minusta se kyseinen rokotus on annettu vain muutama vuosi sitten ja vahvisteen aika olisi kolmen vuoden päästä, mutta hei, koulupiirin keskustoimiston tädin kanssa ei neuvotella. Paitsi jos lääkäri kirjoittaa lapun, jossa hän, lääkäri, vakuuttaa tädin olevan väärässä.

Ja ne asuinpaikan todistavat paperit? Koska jokin oli kuitti osoitteeseen maksetusta palvelusta eikä maksamaton lasku, se ei sitten ollut hyvä. Puoliso laittoi aamupäivällä  sähköpostitse pyynnön puolelle piirikuntaa sähkö-, kaasu-, vesi-, jätehuolto- tms. laskusta tai "proof of residency" -kirjeestä. Yksi tuli jo, kaksi ainakin tarvitaan.

Tänä iltana koetetaan ratkaista se über-kohta ja ehkäpä pikaostaa kulkupeli. Tai ainakin katsoa sellaista. Mitähän pankki ja luottokortti siitä tuumaavat? Huomenna sitten lääkäriin, kaasulaitokselle ja uusintakierrokselle koulutoimistoon... Noinkohan nuo ipanat ovat koulussa ennen syksyä?

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Odottamattomia tilitapahtumia

Pankeilla on täällä sellainen vinkeä tapa, että ne vahtivat ja suojelevat asiakkaan luottokorttia hanakasti. Epäilyttävistä tilitapahtumista soitetaan perään. Joskus ne epäilyttävät tapahtumat lyövät kortin kiinni välittömästi.

Mikä on tietysti tosi hyvä juttu, jos on vaikka ostanut jotain netissä ja yhtäkkiä korttia käytetään toisella puolella maailmaa.

Toisaalta, jos sattuu olemaan vaikka L.A:n alueella ja kortin oletetaan olevan pääasiassa Bay Arealla, saattaa tapahtua hassuja.

Voi vaikka olla, että tulee muuttaneeksi vuokra-asuntoon, jonka remontti ei valmistu täysin ajoissa, ja sitten on asuttava pari yötä hotellissa. Sitten siellä asunnossa ei odotetusti ole pesukonetta, joten se pitää ostaa. Ja sitten siellä odottamattomasti ei ole myöskään jääkaappia, eikä senkään ostoksen kanssa voi oikein odotella.

Ne pankkipalvelut eivät aina myöskään ole ihan satavarmoja. Voi olla, että jokin maksu näyttäisi tulleen hylätyksi, kun sitä koetetaan tehdä, mutta oikeasti tilille tulee kuitenkin katevaraus. Ja kun se toinen - tai kolmas - yritys sitten menee läpi ja tämä toistuu muutaman pienemmänkin maksun kanssa, niin lopulta näyttää pankin mielestä siltä, että joku on vienyt kortin, asustelee sen turvin hotellissa ja ostelee urakalla sekä kodinkoneita että muuta sälää.

Lopulta saatetaan seistä iltakahdeksalta Vonsin (mikä on paikallinen versio Safewaystä) kassalla ostamassa nälkäisille lapsille ruokaa kahdellakymmenellä dollarilla ja siinä sitä sitten kummastellaan kiinni lävähtänyttä korttia. Jono perässä kasvaa, varmistuspuhelu ei avaakaan korttia, lapset muuttuvat levottomiksi ja kanssaostostelijat näyttävät kuka myötätuntoiselta, kuka epäluuloiselta. Siitäs saavat, mokomat lihapullavarkaat!

Taitaa olla edessä pankkireissu tai pankin vaihto.

Pinnalta katsoen


Luin pari viikkoa sitten Washington Postista mielenkiintoisen artikkelin USAn sisäisistä kulttuurieroista.

Opin, että länsirannikko on omanlaisensa. Täällä ei esimerkiksi päde se yleisesti tunnettu totuus, että amerikkalaiset olisivat viestinnässään tylyyteen saakka suoria. 

Täällä negatiivisen ilmaisemista kierrellään ja pehmitellään kaikin voimin. Puheessa vilisee kiitoksia, kehuja, parhaansa yrittämistä, kovasti arvostamista.

Jos oikeasti on ongelma, tämä viestintätyyli on hankala. On ensinnäkin ymmärrettävä toisen kiertelystä, että mitään ongelmaa on. "Arvostaisin kovasti, jos" on vielä korjattavissa. Jos joku on "pettynyt", tilanne on jo vakava ja homma pitää saada hoidettua "at your earliest convenience", eli eilen. Seuraava askel ovat kovat sanat, kuten "upset", "insult" tai "problem".

Länsirannikon keskustelussa on kohteliasta pyrkiä siihen, että kaikilla on hyvä mieli. Muut keskustelun tavoitteet, kuten vaikkapa totuudellisen informaation välittäminen, ovat toissijaisia.

Sama asenne heijastuu myös siihen, kuinka länsirannikolla hoidetaan (monia) asioita ja jopa, kuinka (joskus) tehdään töitä. Jos se näyttää päällepäin hyvältä, se on hyvä. Jos sen saa myytyä sellaisenaan, se on hyvä. Joka juttu on vähän niin kuin ostaisi käytettyä kalakukkoa Kuopion torilta.

