sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Honeymoon @ Big Bear Lake


Me ollaan oltu puolison kanssa yhdessä pian yhdeksän vuotta ja naimisissa yli seitsemän. Aikoinaan haaveiltiin häämatkaa Pariisiin, mutta meillä oli paljon pieniä lapsia ja vain vähän aikaa tai rahaa. Niinpä Pariisiin ei koskaan tullut lähdettyä eikä häämatkaa tehtyä.

Nyt lapset ovat jo aika isoja ja meidän luottolastenhoitaja (vanhan blogin teksteissä mainittu Arkienkeli) tuli meille kesäksi. Olen aina välillä puhunut siitä, että olisi ihanaa viettää aikaa kahden kesken, joten nyt sen teimme. 

Myöhäisessä honeymoonissa on etunsa. Puolison tuntee tosi hyvin, joten yhteisen ohjelman suunnitteleminen on helppoa. Toisen piirteet ja toimintatavat ovat tuttuja. Tietää, milloin pitää saada ruokaa, ettei tule turhaa kinaa.

Oltiin alunperin ajateltu jotakin rantakohdetta, kävelyjä merenrannalla ja loikoilua palmunlehväpedillä, mutta toisaalta, me asutaan siellä. Päädyttiin siis matkaamaan vuorille. 

Me haikattiin. Se oli yllättävän rankkaa, kun lähtijäisiksi oltiin jonkusen kilometrin korkeudessa ja siitä kiivettiin sitten jokunen kilometri ylemmäs. Hengästytti kummasti ja puoliso sai aika helposti mut ymmärtämään, ettei me haluta juosta tässä korkeudessa ja maastossa sunnuntai-aamuna tarjolla ollutta 7 mailin polkujuoksua. (Ks. edellinen teksti urheilusta ja hulluudesta. Mä en olisi ollut siihen kisaan valmis, vaikka se kiinnostikin.)



Sitten rentouduttiin. Katsottiin elokuva, ja juteltiin.



Syötiin hyvin. Ensin etsittiin romanttista ravintolaa, mutta sitten todettiin, että ihan yhtä hyvin voidaan syödä lähellä. Pienen kävelyn ja etsiskelyn jälkeen löydettiin nepalilainen ravintola keskellä amerikkalaista korpea, ja se kontrasti oli jo aika kutkuttava. Lisäksi me ei lasten kanssa koskaan voida syödä mausteista ruokaa, koska se ainoa heistä, joka nauttii aterian tulisuudesta, suosii sitä meksikolaista chiliä. 


Käytiin ostoksilla. Löydettiin lapsille tuliaiset, katseltiin tuulikelloja ja hankittiin vihdoinkin unisieppari, jollaista olen jo pitkään meidän makuuhuoneeseen tahtonut. Tuikitarpeellisia juttuja.


Mentiin parihierontaan. Puolisolla on toimistotyöläisen kestojumeja ja mä taas juoksin viime viikolla pohkeeni rikki uusilla five fingers -paljasjalkatossuilla. Ambient-musiikki ja eteeriset öljyt rentouttivat ja rauhoittivat! Mietin, miksi me ei tehdä tämmöistä useammin. Muistin, että meillä ei yleensä ole aikaa tällaiseen.


Sitten alkoikin olla jo ikävä kotiin ja lasten luokse. Vuoristotie Big Bear Lakelle on aika jännä ja mutkikas, mutta maisemiltaan kaunis ja hyvässä kunnossa. Jos lähtiessä ei L.A:n puolella juutu ruuhkaan (aina juuttuu), niin matka olisi meiltä vain 2,5 tuntia. Tänne voisi tulla uudestaan muksujen kanssakin, vaikka talvisaikaan... Ai mut lunta ja pakkasta. Hrrrr.


Me ei olla puolison kanssa koskaan oltu näin pitkään yhdessä ihan kahdestaan. Oli ihanaa huomata, vaikka se kyllä tavallaan ihan tiedettiin, että toisen kanssa on hyvä olla myös silloin, kun mikään ei meidän yhdessäoloa häiritse eikä suodata.

