torstai 12. heinäkuuta 2018

Semmoistakin vielä - rintasyöpätutkimuksissa

Kävin vuositarkastuksessa. Taitaa olla niin, että edellisestä tarkastuksesta vierähti kaksikin vuotta. En ehkä olisi tullut menneeksi nytkään, ellen olisi käynyt lääkärissä toisen asian vuoksi. Hoitaja pääsi huomaamaan, että tämä homma olisi rästissä ja varasi ajan. Koetin sitä aikaa sitten vielä siirtääkin, mutta sanoivat, että olisi mennyt kahdella kuukaudella eteenpäin. Pidin sitten epäsopivan ajan, koska vasemmassa kainalossa oli ollut ajoittain kummallista kipua. Oletan sen johtuvan urheilusta, mutta halusin silti sanoa asiasta gynelle. Gyne teki tavalliset rintatutkimukset ja totesi, että kipuhan ei tapaa olla oire mistään sen kummemmasta, mutta kun nyt sopivasti juuri täytit neljäkymmentä, niin käypäs mammografiassa.

Vielä ennen kuin lähdin, muistin pyytää lähetteen verikokeeseen. Olen ollut viime kuukausina aika väsynyt ja kokeillut jos jonkinlaisia pinaatti- ja punajuurismoothieita siihen vaivaan. Gyne kirjoitti rauta-arvojen lisäksi lähetteeseen myös kilpparitestit kuultuaan, että minulla on kilpirauhasesta vain puolet jäljellä. Ne testit tulivat takaisin ihan puhtaina ja miksipä eivät. Ketäpä nyt ei väsyttäisi, jos tekee paljon töitä ja urheilee kaiken vapaa-aikansa.

Sitten en pitänyt sen mammografiaan menon kanssa mitään kiirettä. Kollega otti lomapäiviä, joten en voinut olla pois töistä. Lapsilla oli tulossa kevätesityksiä koulussa ja päätin, että odotan niitä ja lykkään kuvaukset sitten johonkin sellaiseen päivään, kun muutenkin pitää olla poissa.

Mammografiassa törmäsinkin persoonalliseen leidiin. Hän oli raskaasti tatuoitu, maiharit jalassa kulkeva yli kuusikymppinen täti, joka ehkä hiukan levottomana halusi jutella, kun kahdestaan istuimme vain naisille tarkoitetussa odotushuoneessa. Hän rauhoitteli minua, kun kerroin, että olen ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, enkä tiedä mitä odottaa. Kuulin sittemmin hoitajan juttelevan hänen kanssaan ja se kuulosti siltä, että tädillä oli kokemusta näistä tutkimuksista valitettavan paljon enemmän. Mutta reteästi hän minua ohjeisti: "Kyllä se puristaa, enemmän kuin kukaan mies koskaan, mutta annat vain ammattilaisen auttaa sinua. Nämä hoitajat ovat hyviä."

Ja sitten vähän niin kuin unohdin koko jutun. "Sinulle soitetaan tai laitetaan sähköpostia tuloksista", ilmoitti hoitaja. Totta kai se sähköposti olisi tarkoittanut, että kaikki hyvin, tavataan vuoden päästä uudestaan. Mutta minä sain puhelun, ja siitä lähtien ollaan koko ajan raksittu aina seuraava rasti, ja päästy aina seuraavalle tasolle.

Se puhelu harmittaa jonkin verran edelleen. Kysyin langan toisessa päässä olleelta hoitajalta, tarkoittiko tämä siis sitä, että mammografiassa oli löytynyt jotakin erityistä. Hoitaja vastasi napakasti, että tässä kohdassa tämä tarkoittaa vain sitä, että lääkäri haluaa lisää kuvia. Itse piti siis päätellä, että eihän se lääkäri kuvia haluaisi, jos kaikki olisi ollut aivan selvää. Vasta uudessa mammografiassa ja ultrassa hoitajien ja radiologien toimia tarkkailemalla pääsin kärryille siitä, että nyt tosiaan tutkitaan vain toista rintaa ja tiettyä aluetta, niin että jotain jännää siellä oli. Olisin halunnut tietää heti.

En tiedä, jättikö radiologi kuvan huoneeseen näkyviin tarkoituksella vai vahingossa, mutta hetken sain viettää huoneessa kahdestaan sen kanssa, ja näin itsekin sen valkoisen alueen. Siinä vaiheessa oli siis jo tehty toinen mammografia ja sitä seurannut ultra, mikä sulki pois sen helpoimman vaihtoehdon eli kystan. Minua edeltäneet potilaat olivat kävelleet huoneesta ulos ilman, että siellä olisi ketään ulkopuolista heidän aikanaan käynyt. Minulle kuitenkin sanottiin, että odotapa tässä, haen paikalle lääkärin kertomaan, mitä täällä näkyy.

Eipä se lääkäri paljoa kertonut, paitsi että nyt ei tiedetä, mikä tämä on. Voi olla hyvänlaatuinen kasvain, voi olla pahanlaatuinen kasvain. Mutta selvästi massa siellä nyt on.

Pyysin hoitajalta, että varaisi minulle koepalan ottoon heti seuraavan mahdollisen ajan, mutta en tiedä, tehtiinkö niin todella. Luultavasti tiskin alla olisi jotain hätähätä-aikoja, joita minun tapauksessani ei tarjottu. Odottelin biopsiaa hiukan yli viikon.

Tänään se tehtiin ja taas olisin ehkä kaivannut vähän enemmän ohjeistusta etukäteen. Tulin itse tutkineeksi potilasohjetta netistä ja ymmärsin, että sieltä pätkähtää esimerkiksi lyhyt liikuntakielto. Tänä aamuna nousinkin puoli kuudelta ja kävin aamulenkillä varastoon. Kilpparista otettiin aikoinaan kahteenkin kertaan ohutneulanäyte ja sillä kokemuksella kuvittelin, että voisin vaikka palata iltapäiväksi töihin. Suunnittelin vieväni myös lapset hammaslääkäriin. Sen sijaan minut käskettiinkin kotiin lepäämään ja se on ollut ihan hyvä juttu. Tuntuu vähän siltä kuin joku olisi, no, tökkinyt rintaa isolla neulalla!

