torstai 12. lokakuuta 2017

Asioita, joita ei voi ääneen sanoa

Täällä blogissa on hiljaista, pääasiassa siksi, että on niin kiire ja siksi, että siirsin juoksujutut omaan blogiinsa. Ja siksi, että on asioita, joita en ole halunnut sanoa ääneen.

Aamulla naurettiin työkaverin kanssa, että eipä meillä oikein ole kenellekään mitään asiaakaan. Ollaan aina joko autossa matkalla töihin tai matkalla kotiin, ellei sitten olla töissä. Ja töistä ei saa puhua kenellekään mitään. Niin siinä tarvitsee sitten vain pitää hyvä huoli siitä, että kuuntelee monipuolista podcast-valikoimaa, jotta on joskus jostakin asiasta jotakin sanottavaa. Mutta mä nyt taidan kuunnella pelkästään juoksupodcasteja. Että se siitäkin sitten.

Tänään päivä meni eri tavalla kuin yleensä. Liikenteessäkin kulutin iltapäivällä paljon vähemmän aikaa. Sori, suomenkielinen työkaveri, jos tätä satut lukemaan ja tää on sulle aivan liian TMI, sillä nyt täältä pesee.

Iltapäivällä soi puhelin. Numero, jota en tunnistanut, mutta kuitenkin sen alla luki oman kaupungin nimi. Ensimmäinen ajatus tietysti, että tämä on koululta. Niin oli.

Se oli alakoulun rehtori, joka oli hyvin pahoillaan siitä, että joutui soittamaan mulle ja kertomaan, kuinka keskimmäisen koulupäivä oli siihen saakka sujunut. Siinä kohtaa tietysti jo tiesi, että uutiset eivät ole hyviä ja sitten vain toivoi, että vahingot olisivat minimaalisia.

Soitin sen puhelun perään puolisolle. Päivitin tilanteen ja pyysin soittamaan suomalaisvahvistukselle, jotta tämä tietäisi, mitä on koulusta hakemassa kotiin. Kävelin takaisin työpöydän ääreen, koetin matkalla kasata takaisin ammatillista ilmettä ja tajusin vasta dokumenttia tuijottaessani, että ei suju, nyt pitää lähteä kotiin.

Kävin kertomassa parille työkaverille, että nyt mun pitää mennä, voitteko paikata mua, jos tarve tulee. Kerroin myös ihan suoraan, miksi lähden ja olen pahoillani, jos joku sivullinenkin kuuli. Se oli vähän karu tarina.

Keskimmäisen käytösongelmat eivät ole alkaneet tänään, mutta olihan tämä taas yksi väkivaltainen kärjistyminen. Koulu pohtii tahollaan, mitä he voivat tehdä, ja me koetamme nyt sitten kotona tukea koulun työtä kaikin voimin. Valitettavasti se homma menee juuri näin päin, sillä edelleen olen sen kaksitoista tuntia päivässä töissä tai työmatkalla. Ja alan yhä voimakkaammin päivä päivältä ajatella, että en voi olla, minun ei kuulu olla, en tahdo olla. Lapseni tarvitsee minua.

Mutta miten ihmeessä siitä tehdään mahdollista?

Siinä vaiheessa, kun on äiti - tai isä -, on tietysti aivan päivänselvää, että omat tarpeet ja toiveet tulevat perhejärjestyksessä vihonviimeisinä. Siinä mielessä töissäkäyntini, vaikka onkin raskasta, on perusteltua: se tuo lapsille jotain hyvää ja ekstraa, sittenkin. Sen takia lähdetään reissulle tai sen takia säästetään korkeampaa koulutusta varten.

Mutta entä sitten, jos se, mikä on yhdelle lapselle hyväksi, on vastoin toisen lapsen tarpeita? Ja päinvastoin? Tämä jäi Äitiys 101 -kurssilla ihan kokonaan käsittelemättä. Mennäänkö sitten vain aina sen mukaan, kenen hätä on juuri sillä hetkellä suurin, ja ehkä poukkoillaan hätäisesti tilanteesta ja ratkaisusta toiseen?

Sillä käytännön tasollahan se menee nyt niin, että meidän on tosi vaikea asua tässä kivassa, tilavassa ja hitokseen kalliissa talossa, jos minä en ole töissä. Ja jos me emme asu tässä, teini vaihtaa koulua kesken middle schoolin. Olemme luvanneet hänelle, että pyrimme välttämään sitä kaikin voimin. Jos siis päätän jäädä kotiin, en yritäkään pitää lupaustani. Plus että vuokrasopimus on tietysti tehty sinne kevään loppuun.

Mutta kun olen töissä, keskimmäinen ja pienin ovat joko 12 tuntia päivässä YMCAssa tai kotona vaihtuvan hoitajan kanssa, ja keskimmäinen tuntuisi nyt tarvitsevan selkeästi enemmän tukea elämiseensä, kuin mitä kumpikaan näistä vaihtoehdoista tarjoaa.

