sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Miltä meillä näyttää kuukausia katastrofin jälkeen?

Tuhannet ihmiset menettivät Kalifornian maastopaloissa kotinsa, (liki) kaiken omaisuutensa ja monet myös lemmikkejään tai läheisiään.

Viime viikolla luin L.A. Timesista yhden selviytyneen kokemuksia. He olivat päässeet jo säästöjensä turvin asettumaan uuteen kotiin, mutta se oli vielä varsin tyhjä. Hän sanoi miettivänsä paljon kodittomia ja kodittomuutta. Siihen samastuin.

Uuden kodin hankkinut pohti, näkyykö se myös fyysisesti heidän kodissaan tästä päivästä ikuisuuteen asti, että he kerran menettivät kaiken. Tuskinpa. Tavaraa tässä maailmassa on nimittäin vaikea estää kertymästä.

Kun näen kuvia, joita toiset ihmiset julkaisevat omista kodeistaan, kiinnitän kyllä usein huomiota siihen, kuinka heillä on kuvia ja koriste-esineitä ja paikkoja niille koristeille. Kuinka kaikki on huolella rakennettua. Vuosikymmeniä samassa talossa asuneiden kodeissa on ilmeisiä muistojen kerrostumia.

Siinä suhteessa me olemme ehkä aina kuin Helsinki Roomaan verrattuna.

Mutta noin yhdeksän, kymmenen kuukautta katastrofin jälkeen meillä kuitenkin on jo ihan kodikasta, tai ainakin toimivaa. Ollaan kaukana niistä alkuviikoista, jolloin istuttiin tyhjän olohuoneen lattialla työkaverin lahjoittaman peiton päällä tekemässä palapeliä.

Tilanne voisi toki olla toinenkin, ellei meitä olisi niin vahvasti autettu ja tuettu - te autoitte ja tuitte. Ystävät, tutut ja tuntemattomat.

Otin kotoa muutamia kuvia. Lapsiperheellisen lienee helppo uskoa, että vaikka eilen koko perheen voimin siivosimme ja järjestelimme, kaikki on taas hyrskyn myrskyn. Päätin ottaa kuvia silti. Ei tämä blogi mikään Glorian kuvalehti ole.

Tässä on olohuoneen nurkka tänään:



Lapsen punainen reppu on perjantailta: hänen ystävänsä perhe vei pian synttäreitään juhlivan tytön mukanaan Disneylandiin ja lahjoitti päivää varten repun, jota eivät itse tarvinneet.

Vasemmassa reunassa näkyvät toisen tyttären rummut olivat jotakuinkin ensimmäinen asia, joka uuteen kotiin hankittiin. Vanhat rummut olivat olleet meillä vain muutaman kuukauden, mutta niin vain nekin olivat homeessa. 

Pilkkuja vanhojen rumpujen sisäpinnassa:


Uudet rummut tyhjässä olohuoneessa:


Kun muutimme, ilmoitin että meille ei enää tule sohvaa. Me muutamme koko ajan, joten on turha hankkia kalusteita, joiden siirtäminen on pirhanan hankalaa. 

Olohuoneeseen hankittiin siis ensin hyvin kevytrakenteiset, jalattomat nojatuolit ja säkkituoleja. Näistä suurin osa saatiin lahjoituksina. Jalattomat nojatuolit ovat nyt siirtyneet lastenhuoneisiin.

Muutama kuukausi sitten rohkaistuimme hankkimaan kuvassa näkyvät kevytrakenteiset nojatuolit käytettyinä. Koska edelleen reagoin/-mme homeeseen ja kaikenlaiseen muuhunkin, tuolien pehmusteet revittiin ensin alkutekijöihinsä ja tarkistettiin, että sisustat näyttävät terveiltä. Sitten kaikki pestiin ja tuolinjalkojen pohjille näytettiin hiekkapaperia. 


Lunch boxit olivat myös ensimmäisiä hankintoja. Vanhan kodin autotallista saatiin talteen jotain, vaikkakaan ei kaikkea. Jo ensimmäisenä Amerikan-vuotena hankittu kestokalenteri kuuluu selviytyjiin.