Ihan huikea scifi-juttu oli se, että rintaan sijoitettiin pieni titaniumista tehty markkeri. Sen tarkoitus on hyvässä tapauksessa ilmoittaa seuraavan mammografian ottajalle, että tämä epänormaalius on jo tarkistettu ja todettu vaarattomaksi. Huonojen uutisten sattuessa markkeri näyttää nyt hajalle tökityn ongelma-alueen tarkan sijainnin.

Kyselin tänään minua hoitaneelta, iäkkäältä ja olettaakseni kokeneelta lääkäriltä, miltä tilanne hänestä näyttää. Hän oli varovaisen toiveikas. Siihen perään uskalsin pohtia, lieneekö leikkaus joka tapauksessa edessä. Hänen mielestään ei. Jos olen valmis elämään mahdollisen hyvälaatuisen patin kanssa, saan niin tehdä. Siinä tapauksessa me siis pääsemme kuin pääsemmekin lomalle Suomeen.

Suomen-loma on sitten tietysti lopulta pieni huoli kaikkien suurten huolten rinnalla. Tässä kohden tuntuisi nyt lopultakin vain helpottavalta tietää, mihin suuntaan tästä kuljetaan. Viitisen päivää kuitenkin kuulemma menee, ennen kuin tuloksia tulee.

Sain itse päättää, kuinka mahdolliset huonot uutiset annetaan. Jos kaikki on hyvin, lähetetään vain sähköposti, mutta mikäli jokin edelleen näyttää huolestuttavalta, tulee puhelu. Pyysin, että siinä puhelussa varataan korkeintaan aika kasvokkaiskeskustelulle, eikä kerrota tarkalleen, miksi. Sovittiin jo puolison kanssa, että siinä keskustelussa hän on valmis olemaan mukana - mikä tuntuu paljon paremmalta ajatukselta kuin odottamaton puhelinsoitto kesken työpäivän toimistoon.

Todennäköisyydet ovat kuitenkin hyviä, joten tuudittaudun nyt muutamaksi päiväksi rauhassa siihen, että kokenut lääkäri tiesi, mitä arvasi.

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Sittenkin loma Suomessa

Sunnuntai-iltana me päätettiin, että lähdetään kesällä käymään Suomessa. Maanantaina iltapäivällä olin ehtinyt jo ihan täyteen ahdistuksen tilaan. Kuinkas tässä näin kävi...

Viime viikolla siis bongasin tästä tai jostain muusta ulkosuomalaisten ryhmästä jutun, jossa kerrottiin erään lentoyhtiön tarjouskampanjasta. Kiitos sinulle, joka sen linkitit! Sittemmin jo umpeutunut diili meni näin: lapset lentävät "ilmaiseksi" ts. veron yms. pakollisen hinnalla, aikuiset maksavat normihinnan. 

Täky oli siinä, että ensimmäinen mahdollinen lentopäivä on 20. elokuuta, jolloin useimpien lasten koulut ovat jo alkaneet kummassakin maassa. Meidän lasten koulupiiri kuitenkin noudattaa vanhaa kalifornialaista tapaa, jonka mukaan kouluun palataan vasta Labor Dayn jälkeen syyskuussa, joten tämä kuulosti aika täydelliseltä mahdollisuudelta.

Pohdittiin tätä diiliä sitten muutama päivä, ja su-iltana klo 20.50 meidän aikaa muistutin miestä siitä, että se menee umpeen ihan kohta. Että jos se lentoyhtiö sattuu vaikka noudattamaan itärannikon kelloa, niin meillä on nyt kymmenen minuuttia aikaa ostaa liput. Siinäpä sitten googletettiin hiki otsalla ja etsittiin parasta mahdollista päivää lähteä ja palata. Tiedoksi muillekin viimetingan toimijoille: näyttivät ainakin tänä vuonna noudattavan länsirannikon kelloa.

Mehän emme ole käyneet Suomessa sen jälkeen, kun sieltä neljä vuotta sitten lähdimme. Joka vuosi on ollut aie mennä ja joka vuosi on ollut jokin syy, jonka vuoksi ei olla menty. Kallistahan se on isolle perheelle aina, ja ei meillä tähän nytkään (varsinkaan nyt) oikeasti olisi varaa. Lomia ei ole ollut mahdollista järjestää ja tälläkin kerralla miehen piti erikseen neuvotella esimiehensä kanssa siitä, voiko olla töistä poissa niin mahdottoman pitkään kuin kaksi viikkoa. Tietysti myös poliittinen turbulenssi on ollut mietityttävä seikka sinänsä.

Ehkä siksi, että alkuvuosi on ollut meille aika ankara, mun jouluna iskenyt kausittainen koti-ikävä ei varsinaisesti ole tänä vuonna hellittänyt. Olen aika monta kertaa viime kuukausina sanonut jotain sellaista kuin että "oletko kulta ajatellut, että me voitais muuttaa Jyväskylään?" Mies on yhtä monta kertaa kertonut, ettei missään tapauksessa ole moista ajatellut ja että Jyväskylän ilmasto ei häntä varsinaisesti millään tasolla kiehdo. 

Mutta nyt me ollaan siis menossa käymään Suomessa! Alkaa olla korkea aika nähdä ystäviä ja perhettä ja vuosi vuodelta ikääntyviä (iso)vanhempia. Ja toki ihan vain isänmaata. Syödä ruisleipää ja sirkusaakkosia ja salmiakkijätskiä niin paljon kuin niitä jaksaa kaupasta kantaa. Saunoa. Puhua suomea. Kulkea metsässä. Kokea koko kotimaan elämän kirjo!