Nämä meidän nuoret suomalaiset ovat kyllä ihania. Mutta he ovat meillä muutaman kuukauden, he ovat täällä katselemassa maailmaa, he ovat hankkimassa uusia kokemuksia ja he haluavat tietysti päästä helpolla. Jos lapset katselevat tunnin pari telkkaria päivittäin, se on heistä ihan oikein onnistunut päivä. Me sen sijaan haluamme kokonaisvaltaista hoitoa, huoltoa ja kasvatusta. Siihenhän ei parinkymmenen huitamilla olevista nuorista voi edes olettaa olevan.

Ja mitään turvaverkkojahan ei kaukana asuvalla ole. Ei yhtään ketään.

Keskimmäisen kanssa istuttiin sitten ainakin tunti makuuhuoneen lattialla keskustelemassa käytöksestä, tilanteista joista on poistuttava ja kavereista, joiden kanssa ei kannata hengata. Mutta kuinka paljon se yksi keskustelu taas auttaa? Lapsi muistaa sen ehkä huomenna. Maanantaina on varmasti kertauskurssi jo taas paikallaan. Miten siihen on aikaa, kun aivan arkinen perushuoltokin tehdään hätäisesti ja läpijuosten?

En oikeasti tiedä, mitä tehdä. En tiedä. Ehkä ei pitäisi tehdä mitään. Ehkä aika auttaa. Ehkä ylireagoin, sillä lapset ovat lapsia ja kasvavat kyllä. Tai sitten, muutaman vuoden päästä, nämä tilanteet ovat paljon suurempia, paljon vakavampia, paljon surullisempia. Ja kierrän vain aina takaisin siihen, että menköön mikä tahansa muu, se sentään on aivan liian suuri riski ottaa.


lauantai 23. syyskuuta 2017

Monen vuoden jälkeen


Pari vuotta sitten ulkosuomalainen blogituttava (moi!) aloitti bloginsa uudelleen juuri, kun olin sen hänen edellisensä löytänyt. Muistelen hänen perustelleen, että siitä ulkosuomalaisuudesta ei enää ollut juuri mitään sanottavaa, joten uusi blogi aloitti puhtaalta pöydältä ja kertoili hänen elämästään ilman sen alkuperäisen näkökulman painolastia.

Silloin mietin, että eikös ulkosuomalainen aina kuitenkin ole ulkosuomalainen ja ulkosuomalaisen arkielämäkin siksi jollain tapaa ulkosuomalaista, mutta nyt näin neljännen vuoden alussa kyllä jo ymmärrän, mitä hän ajoi takaa. Ne alun ihmetykset on nyt ihmetelty, täkäläinen maitopurkki näyttää tutulta eikä sitä ollenkaan enää kuvittele, että täällä kaikki ihmiset olisivat jotenkin pelkästään onnellisia ja tasapainoisia. Eikä mieti, mitä laajemmin koko kulttuuria kuvastavaa sosioekonomista seikkaa kukin kotikadulla näkyvä pyöräilijä edustaa. 

Mutta toki sitä silti on jollain tapaa ulkosuomalainen.

Joillekuille suomalaisuus on ulkomailla iso juttu ja kätevistä käsistä syntyvät niin karjalanpiirakat kuin suomipipotkin. Mulle ehkä ei. Olen mieluusti suomalainen, rakastan kieltäni, mutta mitä se suomalaisuus mulle arjessa on, niin ehkä eniten itseäni selittävä tekijä. Työkaveri nauroi, että loman jälkeen olin selvästi rennompi kuin ennen lomaa: jopa puhuin toisille ihmisille. Ja minä nauroin vastaan, että ei minun tarvitse muille puhua, olen suomalainen. Olen ylpeä vaikeasta ja erityisestä kielestä, jota osaan puhua (vaikka se sitten tarkoittaakin sitä, että aivojani on selvästi vaikeampi kääriä englannin idiomien ympärille kuin indoeurooppalaista kieltä äidinkielenään puhuvan). Mutta siinäpä se sitten suunnilleen...?

Ja ehkä enemmän minuun jää se toinen osuus: ulko. Ulkopuolisuus, poissaolo. 

Jotkut ihmiset huomasivat ja hoksasivat aika nopeasti, että jos aiotaan pysyä läheisinä, meidän pitää jatkaa viestimistä myös kaikesta sellaisesta, mikä ei ole isoa ja tärkeää. Lähetellä viestejä perunapusseista, joista löytyi monta vihreää perunaa. Kertoa, että tänä iltana sataa vettä, päähän sattuu ja ketuttaa. Että pomo kerrankin kehui töissä ja joku toi kaikille runebergintorttuja. Lapsi teki futisharkoissa kolme maalia!

Joidenkin toisten kuulumisista saa lukea vain sosiaalisesta mediasta, jos sieltäkään. Ai kolmas lapsi? Milloinkas se pääsi syntymään? Sitä pakostakin etääntyy.

Sitten on niitä häitä, hautajaisia, konfirmointeja ja muita, joissa me emme ole mukana. Ja pikkuhiljaa on tultu siihen, ettei meidän enää oletetakaan olevan eikä tulevan, ei kaivata, ei muisteta, ei mainita, ei kutsuta - eikös se nyt olisi vähän hassuakin? Me olemme kaikesta siitä jo ulkopuolisia. Ihmisiä, jotka joskus olivat olemassa, mutta jotka nyt elävät ehkä vain menneistä ajoista kertovissa tarinoissa. "Se setä, joka muutti Amerikkaan, ja josta ei sen koommin enää kuultu." Tokihan me teemme - ja jätämme tekemättä - oman osamme yhteydenpidosta.