Työkaveri lahjoitti meille neljän hengen ruokailuryhmän, jolla mentiin kiitospäivään saakka. Jotenkin se riitti kesälläkin, vaikka talossa oli myös meidän kesänuoria ja pöydän ääressä aterioi säännöllisesti neljä aikuista ja kolme lasta. Sopu sijaa kai. 

Sen opin, että ruokapöytä on ehdottomasti yksi keskeisimmistä ja tarpeellisimmista kalusteista. Ilman pöytää on hankalaa syödä siististi, astioita menee rikki eikä kukaan kokoonnu päivälliseksi minnekään.

Noin kuukausi sitten piipahdimme Ikeassa ja pidimme palaveria pöytäosastolla. Löydettiinkin yksi isompi pöytä, jota lähdettiin varastopuolelta hakemaan. Viime hetkessä pyörrettiin päätös ja päädyttiin ostamaan alkuperäisen pöytäryhmän kaveriksi toinen samanlainen. Nyt pöydän ääreen mahtuu kymmenen!

Arkisin uusi pöytäosa näyttää tosin lähinnä hautautuvan tavaroiden alle. Kleenex-boxeja, kirjaston kirjoja, askarteluja...




Lasten vanha Barbie-talo tuhoutui sekin. Yritin aluksi puhdistaa taloa: revin irti papereita ja hinkkasin seiniä. Sitten sieltä löytyi kovaan muoviin asti pureutuneita läikkiä, joita ei saanut pois. Barbie-talo päätyi kaatopaikkahuoneeseen muun roskiin menevän tavaran sekaan.



Syksyllä tytöt alkoivat puhua, että näkivät YouTube-videon, jossa opetettiin Barbie-talon rakentamista. Jos vain voisimme käväistä Michaelsissa ja hankkia muutamia juttuja... Löysin salamana Facebookin markkinaosastolta leidin, joka myi oman tyttärensä vanhaa Barbie-taloa, samaa jonka olimme menettäneet. Puoliso ja tyttäret hakivat talon paikan päältä: katselivat ja haistelivat sekä talon itsensä että autotallin, jossa sitä oli säilytetty.

Tyttöjen lelutilanne on koko vuoden ajan kohentunut hiljalleen, mutta entisen kirjavan kokoelman sijaan heillä on nyt kahdenlaisia juttuja: legoja ja barbeja. Tytöt leikkivät taas, mutta käyttävät nykyään ehkä enemmän kuin ennen aikaa lukemiseen (kiitos kirjastojen!)  ja niin paljon kuin sallimme, iPadeilla pelaamiseen. 

Suomesta toimme kaksi Suomen-kodissa ollutta mattoa. Ne olivat ensin olohuoneessa, mutta siirtyivät pian pesun kautta lastenhuoneisiin, kun koira tuntui kuvittelevan, että siinä oli hänelle sisävessa.

Teinin huone on edelleen jokseenkin ankea ja autio, mutta se on toisaalta teinin valinta. Hänelle hankittiin jo siisti dresseri, mutta sepä ei sitten kelvannutkaan esteettisistä syistä. No me vanhemmat olemme puolestamme pitkän aikaa sitten ohittaneet kohdan, jossa esteettiset syyt olisivat mikään kriteeri. Niinpä teini ei saa satojen dollarien dresseriä, vaikka se olisi miten nätti.



Koristetaulun toin matkalaukussa Suomesta. Nyt se on alhaalla aikuisten huoneessa muistuttamassa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Tavara ei ole - ja on kuitenkin.