Olen jo kauan sitten pyhästi päättänyt, ettemme sitten joskus Suomeen mennessämme missään tapauksessa lankea siihen ansaan, että juoksisimme kaksi viikkoa hellittämättömässä jetlagissa vieraspöydästä toiseen vain kaikkia rakkaita ja tuikitärkeitä puoli tuntia tavataksemme. (Mennään kyllä sellaiseen kohtaan vuottakin nyt, että lähipiiri on töissä ja koulussa eikä niillä ole aikaakaan meitä tavata.)

Nooh... Maanantai-aamupäivän laadin mentaalista listaa siitä, keitä kaikkia ainakin pitää ehtiä nähdä. Missä nähdään kutakin ja kuka kutsuu kenet minne? Sukulaisten nurkkiin ei ainakaan majoituta, joten asuinpaikka pitää löytää jostain muualta ja sitten ratkoa kaikki logistiset ongelmat siitä, kuinka nähdään yksi tärkeä ihminen Pasilassa ja toinen Vihdissä. Ihan sillä lailla rennosti.

Sillä jotta lomasta tulee  t ä y d e l l i n e n, otamme tämän ihan lunkisti ja nautimme kotimaan ilmapiiristä. Stressiä ottamatta näemme mitä näemme ja koemme mitä koemme ja sitten lopuksi varmasti ajattelemme, että tulipa siitä täysi ja tasapainoinen kudelma. Kesämökkikokemus olisi kuitenkin mukava saada. Että ehtisi lukea vanhoja naistenlehtiä ja ihan kokonaan ikävystyä! Tuijotella laiturinnokasta järven peilityyntä pintaa ja kuunnella lasten kitinää siitä, ettei ole mitään tekemistä. Savusauna saattaa olla liikaa toivottu, mutta jos nyt puusauna kuitenkin? Ja siitä suoraan järveen! Ehkä vedet tänä vuonna ovat elokuun lopulla lämpimiä, vaikkeivät kautta maailman sivu ole kai vielä koskaan olleet. 

Jotta mitään tosi olennaista ei harmillisesti menisi ohi suun, kirjoitin puhelimeen muistiota siitä, mitä kaikkea Helsingissä tapahtuu siellä ollessamme ja mitä kaikkea Meidän Olennaiseen Kokemukseen kuuluu. Kahvit Kauppatorilla, piknik Suomenlinnassa, pyörähdys Linnanmäellä, joku juoksutapahtuma ja Taiteiden yö. Pitäisiköhän lapset ihan kulttuurisivistyksen vuoksi käyttää Seurasaaressa ja Urho Kekkosen patsaalla? Uimastadion? Olisiko ulkouima-allas niistä ollenkaan elämys, sellainenhan on meidän kotikirjaston takanakin? Saakohan Esplanadesta edelleen isoja korvapuusteja? Jätskit syödään Tuomiokirkon rappusilla! Ehtisinköhän käydä vanhalla työpaikalla?

Sitten kirjoitin kauppalistasovellukseen listaa siitä, mitä pitää muistaa ostaa ja tuoda tänne. Aloitin toisen listan siitä, mitä pitää ostaa täältä ja viedä sinne. Jotain listanpoikasia olin näköjään tehnyt jo vuosi sitten, kun kuvittelin silloinkin, että matkasta tulee totta. Nyt vähän hymähtelin silloiselle ajattelulle. "Karkkia!" Ikään kuin se jotenkin riittäisi, että kirjoittaa "karkkia". Saattaa unohtua Pätkikset ihan kokonaan, ellei listaa niitä ja Sirkusaakkosia ja Launtaipusseja ja Fazerin suklaalevyjä erikseen. 

Kun kello löi kolmea iltapäivällä, olo oli jo samanlainen olo kuin Sylvian joululaulua kuunnellessa. Melkein vähän itkuisena olin ihan valmis perumaan koko täydellisen suomiloman.

Piti vähän istua pohtimaan ja ymmärtää, että kahteen viikkoon ei mitenkään saa mahtumaan unelmien täyttymystä. Lapset eivät sinä aikana opi puhumaan täydellistä suomea eivätkä juurruta suomalaiskansallista identiteettiä syvälle sieluunsa. Emme ehdi tulla sydänystäviksi ja sielunkumppaneiksi sukuun tällä välin syntyneiden ja naitujen kanssa. Emme ehdi nähdä sekä erämaata että kaupunkia, kierrellä kansallismaisemissa, ikävystyä kesämökkien rauhassa, uida järvissä, kokea kulttuurielämyksiä, kulkea toreilla ja turuilla sekä ymmärtää perinpohjin Suomea ja suomalaisia kaikista kulttuuriantropologisista näkökulmista - vaikka jotain varmaan ehdimmekin. En vain saa koko Suomea ja suomalaisuutta suunniteltua näihin lomapäiviin. En millään saa sitä kaikkea enää takaisin.

Miksi siis edes mennä? Miksi käyttää meidän mittakaavassa ihan valtavasti rahaa ja aikaa ja kaikenlaisia resursseja siihen, että lopputulos väkisinkin on epätyydyttävä pintaraapaisu.

Oivalsin, etten Suomeen mennessäni menekään enää kotiin. Menen ulkosuomalaisena. Menen ulkopuolisena. Menen sellaisena, joka on luopunut ja sellaisena, josta on luovuttu. Menen kurkistamaan, menen katselemaan, menen lomalle. Niin kuin menisin turistina Coloradoon, tai Milanoon, tai Tokioon. Olettamattakaan, että tajuan tästä paikallisesta elämänmenosta paljoa sen enempää. 