Joskus kuitenkin mietin, olemmeko me tänne kauas lähteneet ehkä kuitenkin jollain tapaa enemmän kiinni menneessä kuin ne, jotka jäivät. Yhä edelleen ajattelemme, että he ovat meidän ihmisiämme, vaikka emme heidän mieleensä enää muistukaan. Miksi muuten jonnekin postattu yhteispotretti, tilaisuudesta josta emme edes tienneet, yhä viiltäisi kevyesti?

Kun muutimme, yritin ihan hirveästi rakentaa meille ja itselleni uutta yhteisöä, löytää uusia ystäviä, uusia verisukulaisten korvikkeita. Tietysti joitakin löytyi. On monia tärkeitä ja rakkaita, joita emme ennen tunteneet. Mutta yhtään konfirmaatiota, ristiäisjuhlaa tai vihkimistä emme ole tällä mantereella kenenkään kanssa juhlineet. Sitä sellaista yhteisöä ei vain kerta kaikkiaan vielä ole. Toiselle polvelle se sitten toki aikanaan muodostuu, mutta me - mies ja minä, ensimmäisen polven tulokkaat - luovuimme tullessamme pysyvästi jostakin.

Olen aika varma siitä, että olen nyt lakannut yrittämästä. En enää yritä vimmaisesti kuulua enkä löytää ihmisiä, joiden kanssa kuuluisin. Teen omia juttujani, olen mikä olen ja se kaikki on toki aika vapauttavaa. Mies ja minä, me olemme kasvattaneet juuret syvälle toisiimme ja olemme aivan varmasti toistemme tärkeimmät ystävät, sukulaiset ja tuttavat. Meidän elämämme on totaalisen perhekeskeistä ja tätä nykyä, kuten todettua, niin kiireistä, että tosi vaikeaa siinä on ihan ihkauusia ihmisiä mukana kieputtaakaan. 

Ja silti, vaikka löytää oman tapansa olla tässä ja nyt, onhan kaikki kuitenkin jollain tavalla pysyvästi toisin kuin olisi ollut jos. Ihmiset tuolla kodin ulkopuolella (ja lapset sen sisäpuolellakin) puhuvat aina tuota toista kieltä. Tutuiksi käyneiden maitopurkkien vierestä löytyy kaupasta usein jotain, mitä en ole kuvitellutkaan olevaksi. Mielensisäiset mallini ympäröivästä todellisuudesta kokevat tuon tuosta yllätyksiä, eivätkä oletukseni siitä, kuinka tilanteissa toimitaan, ollenkaan joka kerta päde. Aina sitä on jotenkin vähän enemmän tuntosarvet auki, edelleenkin, ja siinä mielessä tästä ei varmaan koskaan aivan täysin tule minun maatani eikä kansaani.

Mutta todennäköisesti kokisin jotain samaa nyt jo sielläkin, mistä lähdimme, jos tänään palaisimme. He muuttuivat, me muutuimme, ympäristö muuttui - ja me katsoimme sitä kaikkea toisin.

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.

- Robert Frost -



.
 

perjantai 15. syyskuuta 2017

Ihan pelkkiä juoksujuttuja


Hain suomalaisen Takomotrainingin testiryhmään, jossa olisi autettu kehittämään uudenlaista henkilökohtaista valmennusta, toimisi kuulemma mainiosti etänäkin. Hakemuksessa kyseltiin, onko hakija bloggaaja l. voiko mainostaa valmennustaan jollakin foorumilla. Ilmoitin olevani, ja kipitin nopeasti blogille piilottamaan edellisen tekstin - sen, missä kerroin, kuinka epätoivoisen kiireistä arki tällä hetkellä on. Jotenkin tuntui, ettei se olisi ollut hyvää mainosta valmennukseen hakevalle.

No, valmentajista ei ole kuulunut mitään, joten löysivät varmaankin testipuput toisaalta. Minäpä nostin siis edellisen tekstin takaisin seinälle ja lähdin lenkille. Olisi ollut tosi kivaa saada tueksi ammattilaisen näkemyksiä ja ehdotuksia, mutta toisaalta, onhan se nyt aika kivaa seurata omia päähänpinttymiäänkin. Ja pikkuhiljaa karttuu myös tietoa, jota voi soveltaa treeneihinsä.

Yksi merkittävä tiedonlähde on viime viikkoina ollut Another Mother Runner -podcasti, jota kuuntelen automatkoilla. Los Angelesin alueen liikenne on syksyn tullen muuttunut pahemmaksi kuin se on minun rajallisen kokemukseni mukaan koskaan ollut, joten nyt on välillä ihan yli kolmekin tuntia aikaa arkipäivinä kuunnella podcastia ja jutella puhelimessa. Mihinkään muuhun sitä aikaa ei sitten olekaan... Ja siis edelleen, mun työmatka on alle 30 km suuntaansa.