Ilman olennaisia tavaroita ja välineitä tavallinen arki on todella hankalaa - näihin kuuluvat esimerkiksi ruoanlaittovälineet, siivoustarvikkeet, pyyhkeet, pesuaineet, hygieniatarvikkeet, takit, kengät ja jonkinlaiset sängyt. Ilman henkilökohtaisesti tärkeitä tavaroita jotain omasta itsestä puuttuu - näihin lukeutuvat esimerkiksi harrastusvälineet ja keskeisiin ajanvieton tapoihin tarvittavat tavarat (musiikki-instrumentit, kirjat, urheiluvälineet, lelut). Kolmas taso on mielestäni mukavuustavarat, ja näihin kuuluvat kaikki sellaiset, mitkä tekevät elämästä kaunista ja miellyttävää.

Kun ihmiset konmarittavat ja yksinkertaistavat, he yleensä pyrkivät eroon vain mukavuustavaroista. Kukaan ei heitä huvikseen menemään kitaraansa tai tietokonettaan - hammasharjasta ja patjasta puhumattakaan. Siksi kodittomatkin raahaavat kärryjään ja nyssyköitään.

Myös kaiken menettämisestä selviää. Mutta, jos aikoo elää modernissa yhteiskunnassa sen tuottavana osana - eikä vetäytyä metsiin, vuorille tai siltojen alle, on tiettyyn pisteeseen saakka välttämätöntä rakentaa kaikki uudelleen. Siihen tarvitaan tukea.

Kalifornian paloissa tuhoutuneet yhteisöt rakentavat uudelleen sekä henkilökohtaista elämäänsä että infrastruktuuria: lähikauppaa, vesiputkia, kouluja. Nopealla googlettamisella löytyy monta järjestöä, jotka kanavoivat heille apua ja tukea. Yksi suurimmista ja luotettavimmista lienee Punainen Risti. Kun en saa linkattua nätisti, linkkaan sitten rumasti:






sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Lomalla, osa 2

Tiistai-aamuna tiesin suoraan, mitä aioin. Meidän lähellä sijaitsee vanha, kaunis majakka. Suorastaan häpeä, että ollaan asuttu täällä jo niin kauan, eikä olla sitä käyty katsomassa!



Tiputin lapset koululle ja lähdin koiran kanssa suoraan kohti Rancho Palos Verdesiä. Ajoin ensin oikean parkkipaikan ohitse, mutta heti perään tuli toinen: RPV on siitä ihana paikka, että siellä on aivan tarkoituksella perustettu haikkipolkuja ja luontoalueita vieriviereen. 
Jätin siis auton jälkimmäiselle parkkikselle ja kävelin koiran kanssa hiekkapolkua pitkin puolisen mailia takaisin. Aamu oli pilvinen ja ehkä maastopalojen vuoksi ei kovin selkeä, joten Catalina Islands eivät olleet näkyvissä. Merta näkyi kyllä kauas - nettitietojen perusteella alue onkin oiva paikka valaiden katseluun silloin kun valaat vaeltavat.

Taas kävi vähän yksityisalueesti. Olisin siis tietysti voinut tarkistaa etukäteen, että majakka on liittovaltion mailla ja avoinna vain kerran kuukaudessa. Ilmankos parkkipaikkoja riittikin.



Päätin lähteä koiran kanssa kävelylle rantaviivaa pitkin. Haikkaajia, juoksijoita ja koiranulkoiluttajia oli paljon. Joogapöksyissä ja flipflopeissa kulkevat naiset keskustelivat keskenään toisen taloon tehtävästä remontista. ”No niin, siis marmoriahan meidän on pakko käyttää sen verran, että...” 

Napsin kuvia kauniista maisemista ja kuvittelin näkeväni meressä merileijonia. Luultavasti ne olivat kiviä. Vesilintuja näkyi paljon, mutta ei valaan valasta.

Aurinko alkoi paistaa ja varjottomalla reitillä alkoi tulla lämmin. Tajusin, etten ollut varannut koiralle vesikippoa mukaan. Joku tuli juttelemaan: ”Your backbag looks so heavy!” Olin juuri edellisiltana lukenut Nextdoorista jutun siitä, kuinka jonkun lapsia oli koetettu kaapata puistossa, joten en tahtonut jäädä vieraiden kanssa juttusille - varsinkaan, kun avausrepliikki oli noin outo. ”Well it’s not, have a good one!” huikkasin, ja tiedustelija näytti pettyneeltä. Ehkä hän oli vain yksinäinen eikä yrittänyt varastaa luottokorttejani, mutta en halunnut ottaa hänen motiiveistaan selvää.