Pus!



maanantai 29. toukokuuta 2017

Urheilusta ja hulluudesta

Mä en oikeasti ymmärrä, miksi ihmiset rääkkää itseään yli rajojensa ja sit ylpeilee sillä. Tai siis ymmärrän, mutta just nyt en halua ymmärtää, kun en itse sellaiseen yhtään pysty. Heittäydyn siis järkeväksi.

Tällä viikolla mun Face ja feedit on olleet täynnä mm. NUTS Karhunkierrosta, jossa suomalaiset polkujuoksijat kisasivat matkoilla 31 - 160 km (pari vaihtoehtoa välissä).

Ja ihan huikeeta siis kulkea tuollainen viiden päivän vaellusmatka vuorokauteen tjsp., inspiroivaa ja upeaa, että joku sen oikeasti pystyy juoksemaan!

Enkä mä ymmärrä polku- tai ultrajuoksusta mitään, mutta näin tyhmän harrastelijan silmiin se näyttää siltä, että aika moni osallistujista oli omaan tasoonsa nähden aivan liian syvissä vesissä.

On oikeasti muutama tosi kova tyyppi ollut tuollakin, jotka ovat juosseet sen, mitä nyt olosuhteet (umpihanki?) ovat antaneet myöten. Mutta osallistujien omien kisaraporttien perusteella varsin paljon oli väkeä, joka käveli suurimman osan matkasta, ja polvi hajosi, ja nilkka hajosi, ja niin edelleen. 

Mä ymmärrän, että kokeneellekin voi sattua maastossa yllätys. Mutta se ei ole yllätys, jos hyvin kevyellä treenaamisella lähtee rankkaan kisaan, eikä selviä. Miksi ihmiset lähtee sellaisille matkoille, joita niiden keho ei kestä?

Ja siis ihan saman jutun voi tietysti tehdä vaikka vain viiden kilometrin matkalla. Voi uskoa, kun joku urheilija uhoaa, että kuka tahansa voi milloin vain juosta vitosen tai kympin ja mennä tekemään sen harjoittelematta. Totta sen sisulla just jaksaa tai sitten kävelee loppuun. Mutta ei siitä terveyttä seuraa.

Mä aloitin juoksun siis viime kesänä ihan järkyttävästä rapakunnosta. Vuosia vaivanneet krooniset nivelsairaudet veivät Suomessa viimeisenä vuotena siihen, etten selvinnyt arjesta. Kaliforniassa aloin voida paremmin, ja aloin hiljalleen kuntoutua. Ensin kävelin. Sitten joogasin (vähän!) ja kävelin.

Jouluna joku sanoi mulle, että kyllä sä jo voit puolimaratonin mennä. Totesin, että en voi. Mieli tekisi. Ihan oikeasti, juoksu on musta ihanaa ja mä en muuta tekisikään, jos se olisi mahdollista. Mut ei ole. Olen siis aloittanut todella, todella hitaasti ja kasvattanut mailimääriä maltilla.

Tässä kuussa mun piti juosta 10K kisa. Siis 10 kk sen jälkeen, kun aloitin säännöllisen harjoittelun. Ensin tuli eteen esteitä (muutto, työkiireitä). Sitten huomasin, että aikoinaan lasten synnytysten yhteydessä saadut vaivat alkoivat palata sillä volyymilla, ettei niitä voinut enää jättää huomiotta. Onneksi lääkäri tiesi mitä tehdä.

Mutta siis pointti: lähes nelikymppinen nainen, jolla on kunto hukassa ja kremppaa siellä täällä, ei saa itseään parempaan kuntoon, ellei lähde ihan tosi tiukasti perusteista. Saa ehkä lopulta huonompaan.

Eri juttu nuorilla (ja ehkä täysin perusterveillä, en tiedä). Teini juuri juoksi koulun juoksujoukkueen kanssa viisi mailia, kevään päätösjuoksun. Ne aloitti syksyllä täysin nollasta, treenasivat vain kerran viikkoon (+ liikuntatuntien pakollinen mailin juoksu joka perjantai) ja kasvattivat matkaa aika isoilla harppauksilla. Viisi mailia (n. 8 km) oli tytölle kova matka, mutta hän selvitti sen ihan hienosti. Ja on nyt kaikin puolin paremmassa kunnossa kuin ikinä.