Mutta Another Mother Runner. Oregonilainen (sieltä siis tulee jotain hyvääkin) leidi juttelee juoksuheimonsa jäsenten ja asiantuntijoiden kanssa niitä näitä. Vähän höpötellään lapsista ja vähän juoksusta. On puhuttu mm. kirjoista, leffoista, liikavarpaista, peräpukamista, ruoanlaitosta, arkea helpottavista pienistä nikseistä ja taas juoksemisesta. Ihan mahtavan paljon parempi podcast kuin ne sellaiset, joissa jutellaan intopinkeänä pelkistä sykkeistä ja negative splitseistä.

Mutta niinpä vain minunkin ranteessani tänään lenkillä heilui uusi juoksukello, niin että kyllä se juoksun teknistyminen hiipii omaankin tekemiseen. Puhuin kellosta pitkän aikaa puolisolle, luin arviointeja ja pohdin ees sun taas. En halunnut maksaa kellosta kovin paljon, mikä johti siihen, että sykkeitä varten olisi tarvittu erillinen vyö. Ihan ehdottomasti tuntui, että sitä en halua. Rannemittauksista luin puolesta ja vastaan, ja tulin siihen tulokseen, että ainakin edullisempien kellojen teknologia taitaa olla vielä hiomista vaille. Eniten kaipasin kännykkäsovellusta helpompaa tapaa seurata tahtia ja matkan pituutta, joten niitä tämä pastellikarkin näköinen uusi härveli sitten kertoo. Turkoosi. Sopii kivasti mun muuten kovin pinkkiin juoksulookiin.

Samaan saumaan tuli luettua artikkeli proteiinilisistä ja päätin testata. (Se oli varmaan joku vahvasti tieteellinen Women´s Running Magazine tai FB:n 5K-juoksuryhmän nettiartikkeli.) Me löydettiin pienellä hakemisella lopulta ihan lähi-Ralphsista vegaaninen luomuproteiinijauhe, joka maistuu periaatteessa kaakaolta ja käytännössä ei, mutta kuitenkin menee ihan kelvollisesti manteli- tai soijamaidon kanssa. Jälkimaku on sen verran sopivasti jauhoinen, että lapsia ei kertamaistaman jälkeen tämä aikuisten pirtelö ole kiinnostanut yhtään. En ole varsinaisesti huomannut tästä mitään muuta hyötyä kuin sen, että jauheen seuraksi piti ostaa kivannäköinen sheikkeri (sori, ei irtoa suomeksi tämä) ja että itsensä tuntee tosi urheilulliseksi, kun juoksun jälkeen nykäisee hikisenä vähän protskulisää. Kallistakin se tietysti oli kuin fan.

Juoksuhan on siitä kiva harrastus, että siihen ei oikeastaan tarvitse sen kummempia välineitä. Paitsi että niitä alkaa kummasti jotenkin kuitenkin "tarvita".

Lääkärin kanssa ollaan tehty pitkäjänteisesti töitä sieltä jostain keväästä asti, ja hiottu pikkuhiljaa kuntoon niitä vaivoja, joista joskus kauan sitten blogiin kirjoittelin. Nyt on pari kertaa mennyt viisi mailia (n. 8 km) nätisti ilman, että mikään paikka olisi oikeastaan prakannut. Tästä rohkaistuneena uskaltauduin tänään ilmoittautumaan Manhattan Beachilla lokakuussa järjestettävään 10K-juoksutapahtumaan, ja olen siitä aivan ihkuinnoissani. Puoliso pohtii vielä, lähtisikö mukaan. Mieli tuntuu palavan radalle (hahaha, oikeasti hän inhoaa yli kaiken meditatiivisen tainnuttavia maileja high schoolin radalla), mutta oliko se nyt sitten oikea polvi, joka haraa vähän vastaan.

Puolison juoksun isoin haaste juuri nyt taitaa olla se, että viimeaikaiset kengät eivät ehkä ole olleet oikeat. Mikä varmaankin tarkoittaa, että meidän pitää mennä juoksukenkäostoksille! Voi harmi. Mä kun en ollenkaan halunnutkaan uusia juoksukenkiä. En ainakaan ole lueskellut puhki viimeisintä Runner´s Worldia, jossa uutuuksia esiteltiin, ja vertaillut droppeja ja pohtinut omien koipien pronaatioita. Siis yhtään. Mutta siis puolisoon palatakseni, kesän juoksuepäsäännöllisyyksien jälkeen on hyvä muistaa, että hiljaa ja venytellen hyvä tulee. Tahtia ja pituutta pitää ihan oikeasti kasvattaa vähitellen.

Vaikka ihan älyttömästi näkee / kuulee ihmisten tekevän toisin. Työkaveri: "En oikeastaan juokse, mutta olen muuten hyväkuntoinen, joten vetäisen kokomaratonin." Jep? Nettipalstalainen: "Olen juossut viimeksi joulukuussa, mutta nyt syyskuussa ilmoittauduin puolimaratonille, joka on kahden viikon päästä. Pitäkää peukkuja!" Peukunpitäminen on aina tosi pätevä tapa korvata olematon treeni. Entinen naapuri: "Treenasin sohvarapakunnosta aloittaen neljä viikkoa, ja juoksin 10 km kisan. Osaako kukaan sanoa, miksi polvi on nyt niin kipeä ja turvoksissa, ettei sille voi varata painoa?" No ootapa kun mietitään, mistähän tuo olisi tullut? Tositarinoita jokaikinen. Liikkumisen ilo on ihana asia, urheilulliset tavoitteet upeita - mutta silti, haloo, maltilla ihmiset! Yksikään maaliviiva ei itsessään tee ketään vahvaksi ja terveeksi.