Parkkipaikalle palatessamme ohitimme vesipisteen ja harmittelin vielä enemmän, ettei koiralle ollut kippoa. Kaarsin takaisin, kun hoksasin, että muovipussi pitää vettä ja koiranpussejahan oli hihnassa tietysti kiinni koko rullallinen.
Kolmen kiivaan haikkipäivän jälkeen karvakaveri meni kotona pitkille päiväunille. Minun iltapäiväni kului hammaslääkäreissä: ensin lapsien rautoja tarkistettiin ja sitten kävin oman purukaluston puhdistuksessa. Kumma juttu, että ne aina etsivät jotain, mikä vaatii jatkotoimenpiteitä.

Nyt oli ”ihan pakko” ottaa yksi röntgenkuva ja todeta, että se mitä muutama kuukausi sitten luulin/toivoin hampaiden väliin juuttuneeksi kovaksi siemeneksi olikin itse asiassa pala hammasta. Ja koska se lohkesi irti paikatusta hampaasta, niin paikattu hammas on nyt kovin hauras ja herkkä ja käytännöllisesti katsoen räjähtää hetkenä minä hyvänsä. ”Siihen on pakko laittaa kruunu!” hihkui hammaslääkäri ja kas, kuulemma vakuutuksenikin kattaisi siitä osan.



Tässä vaiheessa pyysin hammaslääkäriä vähän pitelemään hevosiaan, koska meidän vakuutushan on vaihtumassa. Puoliso on vaihtamassa työpaikkaa ja siinä hässäkässä mullistuu taas puolet byrokratiaelämästä. Hammaslääkäri totesi pettyneenä, että ai. No sitten me katsotaan tätä kruunuasiaa uudestaan, kun tulet seuraavaan puhdistukseen toukokuussa. Toukokuussa! Eli siis se hammas ei nyt varsinaisesti ollutkaan räjähtämässä käsiin.
Illalla tein varovasti kotona kevyen sarjan voimaharjoituksia, sillä treeniohjelma San Diegon puolimaratonia varten alkoi tällä viikolla. Yskä villiintyi. 

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Lomalla, osa 1

Tää loppuvuosi on aina mun työpaikalla kesäloma-aikaa. Ensin juhlitaan huolella kiitospäivää ja sitten muita Holidays, joulusta koetetaan muistaa olla puhumatta kulttuurien kunnioituksen nimissä.

Muutamana vuonna olen käyttänyt Thanksgiving-viikon joulun järjestelyyn: hankkinut paketit Suomeen, ostellut lapsille lahjoja. Muksut kun ovat sopivasti koulussa pari päivää, kun minä jo olen vapaalla.

Näin oli aie tälläkin viikolla. Sitten vain annoin olla. Ensinnäkään tili ei kiitä, jos nyt menee kauheasti ostelemaan. Paketit Suomeenhan ovat ihan sikakalliita. Lapset eivät ole saaneet lahjatoivelistojaan valmiiksi. Enkä ihan oikeasti edes halunnut viettää vapaapäiviäni kaupoissa.

Olen edelleen jonkin verran toipilas, (in)flu(e)nssaa on nyt riittänyt kohta viidettä viikkoa. En siis voinut käyttää viikkoa myöskään juoksemiseen, mutta ulos piti päästä.



Sunnuntai-iltana, keskimmäisen juhlittua kotona pienimuotoisesti synttäreitään (sai kuitenkin kolme kaveria kylään ja neljäs jäi pois vain silmätulehduksen vuoksi - tämän lapsen kaveriasioista on äidillä aina vähän huolta) koko porukka oli niin sirinöissään, että raahasin kaikki läheiselle trailille. Teininkin. Teini käveli koko matkan kolme askelta muun joukon perässä ja kuunteli kuulokkeilla musiikkia. Mutta ulkoili, eikä lopulta edes urputtanut - joten sillä oli varmaan kivaa.