Ja jos kyse on vaikka vuokratalosta, kaikki ymmärtävät tietysti, että tarkoitus on vain saada vuokraajalta mahdollisimman suuria summia mahdollisimman vähäisellä panostuksella.

Jos seinä on homeessa, mutta homeen voi maalata piiloon, kaikki on hyvin. Jos vasta asennettu ikkuna tippuu avattaessa käteen - mutta pysyy paikallaan suljettuna ja näyttää hyvältä, kaikki on hyvin. Ja jos totaalista pommia lähentelevään kohteeseen tekee halvalla tyylikästä jäljittelevän pintaremontin, kaikki on ihan loistavasti.

Samaa reittiä, kautta rantain, on mentävä, jos sitten onkin itse se, jonka on ongelmasta tiedotettava. Täytyy muistaa arvostaa toisen kovaa työtä, kiitellä hienosti hoidetusta asiasta X ja sitten vasta vienosti ehdottaa, että henkilö Y voisi, jos vain mitenkään mahdollista, ja ellei siitä vain ole liikaa vaivaa, vilkaista vielä ehtiessään tätä pikkujuttua (kuten teräviä ja vaarallisia remonttijätteitä takapihalla), koska siitä olisi aivan valtavasti apua. Ja sitten taas on arvostettava ja kiiteltävä, haettava yhteisymmärrystä, puolimatkaa ja yhteistä tavoitetta, ettei vain kenellekään jää paha mieli. 

Joskus suomalaiseen suoruuteen kasvanutta nyppii. Mutta se on kyllä parempi piilottaa, sellainen bad attitude ei nimittäin näytä hyvältä yhtään.


maanantai 2. toukokuuta 2016

Uusi alkaa

Lapseni istuvat hotellin hot tubissa leikkimässä ja rentoutumassa. Valvon heidän uintihetkeään palmun varjosta. Syvänsinisellä taivaalla liitelee haukka.

Tätä päivää odotin koko viime viikon. Kun pakkasimme, kun hyvästelimme, toivoin että olisimme jo täällä.

Muutimme Suomesta kaksi vuotta sitten ja Piilaaksosta toissapäivänä. Uusi kotimme on suur-Los Angelesin alueella.

Näinä päivinä Bay Arealta lähtee paljon ihmisiä, koska asumiskustannukset ovat siellä hyvin korkeat ja liikenneruuhkat pahenevat jatkuvasti. Tavallaan me olemme osa tuota ilmiötä, vaikka osittain lähdimme silkasta seikkailunhalusta. Kun tuli aika pohtia, jäämmekö vai emme, vaa'ankieleksi osoittautui se, että alue hinnoittelisi meidät kuitenkin ulos muutamassa vuodessa.

Uuden kodin hankkiminen 360 mailin päästä osoittautui haastavaksi. Kävimme yhden viikonlopun paikan päällä ajelemassa turhaan edestakaisin - ja hyvä niin. Los Angelesin alueen ruuhkatodellisuus kävi meille siinä päivänselväksi ja uuden kodin hakualue vaihtui.

Los Angelesin liepeillä asumisen kustannuksissa on enemmän kirjoa kuin SF Bay Arealla, mutta niin näköjään myös koulujen ja asuinalueiden tasossa. Me halusimme lapset hyvään kouluun ja olisimme, kuten puolisoni sanoi, asuneet vaikka autotallissa siitä hyvästä.

Onneksi lopulta löysimme Truliasta talon ja jonkun, joka suostui vuokraamaan meille. Selvästi vuokramarkkinoilla mennään täälläkin omistajan ehdoilla ja kysyntää riittää. Tai sitten meidän suuri perheemme ei vain ole yhdenkään vuokraisännän unelma. Pelkäsin etukäteen, että talossa on jotain pahasti vialla tai sitä ei ehkä ole olemassa ollenkaan.

Eilen näimme talon ensimmäistä kertaa vain paria tuntia ennen, kuin muuttomiehet alkoivat kantaa  omaisuutta sisään. Olin onnellinen siitä, että talo on olemassa ja ilmeisesti asumiskelpoinen, kunhan viivästynyt remontti saadaan sisätiloissa valmiiksi.

Vielä eilen siellä ei ollut suihkuja, jääkaappia tai pesukonetta. Yläkerran ikivanhat sammaleenvihreät kokolattiamatot kaipasivat kipeästi pesua ja takapiha naulojen poimintaa.

Takapihan nurkasta löytyi yllätys-jacuzzi. 

Uuden talon neljännen makuuhuoneen annamme ystävälle, joka niin ikään pakon edessä muuttaa Bay Arealta mukanamme. Kerron hänen tarinaansa tuonnempana. Hänelle L.A. on joko uusi alku tai viimeinen naula - saa nähdä.

Suomalais-amerikkalainen L.A. Famigliamme on siten kolmen aikuisen, kolmen lapsen ja kolmen koiran kokoinen. Voiko sillä kokoonpanolla elää miljoonakaupungin liepeillä?

Edellisestä asettumisesta tiedän jo sen, että uudelle on annettava aikaa. Tänään en osaa reittejä, en tiedä paikkoja enkä tunne täältä vielä ketään. On tämä uima-allas, ja se keskeneräinen talo ja jossakin koulutoimisto. Juuri nyt se saa riittää.

Tästä alkaa uusi.