Kampaajatuolissa viime viikonloppuna (kun turkkilainen taiteilija oikeastaan paljoakaan kyselemättä päätti, että hiuksistani tulee entistä sporttisemmat ja lyhyemmät) kerkesin miettiä omiani ja haaveilla hiukan. Ihan tosiasia on se, että jos tämä viime viikkojen ruuhka-aste oikeasti on nyt uusi normaali, ja siihen päälle heitetään vielä vähän odottamattomia parkki- ja työmaahaasteita työpaikan tuntumassa, niin joku näistä tikuista on lopulta se, joka tekee meidän arjesta ihan mahdotonta. Nyt olemme muutaman kuukauden taas "turvassa" apukäsien ansiosta, mutta todellisuus tekee tuloaan. Ja niinpä siis haaveilen.

Olisi mahtavaa, jos tästä harrastuksesta ja hurahtamisesta voisi joskus tulla työ, tai edes jonkinlainen vakava häiriötekijä, johon kaupan valmiiksi pilkotusta taikinasta keksejä paistaessaan voisi kotiäitiydessä vellovan mielensä kiinnittää. Haluaisin kehittää juoksuryhmiä, jotka olisivat matalan kynnyksen hyvinvointiryhmiä esimerkiksi maahanmuuttajaäideille (lastenhoitojärjestelyillä) ja uusia yhteisöjä muualta muuttaneille.

Yksi tällainen, aika utopistisen harppauksen ajatuksesta toteutukseen ottanut yhteisö on Back on My Feet. BoMF hoitaa kodittomuutta juoksemalla. Kodittomien on oltava ohjelmassa mukana ainakin kuukausi, osallistuttava aktiivisesti kolmesti viikossa aamuvarhaisella järjestettäviin juoksuihin ja pysyttävä uudessa itsetunnossaan, itsekurissaan ja itsekunnioituksessaan, jotta he pääsevät mukaan niihin ohjelmiin, jotka auttavat uuden asunnon, uuden työn ja uuden elämän pystyttämisessä. Aika mahtava juttu. Valitettavasti BoMF etsii jatkuvasti palvelukseensa vain esimerkiksi jotain kirjanpitäjiä, jollaiseksi matemaattiset lahjani eivät tässä elämässä millään riitä.

Mutta siis unelmia. Ja niitä tavoitellessa, monia unelmien saavuttamiseen harjoittavia maileja. :)

maanantai 4. syyskuuta 2017

Tyly paluu arkeen

No kyllä me kotiin päästiin, vaikka se kotimatkan toka osuus jäi sitten kokonaan bloggaamatta. Ajettiin yhden päivän aikana Sacramentosta San Josen kautta kotiin Torranceen, ja kyllä siinä oli ihan riittävästi ajamista.

Kotipihalla laskettiin, että kokonaismailit oli suunnilleen niin kuin olisi mennyt Utsjoelta Helsinkiin ja takaisin, kahdesti. Mutta olihan se sen arvoistakin tietysti monella tavalla.

Ajoin kotimatkasta ison osan ja huomattiin, että se muutaman päivän huimaus, mikä yleensä seuraa vuorten ylitystä, vaivaa lähinnä apukuskin penkillä istunutta. Tällä kertaa sisäkorva keikkui siis miehellä, joka ei tästä vaivasta ole aiemmin kärsinyt.

Arki alkoi rytinällä, koska heti seuraavana aamuna meidän univajeisten aikuisten piti olla töissä ja matkasta väsyneiden pienten tyttöjen YMCAssa. 

Mulla oli vastassa vallan jumalaton kiire ja useampia tuhansia lukemattomia sähköposteja. Hellurei. Ekana iltana kotona makasin sohvalla lukemassa motivoivia mietelauseita enkä jaksanut evääni liikauttaa. Mutta tietysti piti vähän suihkia jotain eukalyptus-ötökkämyrkkyä sinne tänne.

Torstaina pienin oli "kipeä" - eli siis vain niin loputtoman uupunut, että puoliso jäi lasten kanssa kotiin etäpäivälle. 

Viikonloppuna räjäyteltiin makuuhuoneissa ötökkäpommeja, pestiin lakanoita, imuroitiin sänkyjä ja myrkytettiin ötököitä koirasta hurjalla tarmolla. Mä vannoin joo, että tilaan ammattilaisen tekemään koko jutun. Mutta sitten opin, että siinäkin tapauksessa meidän pitää tyhjentää koko keittiö kaikista ruokatarvikkeista ja pestä / suojata astiat. Eli siis törkeä homma eniveis.

No, eilen viimeksi pesin koiraa uudestaan ja toissapäivänä mies esitteli jalkaan ilmestynyttä puremaa. Eli siis edelleen pestään ja imuroidaan kaikkea, mikä irti lähtee ja myrkytetään kaikkea, mikä ei lähde. Argh!

