Facessa joku postasi eteenpäin jutun, jossa nuori suomalainen neito juhli peruskoulun loppumista. Neito julisti riemuissaan, että hänen koulunkäyntinsä loppuu tähän.
Kaverit koettivat ehdotella, että ehkä opiskelu kannattaisi. Tyttö suunnitteli elävänsä vanhempiensa ja yhteiskunnan tuella. Tiesi vielä mentorinkin, joka auttaisi navigoimaan sosiaalitukien viidakossa.
Amerikanvuosien aikana minusta on tullut sen verran sininen, että moinen tuntuu käsittämättömältä. Ei siksi, etteikö löytyisi ihmisiä, jotka haluavat köllötellä järjestelmässä - totta kai löytyy. Vaan että miksi on rakennettu ja miksi ylläpidetään järjestelmää, jossa se on mahdollista! Todellisessa maailmassa terve ihminen elättää itse itsensä.
Sairaus on eri asia. Tiedättekö esimerkiksi sen tilanteen, kun tekee fyysistä työtä jotenkin huonossa asennossa ja nitkauttaa selkänsä? Pitää hakea lekurista kipupiikki ja ehkä ottaa viikko sairaslomaa, ennen kuin elämä jatkuu.
Uncle B. satutti selkänsä töissä tällä tavoin ja potee sitä tällä hetkellä ehkä viidettä päivää. Ensin hän yritti purra hammasta ja jatkaa työntekoa kivusta piittaamatta, sillä tiesi hyvin seuraukset.
Työnantaja on täälläkin velvollinen auttamaan töissä tapahtuneen onnettomuuden tuottamissa sairaskuluissa. Uutena työntekijänä Uncle B:llä ei vielä muutamaan kuukauteen olisi ollut terveysvakuutusta. Yleisen käytännön mukaan työnantaja kuitenkin sitten irtisanoo työntekijän, jottei joudu taloudelliseen tai lailliseen vastuuseen, jos ongelma pitkittyy tai pahenee.
Uncle B:llä on toki ohut turvaverkko, monella amerikkalaisella ei. Jos ystävämme nyt uudestaan joutuukin työnhakuun, koti sentään pysyy ja siitä voi ponnistaa uudestaan. Aikaa se tietenkin vie.
Sen verran suomalaisen järjestelmän kasvatti olen amerikanvuosien jälkeenkin, ettei tämä mahdu oikeustajuuni. Ei se, että ihmisen voi vain heittää syrjään eikä se, että sairauden tai vähäisenkin onnettomuuden vuoksi voi ilman omaa syytään menettää kaiken.
Ja kuinka tämä maailma ei ole sama kaikille.