Tässä lomakohteessa nyt on vain se etu, että ellei Kauppatoria kauheasti ole viime vuosina siirrelty, saatan tietää joitakin reittejä jo ennalta. Osaan maan kieltä - luulisin. Tunnen sieltä muutamia ihmisiä. Mutta noin muuten... Ja lapset toki saavat kokea jonkinlaisen todellisuustarkistuksen, eritoten pienin, joka on jo kohta puolet elämästään asunut täällä. Hän käy katselemassa, että täältä minä olen tullut, onpas jännä paikka. Ehkä hän sitten ymmärtää jotakin enemmän itsestään, kun palaa takaisin - kotiin. Siksi siellä pitää käydä.

torstai 3. toukokuuta 2018

Vuosirengashepuli

Joitakin vuosia sitten - jaa, onhan siitä nyt itse asiassa jo aika monta vuotta - totesin, että tavoitteeni on tämä: minusta tulee viisas vanha nainen. Olimme tuolloin eronneet kahden vanhemman tyttäreni isän kanssa ja vähän aikaa tuntui siltä, ettei elämässä uskaltaisi enää unelmoida yhtään mistään. Paitsi siitä, että katkeraksi en millään suostuisi.

Parin viikon päästä täytän neljäkymmentä. En ole sittenkään vielä vanha, enkä kyllä kovin viisaskaan. Kriisi minulla kyllä tuntuu olevan. Nuoruus jää taakse, se on nyt ihan varma juttu. 

Jossakin nettiartikkelissa nainen sanoi juhlineensa nelikymppisiään railakkaasti, kun "saapui nyt elämän ehtoopuolelle". Kyllä kuulkaa kirpaisi lukea tuollainen lause. En ole valmis mihinkään ehtoopuoleen. Mutta millekäs tästä nyt sitten rupeaisi? Maailman toiselle puolelle on tullut jo muutettua, työpaikkaa ja uravalintaa ja opintoja ja hahaa, tosiaan miestäkin, tullut vaihdettua jo useamman kerran. Niistä konsteista ei elämän tarkoituksen ratkaisijoina ole mihinkään, se on aika selväksi tullut.

Ehkä rupean taas uudelleen meditoimaan. Se kuulemma rauhoittaa ja vie mennessään kuolemanpelon. Väittävät tiibetiläiset munkit Facessa kiertäneen meemin mukaan (huomatkaa hyvin luotettava lähde), mutta toisaalta tiibetiläiset munkit käsittääkseni meditoivat merkittävästi enemmän kuin tavanomaisen keski-ikäisen, töissäkäyvän naisen on mahdollista. Mahtaako kovin vähäinen annostus auttaa? 

Latasin jo puhelimeen Headspace-sovelluksen. Pari viikkoa olen katsellut sen muistutuksia, mutta en ole vielä kokeillut kertaakaan. Projektisitoutuminen takkuaa.

Tässä kohtaa olisi ollut hyvä olla huippukunnossa ja sen puolimaratonin maaliviiva saavutettuna. Olisi voinut kertoa itselleen vakaalla äänellä, että fyysisesti ainakin voidaan hienosti, ei tässä vielä hautaan matkata. Mutta puolikas on edelleen juoksematta. Eivätkä menneen talven homesotkuja seuranneet sairastelut ja nyt viimeisimpänä mittavat hammasoperaatiot ole varsinaisesti vankistaneet luottamusta maalliseen rapistumattomuuteeni.

Työpaikalla muutamat kollegat saivat hiljattain ylennyksen. Heidän uusia tehtäviään on kuvattu aikataulullisesti joustaviksi. Se on amerikkalaista, ehkä nykyään suomalaistakin jargonia. Joltakulta, jonka kanssa asiasta juttelin, oli mennyt ihan kokonaan ohi se näkökulma, että joustoa odotetaan molempiin suuntiin. Niinpä jäljelle jääneiden työkavereiden mielestä on ihan uskottavaa, kun totean, että happamia. En olis kuulkaa halunnutkaan. Enhän minä, täkäläisittäin käytännöllisesti katsoen suurperheen äiti, olisi moiseen joustavuuteen kyennyt! 

Ja siis ihan realistisesti, en tietenkään. En voisi lähteä aamuisin enää yhtään aiemmin enkä palata illalla yhtään myöhemmin, enkä työskennellä viikonloppuja - vaikka sitten joskus voisinkin ehkä tehdä töitä kotoa. En voisi muuttaa lähemmäs työpaikkaa (kuulemma ylennyksen saaneet kaikki järjestään tekevät näin), koska työpaikan lähellä koulupiirit ovat ihan onnettomia ja asunnot vielä kalliimpia kuin täällä, jossa ne ovat jo käsittämättömän kalliita. Ei se olisi ollut minua varten. Silti kirvelee. Eivät edes kysyneet, että olisin saanut kieltäytyä.

Mitä tässä nyt sitten vielä voi ja ehtii saavuttaa?

Opiskelemaankaan tuskin viitsii lähteä. Pirhanan kallista hommaa tässä maassa ja kuten sanottu, alkaisi olla aika ennemmin säästää tyttöjen opintoja varten. Heidän vuoronsa, ei enää minun.

Puolisolle ilmoitin, että haluan vaeltamaan ja keksin jo hienon retkikohteenkin. Sehän pillastui odottamattoman paljon. Vaikeakulkuista maastoa! Arvaamattomia säätiloja! Jaksatko edes noin monta kilometriä? Pitääkö koko ajan olla ylittämässä itseään? Hän ei ainakaan tule. Minä kysyin, mikä ihme sinua riivaa. Ei ollut edes mikään Pohjois-Amerikan halkaiseva kärrypolku kyseessä, ihan päiväretki vain! Mutta lehdestä luin, että joku suomalaisnainen lähti kriisissään kuukaudeksi erämaahan, ainakin kahdesti. Ehkä minäkin lähden.