Samaan syssyyn muutamassa seuraamassani suomalaisessa blogissa on keskusteltu työn ja perheen yhteensovittamisen haasteista. Ei helkkari nyt oikeasti. Suomalaiset vanhemmat ovat kuulleet tämän sanan jostakin ja olettaneet sen koskevan heitäkin. Ei koske. Se, että pääsee neljältä töistä ja vie piltin kuudeksi jalkapalloon, ei ole haaste. Se on arkea ja ihan hyvää sellaista. Sitä paitsi Suomessa olisi missä tahansa kaupungissa mahdollista, turvallista ja edullista lähettää piltti sinne jalkapalloon myös bussilla.

Mind you, meillä oli Suomessa parhaimmillaan viisi lasta, vaihto-oppilas ja tukilapsi. Molemmat aikuiset kävivät kokoaikaisesti töissä ja vaikka koskaan ei varmaan ollut kauhean leppoisaa, niin ei siinä mitään sen kummempaa yhteensovittamista ollut. Kun aikuinen oli töissä, kunnalliset laitokset hoitivat lapset. Kun lapsi sairasti, aikuinen piti palkallisen vapaapäivän.

Meille lienee onneksi tulossa pian henkilö perheen arkea auttamaan. Tänä syksynä mulla nimittäin ihan tosissaan hajoaa pää kaiken tämän kanssa. Mun työpäivät kestää 9 tuntia, työmatkat 2-3 tuntia. Kahden nuoremman lapsen kanssa on oltava aikuinen 24/7 ja lisäksi on se yksi teini. Soittotunnit, uimaopetus, koira ja sen pahuksen kirput. Siinäpä sitä yhteensovittamista.

Sanon nykyään kerran viikossa miehelle, että jos se voisi vähän edetä urallaan ja tienata enemmän, niin jäisin kotiin leipomaan keksejä. (Mies huomauttaa, että valmiiksi oikeankokoisiksi palasiksi leikatun kaupan keksitaikinan asetteleminen pellille paistamista varten ei ole leipomista.)

Loman jälkeen pienin on aamuisin antanut miljoona halia ja kysellyt, miksi äidin pitää aina lähteä. Hän on huomauttanut, että Amerikassa äidit ovat usein kotona ja vain isät töissä. Miksei hänenkin äitinsä?

Hänen äitinsä käyttää joka viikko koko sunnuntain siihen, että laittaa ruokaa. Koska arki-iltaisin se ruoka ehditään vain lämmittää, ja silloinkin kello on jo iltaseitsemän.

Oltiin aika onnellisia, kun tuli tämä pitkä Labor Day -viikonloppu. Labor Day, maanantai, on useimmille virallinen vapaapäivä, eikä se edellytä kurpitsapiirasta, talon koristelua tai lahjan hankintaa. Rakastan Labor Daytä! Sain yhden päivän lisäaikaa pestä pyykkiä, jota on reissun jäljiltä edelleen ja kirppusirkuksen myötä aivan riittämiin. 

Ja käytiin myös ostamassa lapsille kouluvaatteita ja -tarvikkeita, koska ensi viikolla lapset palaavat kouluun. Siellä ei muuten jaeta lapsille ilmaisia kyniä tai vihkoja tai lämmintä ruokaa. Lapset palaavat myös YMCAn iltapäivähoitoon, joka muuten maksaa meidän kahdelta lapselta kouluvuoden aikana noin kymppitonnin. Hintaan kuuluu valvonnan lisäksi iltapäivisin pari kalakeksiä. Että yhteensovittakaapa tähän taas ne loistavat suomalaiset kunnalliset palvelut.

No niin. Olipas hyvä vähän tuulettaa. This is all insane, mutta juuri nyt en tiedä, miten sen korjaisin. Niin että... etiäppäin, sanoi mummo lumessa? Ooh, lunta. Täällä on ollut tänä viikonloppuna tuskaisan kuumaa.

tiistai 22. elokuuta 2017

Pitkä matka kotiin, osa 1

Parisuhde testataan pitkillä ajomatkoilla. Mitä sanottavaa sinulla on puolisollesi öisinä tunteina, kun takapenkki on hiljennyt, edessä satojen mailien puuduttava matka - ja kummankin täytyy pysyä hereillä?

Me keskustelimme eilen mm. varsijousien ja ritarisodankäynnin historiasta eikä puoliso murissut yhtään silloinkaan, kun aloin jutella ultrajuoksijoista. 

Viimeisen puoli tuntia pysyimme pirteinä suunnittelemattoman jahtiaktiviteetin ansiosta. Energiajuoma pakotti vielä yhdelle pysähdykselle. Huoltoasema oli suljettu, mutta sen pihan laitamille oli ystävällisesti sijoitettu kaksi kohtuusiistiä bajamajaa. Ulkoilutin siinä koirankin ja jätin auton ovet aivan selälleen, koska pikkutytöt nukkuivat takapenkillä.

Kun lähdimme liikkeelle, auto oli tupaten täynnä itikoita. Ai jestas, että niitä olikin paljon! Itikka on täällä sen verran harvinainen otus, että meidän pienemmillä lapsilla ei ollut sille sanaa. "What are these nasty bugs?!" he kyselivät, kun heräsivät unestaan jahdin läiskeeseen.