Äitinsä sen sijaan palaa nyt toviksi joogaan ja kävelyyn. Tajusin tällä viikolla, että jos siis vatsalihakset ovat suunnilleen ainoa asia, mikä vaimentaa lantionpohjaan kohdistuvaa tömähtelyä juostessa, niin ehkä niiden vatsalihasten kannattaisi olla jotain muuta kuin aika heikot. Siitä siis aloitan.

Ja sitten aloitan juoksun uudestaan, koska mä kyllä rakastan sitä edelleen. En vain niin paljoa, että juoksisin itseni rikki. Tai okei, kyllä niin paljon. Mutta mun tavoite oli olla vahvempi ja terveempi, ja sen täytyy tulla ensin! Jos se tarkoittaa sitä, että mä en koskaan juokse puolimaratonia Yellowstonessa, niin siihen pitää tyytyä. Tämän kehon kanssa pitää mennä loppuun asti, eikä se näytä kestävän kaikkea sitä, mitä villi pää kulloinkin päättää pitää hyvänä ideana.

torstai 18. toukokuuta 2017

Ulkopuolisia

Yhdellä työkaverillani oli synttärit, kun olin tuntenut hänet kaksi päivää. Hän oli muuttanut Los Angelesiin neljä päivää  aikaisemmin, eikä oletettavasti tuntenut kaupungista juuri ketään. Syntymäpäivistään hän mainitsi itse, muuten kukaan ei olisi tiennyt. Vein hänelle pienen lahjan siltä varalta, että se olisi ainoa, jonka hän saisi.

Pari päivää sitten toinen työkaveri sanoi tietävänsä, että mun synttärit ovat pian. Sanoin, että ei tehdä asiasta numeroa, pun intended.

No ei työkaveri uskonut. Olivat nähneet vaivaa ensinnäkin saadakseen luotettavalta taholta selville ruokarajoitteeni ja toisekseen noudattaakseen niitä. Sain onnittelulaulun, hassun kortin ja parhaan gluteenittoman ja maidottoman kuppikakun ikinä.

Liikutuin. Mun työkavereista suurin osa on täällä maailmalla kaukana kotoaan. Jokainen tietää, mitä työyhteisö merkitsee, kun perhettä ja sukua ei ole läsnä eikä ystäviäkään yhtään liikaa. Muutamassa kuukaudessa, tai tarvittaessa parissa hassussa päivässä, tuntemattomasta tulee läheinen ja läheisestä suorastaan sukua.

Tarinan ensimmäinen työkaveri jatkaa muutaman kuukauden päästä matkaansa maailmalle. Suklaalevyillä ja kuppikakuilla kaukana kotoa rakennettu ystävyys ja työtoveruus pitävät lujasti sen jälkeenkin. Jos koskaan tarvitsee suosittelijaa tai sohvamajoitusta, olen aina valmis auttamaan.

Tavanomaisesti ystävyys kai rakentuu yhteisten kokemusten ja kiinnostuksenkohteiden varaan. Työyhteisössäni me olemme eri-ikäisiä, erilaisissa elämäntilanteissa, puhumme eri kieliä. Sellaisesta voi tulla toinen perhe, kun kaikkia liimaa yhteen ulkopuolisuus.


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Mombasan vettä

Purin kirjoja laatikoista. Sain yhteen kirjahyllyyn kokonaisen hyllyn pelkästään suomenkielisiä kirjoja, kun päätin hyväksyä sen, että samalla hyllyllä asuvat sekä Pikkukoira Viu ja Turms, kuolematon.

Lasten kirjoja on vähän ja niistäkin monet alkavat olla päivittämisen tarpeessa. Suomessa päivittyminen tapahtuisi itsestään - lapset hankkisivat tai saisivat uusia iänmukaisia kirjoja ja luopuisivat vanhoista.

Täällä vanhoja ei oikein raaski heittää pois. Eikä uusia hankkia.

Varsinkaan, kun lapsista kukaan ei oikeastaan lue suomeksi. Lukevat vartin viikonlopussa, kun erikseen käsketään.

Huomaan, että ollaan yhtäkkiä vedenjakajalla. Joko tähän asiaan panostetaan nyt - aikaa, vaivaa, rahaa ja muita seikkoja -, tai sitten hiljalleen luovutaan edes siitä ajatuksesta, että lasten pitäisi osata lukea suomea.