Oikeastihan minä nyt vain yritin kertoa miehelle, että himputti vieköön, jotain tässä on keksittävä. Johonkin rakkaaseen harrastukseen palattava. Johonkin tulevaisuuden haaveeseen uskottava. Vanhuus tulee! Kello tikittää! Kohta on rollaattori alla, eikä sitten rymytä metsissä enää. Mutta toki ymmärrän, että ei kai se nyt puolisollekaan helppoa ole, kun toinen yhtäkkiä saa vuosirengashepulin ja ryhtyy voimallisesti säntäilemään nuoruuden, eliksiirien, toivon ja muutoksen perässä.

Jaa, jos ryhtyisi uudelleen lukemaan runoja. Niistähän minä joskus pidin kovastikin. Ehkä ne viisastuttaisivatkin, tulisi todemmaksi ainakin se tavoite.


keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Yliherkkänä

Viides vai kuudes viikko yskää. Diagnosoin itseltäni ilmiön, jota amerikkalaiset lääkärit kutsuvat nimellä post-nasal drip. En tiedä, onko tälle nimeä suomeksi, mutta se on siis sitä, kun flunssa loppui jo, mutta räkää vain edelleen riittää. Sitä valuu nieluun ja sitten kurkkua kutittaa niin, että meinaa hulluksi tulla, ja sitä kutinaa yskii pois. 

Juttelin jo muutama viikko sitten lääkärin kanssa puhelimessa. Sen piti olla videopuhelu (aika avaruusteknologiaa), mutta ketään suuresti yllättämättä se kuvaosuus ei toiminut yhdessä ääniosuuden kanssa, ja vaihdettiin ihan vain tavalliseen puheluun hetken toisiamme ilman ääntä katseltuamme. Kerroin lääkärille missä mennään, ja se kyseli, mitäs ihmettä hän sille voi. Siis ihan tosiaan: "What do you want me to do?" Sitten lopulta huomasin, että se oli saanut koneeltaan auki sen osion hoitosuosituksista, jossa kerrottiin homeen vaikutuksista. Lääkäri alkoi lukea sitä ääneen: "Tärkeintä on välttää altistusta..." Tiedän, että luki ääneen, koska kun vertailtiin puolison kanssa muistiinpanoja, se oli kuullut omalta lääkäriltään tasan samat lauseet. Välttää altistusta. Jeez, ihanko totta.

Välillä tuntuu vaikealta välttää altistusta. Räkäyskä on tässä vaiheessa ihan selkeästi reaktiivista, mutta on tosi vaikea sanoa, mistä se milloinkin riehaantuu. Edelleen yskähtelen vienosti meidän autoissa, ellen käytä hengityssuojainta. Autot on tähän mennessä imuroitu ja pesty moneen kertaan. Vieläkö siellä siis on jotain partikkeleita piilossa kankaiden kuteissa vai reagoinko esimerkiksi liikenteen pölyihin ja hajuihin? Yskin kotona, mutta yskinkö vain koska yskin, vai esimerkiksi siksi, että kotona on joitakin vanhasta talosta pelastettuja, tähän mennessä moneen kertaan ja monissa liemissä pestyjä vaatteita? Yskin maanantaisin, jos sunnuntaisin on käyty perheen kanssa YMCAlla uimassa. YMCAn rakennus tietysti saattaa olla läpeensä homeessa, mistäs minä sen tiedän. Tai sitten saatan reagoida uima-altaiden klooriin. Myös pienimmällä oli viimeksi uidessa verta nenässä, sattumaa vai ei?

Tänään yskä on paha, koska kävin eilen hammaslääkärissä. Uuden hammaslääkärin toimisto heitti kurkun karkeaksi ja äänen käheäksi muutamassa minuutissa. Jälleen en toki yhtään tiedä, onko rakennus terve, mutta sen tiedän, että siellä tiloissa oli käytetty jotakin hyvin voimakasta, joskin miellyttävää hajustetta, mahdollisesti peittämään jotain epämiellyttävää hajua. Eilen olin tiloissa noin puoli tuntia, ensi viikolla olen menossa takaisin puoleksitoista tunniksi. Saa nähdä, kuinka käy. Voin jo kuvitella, kuinka hoipun kesken toimenpiteen leuka verta valuen parkkipaikalle hengittelemään. Valmiiksi voinee olettaa, että seuraavana päivänä ei juuri henki kulje.

Palasin viime viikolla varovasti juoksun pariin, koska yskä ei varsinaisesti tunnu siitä muuttuvan suuntaan tai toiseen. Sen sijaan omaan jaksamiseen ja mielialaan liikunnalla on iso vaikutus. Haluan uskoa, ettei minun tarvitse laputtaa itseäni sisäilmasairaiden kategoriaan ja ottaa homevaurioisuudesta itselleni uutta identiteettiä. Haluan uskoa, ettei meidän tarvitse muuttaa Arizonaan aavikkotelttaan asumaan. Haluan uskoa, että tämä on vain vaihe, ja tästä päästään ohi, ja elämä jatkuu. Mutta en ole ihan varma. Teini on tänään kotona parantelemassa flunssaa - vaikuttaa rehelliseltä nuhakuumeelta, mutta entäs jos ei? 

Kunpa vain olisikin sellainen kristallipallo, jolla näkisi seinien sisään ja rakenteisiin, ja voisi olla ihan satavarma joka hetki ja joka paikassa, että ollaan terveenä, terveissä tiloissa. 

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Jaloilleen

Lasten kevätloman ekana aamuna suunnittelimme puolison kanssa olevamme puoli kuudelta Santa Monicassa. Ilmoittauduimme mukaan Back on My Feet -järjestön vapaaehtoistoimintaan, ja heidän orientaatiotilaisuutensa järjestetään ajankohtana, jona vain harva voi väittää olevansa estynyt saapumaan paikalle. Mitä nyt unisuus ehkä saattaa estää.