Vielä, kun puoliso kävi rekisteröimässä meitä hotelliin, tapoimme ötököitä tyttöjen kanssa. Aika moni niistä oli ehtinyt jo aterioida, ja ahkerasta baby wipeseilla hinkkaamisesta huolimatta auton kattoverhoilu on nyt täynnä veriroiskeita. Että sellainen sopuisa perheloma tien päällä...



Aamulla olimme olleet vielä Portlandissa. Kello oli soinut ensimmäisen kerran kuudelta, mutta koko sakki nukahtanut uudelleen, kun olin haparoiden osunut torkkunappiin. Aamiainen olisi ollut hyvä, mutta meille ei enää maistu. Tämän jälkeen en halua nähdä yhtään hotelliaamiaista pitkään aikaan.

Tavoitteena oli olla mahdollisimman etelässä täydellisen auringonpimennyksen alueella pimennyksen aikaan, jotta emme jäisi jalkoihin, kun kaikki Oregoniin pakkautuneet pimennyksen jahtaajat lähtisivät kohti etelää.

Suunnitelma ei aivan onnistunut. Matka Oregonista Kaliforniaan kesti ikuisuuden ja 10 minuuttia. Joku tietysti tunaroi matkalle kolarin ja sitten siellä oli pari tietyötä. Siis sillä ainoalla, kaksikaistaisella maantiellä, jota pitkin pääsee esimerkiksi Salemista Kaliforniaan, oli tietöitä, jotka sulkivat kaistoja. Eihän tästä pimennyksestä ja sen aiheuttamasta liikenteestä ole tietysti tiedetty kuin ehkä vuosikymmen. Aika yllättäenhän se olisi tullut, jos tämä yö olisi pitänyt suunnitella vapaaksi.

Me koetimme jaksaa San Josehen asti, mutta uuvuimme ja jäimme yöksi Sacramentoon. Sielläkin olimme hotellissa yöllä yhden aikaan.

Mutta oli täyspimennys silti sen arvoinen. Osittainenkin pimennys oli hieno, mutta ne pari taianomaista minuuttia olivat aivan uskomattomat. 



Ensin linnut lakkasivat laulamasta. Tuli kylmä, ja alkoi tuulla. Varjot alkoivat väristä ja kiemurrella pitkin maata. Laskeutui yö keskelle päivää, ja yhtäkkiä taivaalla näkyi vain musta kuu, jolla oli hohtava tulireunus. Ihmiset kiljuivat ja taputtivat.

Tänään pusketaan väkisin kotiin asti.

Vielä tilannekuva amerikkalaisesta todellisuudesta. Tämä on napattu Panda-ravintolan terassilta. Eräs Pandassa aterioinut perhe oli menossa hakemaan jälkiruokakahveja Starbucksista. He seisoivat kohdassa, jossa kuva on otettu, ja pohtivat ääneen, kävelevätkö vai menevätkö tuohon Bucksiin autolla. Päättivät lopulta kävellä.



sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kent - Seattle - Portland

Kotimatkan ensimmäinen etappi on lyhyt. Ajamme yöksi Portlandiin auringonpimennysliikenteessä. Osittainen pimennys nähdään sekä pohjoisemmassa että etelämmässä, mutta laillamme monet muutkin haluavat nähdä kokopimennyksen.

Äsken juttelin huoltoasemalla leidin kanssa, joka kertoi olevansa matkalla äitinsä luokse. Äiti oli muistanut hankkia pimennyslaseja ajoissa - nythän niitä ei enää saa mistään. Leidi matkasi siis poikansa ja miehensä kanssa mummolaan.

Meidän matkantekomme näytti aamulla uhkaavasti tyssäävän tähän. Nuorimmalla oli kurja olo, ruoka ei maistunut, väsytti ja vilutti. Ehkä kyseessä oli väsymys yhdistettynä siihen, että hotelliaamisia on nyt nautittu tälle reissulle kylliksi. Pienellä lastenohjelmamaratonilla lapsonen tokeni, ja pääsimme ajoissa tsekkaamaan itsemme ulos Kentin hotellista.


Vietimme iltapäivän Seattlessa veden toisella puolella, puolison sukulaisen kauniissa kodissa ja ihastuttavassa puutarhassa. Heillä oli puumaja, kauniisti rakennettu koti, itse tehtyä keramiikkaa ja isoiksi kasvaneiden tytärten huoneet täynnä Harry Potter -mystiikkaa. 


Pikkutytöt ihastuivat sekä sukulaisiin että heidän kotiinsa niin, että tarjosivat itsensä välittömästi adoptoitaviksi. "We love you guys!" he huutelivat, kun oli aika jättää hyvästit ja lähteä matkaan.



Pysähdyimme lyhyesti Olympiassa, jotta saimme otettua selfiet matkamme kolmannen osavaltion State Capitolilla. Bingo.