Kahdelta nuorimmalla katoaa sanoja.

Äsken keskimmäinen etsi broomia. Sanoin, etten ymmärrä, mikä se sellainen on. Lapsi näytti eleillä, ehdotin viuhtomisen perusteella jääkiekkomailaa. Tyttö sanoi, että ei, kun se, millä witch lentää. Autoin, että witch on noita. Lapsi kiljahti riemuissaan: "Just niin, noitatikku!"

Kahvin juotuani puran laatikoista neuletöitä, jotka aloitin jonakin jouluna; kirjoja, jotka luen sitten joskus; nukkekotiprojektin, joka on kaksi vuotta odottanut tekijäänsä. Kaikkea ei ehdi, kaikkea ei jaksa.

Miksi me kuljetamme tätä kaikkea mukanamme? Haaveita hitaista päivistä, pienistä onnelliseksi tekevistä saavutuksista, identiteetin merkeistä? Raahaamme tavaraa, joka tekee meidät viisaiksi, rauhallisiksi, luoviksi, onnellisiksi, ehtiviksi, osaaviksi - tai suomalaisiksi. Voisi tehdä, muttei tee.

Toissa viikolla katselin puhelimen ruudulta pitkästä aikaa Minun Afrikkani -elokuvaa. Se lumoaa aina uudelleen. Muistatteko kohtauksen, jossa Karen Blixen, valtavan työn tehtyään, ymmärtää taistelleensa sellaisia voimia vastaan, joille hän ei voi mitään? Kastelujärjestelmä tuhoutuu rankkasateessa ja Karen antaa periksi: "Let it go, let it go. This water lives in Mombasa anyway."


lauantai 6. toukokuuta 2017

Stressireaktioita


Tätä oloa ei olekaan ollut pitkään aikaan. Silloin ekana vuotena näitä tuli aika usein.

Nyt alla on heikosti nukuttu yö. Saksalaisvieras lähti aamuyöstä ajamaan San Diegoon. Kuuntelin, kun kävi suihkussa, föönasi tukkaa. Kerran lähdettyään palasi vielä takaisin hakemaan jotakin. Jaloissa maanneen koiran reaktioista tiesin, että tuttu ihminen siellä rymistelee.

Illalla kotimatka töistä kesti tavallista pidempään. Ihmiset olivat lähteneet juhlimaan Cinco de Mayoa. Pacific Coast Highway oli loppumatkasta kokonaan poikki teinitytön kuolemaan johtaneen liikenneonnettomuuden vuoksi.

Esikoiseni ikäisen.



Yöllä tapahtuma tunki uniin. Pahuus oli kaikkialla, eikä sitä voinut paeta. 

Aamulla nousemme aikaisin. Puoliso täyttää tänään vuosia. Sitä ei nyt juhlita, juhlitaan sitten kun ehditään. Tänään siirretään loput tavarat vanhalta talolta. Ihmisiä tulee auttamaan. Pitää hakea vuokrarekka.

June Gloom näyttää tänäkin vuonna tulleen May Graynä. Aamu on kolea ja harmaa. Matkalla U-haulille ymmärrän työkaverin flunssan tarttuneen, paleltaa niin. Juoksuista ei tule taas muutamaan päivään mitään.



Kroonisen kivun jaksoista opin, ettei kipua kohden pidä katsoa. En sano puolisollekaan mitään, olen vain hiljaa ja hengitän: lasken viiteen, lasken taas viiteen. Koetan kuunnella lasten jutustelua.

Viime viikonloppuna, kun nukuimme ensimmäisiä öitä uudessa talossa, pienet tytöt menivät petiin itkusilmin. "Ei tunnu kodilta!" itki pienin. Keskimmäinen lohdutti, kokeneempana: "Siihen menee kaksi viikkoa, että tuntuu."

Mietin silloin, että lapsilla on post-traumaattinen stressireaktio siihen kevääseen kolme vuotta sitten, kun me teimme muuttoa Kaliforniaan monta kuukautta.

Niinpä se taitaa olla itsellänikin. Vaikka kahden putkimiehen käytyä kaikki on ihan hyvin, uusi koti kaunis ja kiva, kaikki toimii - silti hetkittäin tahtoo henki loppua, kun uusi taas alkaa.


sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Yhden yön tuttavuus?