BOMF, josta joskus ennenkin olen kirjoittanut, auttaa kodittomia pääsemään kirjaimellisesti takaisin jaloilleen. Kotinsa, omaisuutensa, ylpeytensä ja itsearvostuksensa menettäneet jäsenet osallistuvat ensin kuukauden ajan aamujuoksuun kolmesti viikossa. Tavoitteena ei niinkään ole parantaa fyysistä kuntoa, vaikka se siinä sivussa tapahtuukin. Ensisijaisesti osallistujat kuitenkin oppivat kuukauden aikana ymmärtämään, että he osaavat, he pystyvät ja he kehittyvät, kun vain jaksavat sinnikkäästi yrittää.

Tämän jälkeen osallistujat ovat aiempaa valmiimpia ottamaan vastaan muuta tukea: apua koulutuksen, työn tai kodin hankkimiseen.

BOMFin orientaatiotilaisuuksissakin kävellään tai juostaan. Sunnuntai-iltana sieltä tuli viesti, että ai niin, lenkkarit jalkaan, täällä ei katsella mitään slideshow’ta.

Siinä vaiheessa olin kuitenkin onnistunut hankkimaan ankaran flunssan, joka näin kolmannen tai neljännen viikon tietämillä jaksaa edelleen ottaa aina vain uutta vauhtia. Jouduimme siis lähettämään pahoittelevan viestin, ja varmaan järjestössä ajateltiin, ettemme olleet ymmärtäneet, mihin olimme päätämme työntämässä. Sittemmin en ole tainnut päästä lenkille kuin kerran, ja sekin kerta kadutti jälkikäteen.

Kun meidän oma koti ja elämä on teidän, työkavereiden, ystävien ja tuttavien avulla hiljalleen rakentunut uudelleen, olen usein ajatellut niitä, jotka eivät tällaista ihmeellistä tukea koe. BOMFin toiminta tuntuu meille tavalta sanoa kiitos, ja maksaa eteenpäin sitä uskomatonta hyvää, jonka olemme itse kokeneet.

Kun pää siis kulkee mukana taas muutoinkin kuin köhien kainalossa, suuntaamme jonakin päivänä hyvin varhaiselle aamujuoksulle Santa Monicaan. Sinä aamuna ajattelen kiitollisuudella teitä kaikkia - niitä jotka tunnen nimeltä ja heitäkin, joita en.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Ylitsevuotavainen

Pari kirjoitusta sitten sanoin haluavani harjoitella kiitollisuutta. Pitäisi olla varovainen sen kanssa, mitä toivoo! Universumihan naurahti ja totesi antavansa aihetta kiitollisuuteen.

Joku mulle sanoi, ettei oikein ymmärrä, mitä koemme. Sen ensimmäisen viikon voisi käsittää kuvittelemalla vain ottavansa ja kävelevänsä ulos ovesta. Mukaan pitää ottaa mahdolliset lapset ja lemmikit, puhelin ja lompakko. Sitten majoitutaan tyhjään asuntoon ja eletään normaalisti.

Huomasimme tietysti hyvin nopeasti kuluttavamme tavattomasti aikaa ja rahaa ostoksilla. Se alkoi ihan vain hammas- ja hiusharjoilla. Ruoanlaitto tarkoitti kauhan ostamista, sadepäivä takkien pelastusyrityksiä.  Iltapäivisin koulun jälkeen lapsilla ei ollut kotona yhtään mitään tekemistä, ennen kuin ostimme palapelin ja legoja. Kun Etelä-Kaliforniassa juuri sattuivat ilmat viilenemään, työkaveri toi oman takkinsa lainaan. Toinen antoi peiton, joka on olohuoneessa ”sohvanamme” vieläkin.

Nyt se ensihetkien jatkuva hätätila on jo helpottanut.

Yksi iso juttu oli se, että vanha talo saatiin tyhjäksi. Tyttären ystävän isä oli meille valtavan suuri apu. Siunasin monta kertaa mielessäni sitä, että tyttäreni on ollut hänen lapselleen hyvä ystävä. Sen jälkeen, kun jäterekka oli kahdeksalla sadalla dollarilla käynyt hakemassa vain ne suuremmat kalusteet, tyttären ystävän isän peräkärryllä katosi pilalle mennyt piano ja sulivat jätepinot. Palkkaa hän ei suostunut ottamaan. Ilman häntä ei konkurssista olisi tullut loppua.

Viime viikonloppuna tyhjennettiin vielä autotalli. Etukäteen luulimme, että sinne säilötyt tavarat sentään olisivat kunnossa. Höps. Kun yksi matkalaukku löytyi mustana homeesta, tarkastelimme kaikkea muutakin tarkemmin. Ensi viikonloppuna siivotaan ja raakataan uuteen autotalliin siirretyt laatikot ja varmaan sieltä vielä yllätyksiä löytyy. Hyvässä ja pahassa. Eivätpä ne onneksi elintärkeitä asioita olekaan: Halloween- ja joulukoristeita, matkalaukkuja, lasten piirrustuksia.

Entisen talon vuokraemäntä vaati, että hänen jääkaappinsa (joka ei meillä ollut käytössä) siirretään taloon takaisin ja pyykkitorni puolestaan hilataan sisältä autotalliin. Suomalainen työkaverini lahjoitti meille tuikitärkeän ruokapöydän ja samalla reissulla auttoi vaimonsa kanssa siirtämään nämä raskaat vimpaimet. Jotkut ihmiset vain kerta kaikkiaan menevät yli, ympäri ja vielä sen ylimääräisen mailinkin auttaakseen toisia.

Olen melkein kiitollinen siitä, että saamme kokea tämän. Olen ehdottomasti kiitollinen siitä, mitä lapset tässä rytäkässä oppivat: että elämä kantaa ja hyvät ihmiset auttavat. Jopa tuntemattomat. 

Toki, jos saan olla tosi rehellinen, raatojen ympärillä on aina myös korppikotkia. On ihmisiä, jotka viihtyvät katastrofien lähellä, eivätkä he pyöri siellä auttaakseen. Mutta olen iloinen, kun hyvin konkreettisesti näen, että näitä ihmisiä on sittenkin hyvin, hyvin vähän.