Portlandiin on matkaa vielä noin tunnin verran. Pirpanat pelaavat / lukevat tableteillaan. Ihastelemme laskevan auringon luomaa sinistä hetkeä. Sitä ei Kaliforniassa ole. Silti on kiva olla matkalla kotiin.

lauantai 19. elokuuta 2017

Lomapäivä Kentissä

En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi lomakohteisiin rakennetaan elokuvateattereita. Miksi kukaan haluaisi matkustaa uuteen paikkaan ja mennä siellä katsomaan elokuvaa sen sijaan, että katselisi uutta paikkaa?

No me menimme tänään elokuviin, joten nytpä avartui mieli tältäkin osin.

Emme kerta kaikkiaan jaksaneet ajatustakaan turistitouhuista. Vesipuisto kuulosti sekin kamalan työläältä. Aamupalan jälkeen maattiin puolison kanssa isolla hotellisängyllä ja googletettiin, minne mennä.

Lapset katsoivat telkkaria ja olivat oikein tyytyväisiä siitä, ettei mennä minnekään. Kotonahan meidän lapset katsovat vain tilaus-TV:tä tai nauhoitettuja ohjelmia. Live-TV on siis heille jotain erikoista ja harvinaista. Nickelodeon! Disney Channel! He varmaan kasvavat ajattelemaan, että nämä kanavat ovat näkyvissä vain hotelleissa.

Elokuva oli Leap!, jota suosittelen lämpimästi kaikenikäisille. Teatterissa oli meidän kanssamme mm. kolmen iäkkään naisen seurue (ei yhtään lasta heidän mukanaan) ja yksi väsynyt keski-ikäinen mies ilman lapsia. Väsynyt siksi, että hän köllötteli penkeillä. Ja oikeastaan vähän mietitytti, että mitä se siellä teki. 

Elokuva rohkaisi tavoittelemaan omia unelmia, ja meidän nuorin erityisesti oli sen sanomasta aivan liekeissä. Kiitti erikseen, että sai tämän nähdä. Pikkumuru.



Käytiin myös syömässä ja lähdettiin puistoon. Kentissä ei ihan kauheasti ole nähtävyyksiä. Jos googlettaa sights in Kent, niin saa nähtäväkseen hyvän listan näitä puistoja. Me koetettiin nyt löytää jokin sellainen, joka ei olisi suuri kansallispuiston kokoinen juttu, mutta olisi kuitenkin kiva esim. maisemansa puolesta; jossa olisi kaikille lapsille tekemistä, koiralle mahdollisuus tulla mukaan ja mulle ympyrä, jota juosta.

No tämä Angle Lake Park osoittautui järven rannalle rakennetuksi grillauspaikaksi, jossa lapset saattoivat touhuta leikkikentällä tai juoksennella vettä roiskivien härpäkkeiden alla.

Isot tytöt päätyivät tekemään omiaan (lukemaan ja tuijottamaan puhelinta), pienin leikki ja minä hölkkäilin viereistä asuntoaluetta ristiin rastiin. 

Se oli aika jännä paikka. Yhtäältä ihan siistejä keskiluokkaisia taloja, jos nyt seassa muutama vähän vanhempi ja kulahtanut. Kaukana talojen takana häämötti vuorimaisema ja vieressä oli se järvi. Aika hulppeakin paikka siis. Sitten jossain kuitenkin oli kyltti ohjelmasta, joka lahjoitti lapsille ja nuorille kesäaikaan päivittäin ilmaisen aterian, ja muutama vastaan kävellyt nuorukainen täytti minun silmiini kaikki jenginuoren kriteerit.


Hotellilla käytiin vielä iltauinnilla. Me aikuiset lähinnä lilluttelimme hot tubissa, mutta lapsilla riitti virtaa uida ja leikkiä.

Huoneessa pakattiin tavaroita kasaan ja ladattiin pikkutyttöjen padeille läjä kirjaston e-kirjoja. Kaikki mukaan otetut kirjat he ovat jo lukeneet, osan kuulemma kahteen kertaan. Takapenkillä taitaa ehtiä lomailla merkittävästi enemmän kuin etupenkillä.

Huomisen suunnitelmiin tuli muutos, kun puoliso sai vastauksen sukulaiselleen lähettämäänsä viestiin. Sukulainen on asunut täällä Seattlen tietämillä miltei eliniän. Vuosikymmeniä on siitäkin, kun he puolison kanssa ovat viimeksi jossakin tavanneet. Puoliso muistaa hienot kengät, jotka amerikansukulainen toi nuorelle pojalle tuliaisina.

Jätämme siis väliin Portlandiin suunnitellut riennot (se taisi olla vain jokin museo kuitenkin) ja käymme sen sijaan tervehtimässä sukulaista. Se tuntuu hyvältä päätökseltä.

Vähän on jo sellainen tuntu, että tässä tämä oli. Tiedossa on, että kotimatkasta tulee pitkä ja ankara, mutta toisaalta siihen ollaan jo valmiita. Hotellielämässä on puolensa - kotitöitä ei ole ikävä yhtään - ja kääntöpuolensa: esimerkiksi kotiruokaa ja omaa pyykkikonetta kaipaamme jo kyllä. Ja myönnettäköön, vaikka yksi loman luksusjutuista on se, että on aikaa olla perheen kanssa yhdessä, muutama neliö lisää ja jokunen suljettava ovi tuntunevat kotona aivan autuailta asioilta nekin. :)