Aamuyöstä mietin, että talosta tulee mieleen kesähuvila. Ei mökki, koska tämä on suuri. Isot ikkunat, valtava terassi, puiset pinnat ja kaunis avara näkymä saavat kuvittelemaan, että olemme vain lomalla.



Olemme kuitenkin tehneet koko edellisen päivän ankarasti töitä ja tuoneet tänne paljon tavaraa. Kaikkien patjat, koko keittiön, liinavaatteita, vaatteita, kylpyhuoneen välttämättömyyksiä, koiran tavarat ja koiran.

Kuuden jälkeen aamulla vien koiran ulos. Se ei uskalla laskeutua portaita puutarhaan, joten kannan sen alas. Mies tulee seuraksi ja ihmettelemme, kuinka täällä mäen päällä onkin lämmin heti aamusta. Aamuteen voisi vaikka juoda tässä ulkona.

Aamulla saksalaisvieraamme lähtee reippaasti lenkille. Minä paistan pannukakkuja ja ihastelen keittiön ikkunasta avautuvaa maisemaa. Lapset vievät lautasensa ulos. Tunnen häivähdyksiä kiitollisuudesta, mutta samalla myös tuntuu, kuin tämä ei olisi totta.



Saksalainen menee suihkuun, tytöt pesevät hampaitaan, hoidetaan aamuasioita. Sitten yksi vessoista onkin jo tukossa.

Omistajapariskunnan mies varoitti, että tämä on vanha talo, näin voi käydä. Amerikkalaiset putket ylipäänsä ovat käyttökelvottoman kapeita. 

Jatkan teinin kanssa keittiön kaappien järjestelyä. Mies hakee karhupumpun entiseltä talolta, mikä pian laajentaa ongelman kahteen muuhunkin kylpyhuoneeseen. Mies sanoo, että hänen mielestään vettä tulee myös seinän läpi. Se ei kuulosta tavalliselta ongelmalta.

Keskeytän laatikoiden purkamistyöt. Soitamme putkimiehelle, laitamme sähköpostin talon omistajalle. Tiesimme, että edelliset asukkaat muuttivat talosta vesivahingon korjaustöiden takia. Kun kävimme taloa katsomassa, kyselin siitä tarkkaan. Kuulosti, että korjaukset oli tehty hyvin ja huolella - mutta näihin putkiinhan ne ongelmat silloinkin liittyivät.

Kun mies tulee takaisin odottelemaan putkimiestä, lähden lasten kanssa vanhalle talolle pakkaamaan (koska siellä on sentään vessat), emmekä tiedä, mitä nyt tapahtuu. Oliko uusi kaunis kesähuvila vain yhden yön pysäkki?

torstai 27. huhtikuuta 2017

Uusi koti


Eilen illalla juostiin puolison kanssa allekirjoittamaan vuokrasopimus. Kirjaimellisesti juostiin: uusi talo on reilun mailin päässä ja otettiin iltalenkki siihen samaan. (Lapset olivat kotona meidän saksalaisvieraan kanssa.)


Uuden kodin keittiössä on tuollainen yrttien kasvatusikkuna (tuo ulkoneva juttu). Ne on musta ihania!


Tuo portti vie autotallille. Sininen juttu vasemmalla muistuttaa siitä, että autotallin katto ei ole hyvä leikkipaikka. Talo sijaitsee mäen päällä, irrallaan seisova autotalli on kaikkinensa vähän matalammalla.


Sivuoven kiemurakuvioita. Tuon oven takana on lisää porteilla ja aidalla rajattua tilaa, jonne uskaltaa laskea lapset leikkimään ja koiran köllöttämään auringossa. Huomaa myös lattia: koko talossa ei ole kokolattiamattoa!


Master bedroomin yhteydessä oleva kylpyhuone on aika iso. Siellä on myös tuollainen naurettavan kokoinen kylpyamme. 


Tämä takka ei kuulemma oikeasti lämmitä mitään, kunhan nyt vain seisoo siinä ja näyttää nätiltä.

Muuttoa päästään aloittelemaan viikonloppuna!