Koira paineli tohkeissaan polun laidasta laitaan ja siinä kävellessä ehti tulla jo pimeäkin. Onneksi mulla oli päällä ystävän Suomesta lähettämä heijastintakki eikähän siellä polulla tietysti liikennettä ollut. Kojootteja vain! :)

Maanantaina mulla oli tuhat asiaa hoidettavana. Kun olin saanut lapset kouluun ja kasvispadan uuniin, päätin unohtaa 999 asiaa ja keskittyä oman hyvinvointiin. Tämä syksy on ollut sanalla sanoen raskas ja siksi blogissakin on niin hiljaista: ne muutamat tekstit, joita olen kirjoittanut, ovat olleet niin negatiivisia, etten ole niitä sitten tohtinut edes julkaista. Toivottavasti nyt kuulostaa aavistuksen reippaammalta.

Se iltakävely oli ollut niin mukava, että lähdin uudestaan koiran kanssa haikkaamaan. Olin aiemmin löytänyt netistä blogin, jossa joku kierteli Los Angelesin tienoita ja kirjoitteli löytämistään haikkireiteistä. Siellä väitettiin, että aika lailla meidän kulmilla olisi kätketty aarre, jossa näkisi pienen vesiputouksenkin. Ei tähän aikaan vuodesta tietenkään, vettä ei ole satanut sitten toukokuun. Mutta noin periaatteessa.



Paikka oli ihana! Vehreä, hiljainen laakso. Näin alhaalla virtaavan puron ja suuntasimme sitä kohti. Tuli vastaan aita ja kyltti: yksityisalue, painu hittoon siitä! Hetken pohdin, että vedän esiin mamu-kortin, jos joku tulee urputtamaan - mutta mamukin kyllä tajuaa, mitä polun päälle pystytetty aita tarkoittaa. Käännyin siis ympäri ja kirjoitin myöhemmin kaupungin puisto-osastolle sähköpostin siitä, että tämä heidänkin sivuiltaan löytyvä ulkoilureitti on kyllä suljettu. Lupasivat tutkia, onko suljettu luvan kanssa.

Kartta kertoi, että lähellä oli toinen mahdollisuus, joten suuntasimme koiran kanssa sinne. Löysimme ihanan kanjonin, täynnä elämää. Epäonnekseni olin parkkeerannut auton polun korkeimpaan kohtaan, joten päädyimme kapuamaan koiran kanssa ensin jyrkkää rinnettä alas ja sitten takaisin ylös!

Käännyimme ympäri, kun yksi pensas alkoi jutella. Polun molemmin puolin rapisi kaiken aikaa, kun puput ja oravat lähtivät meitä pakoon (en nähnyt koko retken aikana yhtään ihmistä!). Linnut ja sirkat - ehkä kaskaat? - pitivät omaa meteliään. Mutta sitten se pensas, sen alta kuului ”meep, meep!” Ei kuulostanut linnulta, vaan nisäkkäältä. En tiennyt, mikä ihme se olisi. Puoliso ehdotti myöhemmin, että ehkä siili. Minä ajattelin, että vauvakojootti. Ja kun kävelimme koiran kanssa takaisinpäin kuivan puron vartta pitkin, koira kertoi, että puron kuivunutta uomaa pitkin jokin seurasi meitä hyvän tovin. 

Oli ihana aamupäivä! Menin sitten vielä käymään community collegella, ennen kuin hain lapsia koulusta. Istuimme koko tyttöporukka vilttien alla katsomassa Gilmoren tyttöjä, kun mies tuli kotiin töistä.






maanantai 22. lokakuuta 2018

Kun naapuri on puutarhuri

Meidän naapuriin muutti keväällä uusi perhe. Iäkkäämpi pariskunta, joka oli asuttanut etutaloa kauan, muutti toiseen osavaltioon. Oliko se nyt Texas vai Arizona - saivat sieltä kuitenkin talon ja tilukset samoihin hintoihin kuin millä täällä maksoivat pientä vuokratönöä.