Palapeli olohuoneen lattialla valmistui ja uusi koti rakentuu kauha kerrallaan. Priorisoimme lasten arkeen kuuluvia asioita, vaikka toki tuntuu, että teemme siinä asioita nurinkurinkin. Siis että ennen purkinavaajaa keskimmäiselle hankittiin vähän käytetyt rummut ja nuorimmalle kosketinsoitin. 

Teini sai kitaran lainaksi opettajaltaan. ”Onko sulla plektroja kotona?” tämä vielä varmisteli kuin ohimennen, ja laittoi mukaan muutaman omistaan. Melkein itkin.

Me kyllä kipuamme täältä takaisin. Olen kiitollinen uskomattoman lujista tyttäristäni, joiden sisintä tämä kolaus ei tunnu horjuttavan. Ja puolisosta, joka taitaa kestää ihan mitä tahansa. Meitä perheenä tämä kokemus tiivistää entisestään.

Aikaa uudelleenrakennukseen kuitenkin vähän menee ja yksi oikeudenkäyntikin saattaa olla edessä. Kaikki homeen aiheuttamat oireet eivät vielä ole kokonaan poistuneet; nähtäväksi jää, kuinka pitkä tie siinä kuljetaan. 

Mielessäni vähän kiukuttelen hiljaa sen epäreiluutta, että rakennamme kotia nollasta kuin nuoripari ikään -  siinä kohdassa elämää, jossa meidän pitäisi esimerkiksi säästää lasten koulutukseen. Mutta näin tämä meni. Ja se tarinan opetushan siis oli, että asiat ovat järjestyneet kuin ihmeen kaupalla nyt, ongelma kerrallaan. Jospa siihen voi luottaa jatkossakin.

Kiitollisuuden rinnalla, sanon nyt tämänkin, kulkee häpeä. Tiedän kyllä, ettei tämä onnettomuus ollut meidän vikamme ja ettemme sitä mitenkään olisi voineet estää. Silti kuvittelen, että yksin olisi pitänyt nytkin pärjätä, purra hammasta ja hymyillä. Keskustelin itseni kanssa hyvän tovin, ennen kuin lopulta ymmärsin, etten nimenomaan äitinä voi väittää selviäväni tästä ilman apua.

Kiitos teille kaikille, jotka olette meitä tukeneet ja tuette. Iso kiitos Katalle, jota ilman gofundme-keräystä ei olisi. Työyhteisöni puhalsi tuulta sen purjeisiin urakalla, ja monet, monet ystävät, tutut ja tuntemattomat ovat sitäkin kautta osoittaneet myötätuntoa perhettämme kohtaan. 

Arvostamme aivan valtavasti jokaista lämmintä ajatusta, kaunista sanaa, hyvää tekoa ja tarpeeseen tullutta lahjoitusta. En koskaan ole uskonut ihmisiin niin paljon kuin tänään. Kiitos tuntuu liian pieneltä sanalta.




maanantai 26. helmikuuta 2018

Homehelvetti

Muutama viikko sitten istuin sunnuntai-iltana tyttären sängyn reunalla. Lapsi itki lohduttomana. ”Kaikki mun pehmolelutkin? Kaikki?” Koetin sanoa, ettemme me vielä tiedä.

Joskus joulun tienoilla talossa alkoi tapahtua. Ensin kyse oli tukkeutuvista vessoista - siis sitä, mistä saatiin esimakua heti taloon keväällä muutettuamme. Omistajan tuttu putkimies kävi paikalla monesti. Kun häneen ei saatu yhteyttä, kävi hätäapuna joku muukin. 


Saatiin useita toisistaan poikkeavia arvioita. Snake-putki vain tuonne, tämä pönttö kokonaan irti, tätä vessaa ei saa käyttää, ei kun nimenomaan vain sitä.

Jossain vaiheessa likavesi oli tulvia olohuoneen puolelle. Ja sitten sitä vettä, ehkä vähän saippuaista mutta selvästi puhtaampaa, löytyi pyykkikoneen tienoilta koko ajan. 

Omistajan putkimieskaveri aukaisi seinää. Löydettiin ruuveja, joilla seinä oli kiinnitetty vesiputkiin. Mutta oliko se sittenkään syy? Omistajan vakuutusmiehet kävivät paikalla ja sanoivat: tämä seinä, ja sisääntuleva vesi. Sitten suljettiin sisääntulevaa vettä aina, kun se oli mahdollista. 


Omistaja ei ollut tyytyväinen vakuutuksensa tarjoamiin vaihtoehtoihin ja päätti korjauttaa putket ohi sen. Alkuperäinen suunnitelma putkien uusimiseksi oli jonkinlainen sisäpinnoite, mutta sitten selvisi, että osa ei olekaan kuparia. Talo on vanha ja sitä on rakennettu, uusittu ja laajennettu moneen kertaan.

Putkimiestuttava päätyi ohitusleikkaukseen. Ongelma-alue jätettiin avaamatta ja taloon asennettiin kokonaan uudet sisääntulevat putket, katolle. Omistajan pojat toivat kosteaan kylpyhuoneeseen kuivureita, joista ainakin toinen oli tekstiensä perusteella kokolattiamattojen pesun yhteydessä käytettävä laite. Se puhalsi vettä kohden, mutta ei kerännyt sitä millään takaisin.

Sinä sunnuntai-iltana puoliso lähti käymään vielä jossakin ja huikkasi melkein oven takaa mennessään, että oli siirtänyt ison makuuhuoneen kaapissa seinää vasten nojannutta reppuaan. ”Siinä takana oli jotain väriä seinässä. Ehkä reppu oli hangannut? Katsotaan myöhemmin.”

Tuntui parhaalta mennä katsomaan saman tien. Siirsin koria ja seinän edessä seisonutta omistajan kaappia. Se oli selvä peli yhdellä vilkaisulla. Kun puoliso tuli takaisin, kysyin, korvaakohan meidän vakuutus homeongelmat.