Tilalle tuli nuori perhe. He kävivät heti alkuun esittäytymässä ja osoittautuivat tosi mukaviksi. Rouva hoitaa kotona taaperoikäistä poikaa ja lähellä asuvia vanhempiaan, herra käy töissä ja pyöräilee välillä yhdessä puolisoni kanssa. Paitsi nyt ei pyöräile, kun puoliso rikkoi kätensä pyöräilyreissulla, mutta se on toinen tarina se.

Naapurin mukavuus on sikäli olennainen seikka, että he siis asuttavat saman tontin etutaloa ja me takataloa. Naapurin autotalli on meidän talossa, lasten makuuhuoneen alla ja meidän aikuisten makkarin vieressä. Periaatteessa naapurilla on oma kulku autotallin puolelle, mutta käytännössä he aina kulkevat meidän pihan halki. Keväällä sovittiin, että autotallissa ei ravata pitkin yötä, koska sen oven kovaa meteliä pitävä avausmekanismi on meidän puolelta kiinni makkarin lattiassa. Noh, onneksi tytöt eivät enää kymmenen ja yhdentoista aikaan tunnu siihen meteliin heräävän...

Naapurin herralla on jonkin verran elopainoa ja siihen liittyen tai liittymättä diabetes ja diabetekseen lääkitys. Lääkitys kuuluu (kirjaimellisesti) toisinaan aiheuttavan pahoinvointia, ja kyllähän me tiedämme, millä pahoinvointia voi Kaliforniassa aivan laillisesti hoitaa.

Kasvatuskin on laillista: osavaltion laki ja kaupungin säädökset sallivat kuusi liikuteltavissa olevaa kasvia, jotka pysyvät sisätiloissa ja poissa ihmisten näkyviltä. Naapuritalossa kaikki käytettävissä olevat tilat ovat ilmeisesti käytössä, koskapa naapurit perustivat puutarhan - sinne autotalliin.

Olen periaatteessa ihan sitä mieltä, että ok, ihan sama ja ei kuulu mulle. Mutta kroppani on eri mieltä. Olen nyt kolmisen viikkoa ollut flunssassa, joka oireilee pahiten öisin ja viikonloppuisin, ja helpottaa aina, kun poistun kotoa. Allergialääkkeet auttavat jonkin verran, mutta välillä esimerkiksi herään kurkun hillittömään kutinaan. Toivon oireilevani vain kasvin siitepölyn vuoksi, mutta autotallia näkemättä on toki vaikea mennä sanomaan, onko siellä nyt kosteusvaurio - ja hometta.

Liittovaltion lain nojalla vuokraisännällä on kaikesta laillisuudesta huolimatta oikeus kieltää omistamassaan kiinteistössä sekä kasvatus että käyttö, sanoo kaikentietävä Internet. Meillä ei ole käsitystä siitä, onko kasvitarha tässä tapauksessa perustettu omistajan tieten vai tietämättä. Veikkaan jälkimmäistä. Kyyninen minäni sanoo, että siksipä naapureista on ollutkin tärkeää tulla meidän kanssamme juttuun.

No, puoliso lupasi jutella naapurin herralle tänään. Jos sinne autotalliin vaikka hommattaisiin jonkinlainen aktiivihiilisuodatin. Vielä parempi toki olisi, jos naapurit vain suosiolla luopuisivat hankkeestaan ja kävisivät ostamassa pahoinvointilääkkeensä jakelua varten perustetusta kaupasta, kuten muutkin ihmiset. 

Maaliskuullekos se meidän vuokrasopimus nyt oli... Eipä kannata taas tätäkään kotia sisustaa. Toivottavasti tilanne jotenkin kohenee sitä ennen, ettei kuitenkaan tarvitse sitä ennen muuttaa pihalle telttaan. Olisikohan sekään edes laillista, ei varmaan.