Ja olihan meillä siis ollut niitä oireita jo aika pitkään, lapsillakin. Yskää, nuhaa, kovia päänsärkyjä, pahoinvointia, vatsaoireita, vatsakipuja, kutinaa, ihottumaa, nenäverenvuotoja. Pahentuneita astma-, iho- ja niveloireita. Emmekä silti tajunneet ilman sitä näkyvää hometta, missä mennään. Kaikelle löytyi aina jokin muu selitys, vaikkakin etenkin teinin jatkuva sairastelu alkoi jo epäilyttää - pidin sitä lorvikatarrina.

Puoliso tarttui toimeen välittömästi. Hän soitti vielä samana iltana paikalle tarkastajan, joka teki homemittaukset sisäilmasta koko talossa ja otti näytteen kaapista. Minä kyselin, eikö olisi voitu odottaa vakuutustarkastajaa.


Hyvä, ettei odotettu. Omistajalle asiasta lähetettiin tieto myös. Lastenhoitajan mukaan hän oli miehensä kanssa ilmestynyt paikalle maanantaina ja yksinkertaisesti pessyt vaatekaapin seinän. Pessyt. Ilman suojavarusteita. Käyttäen ties mitä kemikaaleja. Mennyt koskettamaan ja levittämään ilmaan itiöitä, joiden laadusta ei tässä vaiheessa ollut tietoa.

Torstai-aamuna saimme tarkastajan raportin. Päälajit eivät olleet pahimpia mahdollisia: aspergillus/penicillium, ulocladium ja cladosporium. Ei tosin tarkkaa tietoa siitä, millainen aspergillus, kun se voi olla varsin ikäväkin.

Alkoi hurja nettitutkimus, jotta saimme aiheesta lisää tietoa. Mitä hittoa meidän pitää tehdä nyt??




Seuraavana sunnuntaina muutimme. Pyysimme lapsia keräämään pariin suureen Ikea-kassiin muutaman päivän vaatteet. Käytimme ne teollisessa pesulassa, jossa ne pestiin ammoniakilla ja mahdollisimman kuumalla vedellä. Osa näistäkin vaatteista on silti pitänyt hävittää, kun ne ovat edelleen aiheuttaneet yskää, kutinaa ja ihottumaa. 

Otimme mukaamme vain keraamisia, lasisia ja metallisia astioita, ja pesimme ne sekä lähtiessä että uudessa sijainnissa. Kävimme ostamassa upouudet patjat, peitot ja tyynyt sekä koiralle sängyn. Pienin sai pitää tehopestyn kisuriepunsa sillä varauksella, että jos sen kanssa tulee oireita, riepu lentää. Jätimme kaiken muun.

”Me tulimme tähän maahan neljä vuotta sitten muutaman matkalaukun kanssa”, lohdutin silloin ensimmäisenä iltana lastani. ”Me selvisimme silloin, ja jos niin käy, että meillä tämän jälkeen on vain vähän tavaraa, me selviämme nytkin.”


Puolison kanssa käytiin jossain vaiheessa tiukkoja keskusteluja siitä, mitä omaisuudelle tapahtuu, etenkin sen jälkeen kun selvisi, ettei vakuutus korvaa mitään. Pohdimme puhdistusfirman käyttöä, mutta emme saaneet uskottavaa tarjousta ja takuuta turkasen kalliin yrityksen onnistumisesta. 

Eilen talosta hävitettiin kaikki kalusteet. Home oli levinnyt kaikkialle. Keittiönpöytään. Takaoven lasi-ikkunaan. Eteisen kaapissa säilytettyjen kenkien pohjiin. Piano, rummut ja viulu ovat pilalla. Kirjat, tärkeät paperit, liinavaatteet. Kengät, takit, kodinkoneet. Matot, taulut, valokuvat. Lasten lelut. Juuri joulun alla hankittu pölynimuri. Kukaan ei ole vielä uskaltanut tarkistaa sähkökitaraa. Kaikki irtotavara on pakattu jätesäkkeihin, ja kaatopaikalle nekin ovat matkalla. 

Olemme tyhjentäneet taloa hengityssuojaimien ja hanskojen kanssa, kauhistuneena siitä, että vasta asuimme täällä. Lapset eivät ole enää saaneet tulla sisälle. Iltaisin uudella kodilla suihkun jälkeen olemme yskineet vielä hyvän tovin.

Olen tosi kiitollinen ystäville, jotka ovat tarjoutuneet auttamaan. Kaikki pienetkin lahjoitukset ovat vieneet meitä eteenpäin ja antaneet toivoa siitä, että tästä selvitään. Pienimmän tyttären ystävät hankkivat hänelle uuden penaalin ja sinne kynät ja kumit. Se oli liikuttavan ihana ja täysin tarpeeseen tullut lahja. Taloudellisesti tämä on tietysti täysi katastrofi. 

Lahjoitustenkin kanssa on vain oltava tarkkana. Juuri äsken kävin ruokatunnilla äkkiä ostamassa uuden paidan, kun en ystävän antamassa yhtäkkiä pystynytkään hengittämään. 

Tärkeintä on terveys. Tärkeimmästä tärkeintä on lasten terveys. Sen rinnalla muu ei tietenkään merkitse yhtään mitään. Mutta silti tämä kaikki ottaa yllättävän lujille.

Ymmärsin, että ainakin osa siitä tavarasta, mitä meillä kaikilla on, on meillä siksi, että tarvitsemme niitä tekoihin, joiden kautta olemme mitä olemme. Lukija tarvitsee kirjan ja piirtäjä paperin, rumpali rummut ja juoksija kengät. Kun yhtäkkiä ei ole mitään, tarvitsee edes tyhjälle olohuoneen lattialle palapelin, jota kasata yhdessä perheen kanssa. Muuten saattaa mennä rikki, kun kaikki menee.