keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Sittenkin loma Suomessa

Sunnuntai-iltana me päätettiin, että lähdetään kesällä käymään Suomessa. Maanantaina iltapäivällä olin ehtinyt jo ihan täyteen ahdistuksen tilaan. Kuinkas tässä näin kävi...

Viime viikolla siis bongasin tästä tai jostain muusta ulkosuomalaisten ryhmästä jutun, jossa kerrottiin erään lentoyhtiön tarjouskampanjasta. Kiitos sinulle, joka sen linkitit! Sittemmin jo umpeutunut diili meni näin: lapset lentävät "ilmaiseksi" ts. veron yms. pakollisen hinnalla, aikuiset maksavat normihinnan. 

Täky oli siinä, että ensimmäinen mahdollinen lentopäivä on 20. elokuuta, jolloin useimpien lasten koulut ovat jo alkaneet kummassakin maassa. Meidän lasten koulupiiri kuitenkin noudattaa vanhaa kalifornialaista tapaa, jonka mukaan kouluun palataan vasta Labor Dayn jälkeen syyskuussa, joten tämä kuulosti aika täydelliseltä mahdollisuudelta.

Pohdittiin tätä diiliä sitten muutama päivä, ja su-iltana klo 20.50 meidän aikaa muistutin miestä siitä, että se menee umpeen ihan kohta. Että jos se lentoyhtiö sattuu vaikka noudattamaan itärannikon kelloa, niin meillä on nyt kymmenen minuuttia aikaa ostaa liput. Siinäpä sitten googletettiin hiki otsalla ja etsittiin parasta mahdollista päivää lähteä ja palata. Tiedoksi muillekin viimetingan toimijoille: näyttivät ainakin tänä vuonna noudattavan länsirannikon kelloa.

Mehän emme ole käyneet Suomessa sen jälkeen, kun sieltä neljä vuotta sitten lähdimme. Joka vuosi on ollut aie mennä ja joka vuosi on ollut jokin syy, jonka vuoksi ei olla menty. Kallistahan se on isolle perheelle aina, ja ei meillä tähän nytkään (varsinkaan nyt) oikeasti olisi varaa. Lomia ei ole ollut mahdollista järjestää ja tälläkin kerralla miehen piti erikseen neuvotella esimiehensä kanssa siitä, voiko olla töistä poissa niin mahdottoman pitkään kuin kaksi viikkoa. Tietysti myös poliittinen turbulenssi on ollut mietityttävä seikka sinänsä.

Ehkä siksi, että alkuvuosi on ollut meille aika ankara, mun jouluna iskenyt kausittainen koti-ikävä ei varsinaisesti ole tänä vuonna hellittänyt. Olen aika monta kertaa viime kuukausina sanonut jotain sellaista kuin että "oletko kulta ajatellut, että me voitais muuttaa Jyväskylään?" Mies on yhtä monta kertaa kertonut, ettei missään tapauksessa ole moista ajatellut ja että Jyväskylän ilmasto ei häntä varsinaisesti millään tasolla kiehdo. 

Mutta nyt me ollaan siis menossa käymään Suomessa! Alkaa olla korkea aika nähdä ystäviä ja perhettä ja vuosi vuodelta ikääntyviä (iso)vanhempia. Ja toki ihan vain isänmaata. Syödä ruisleipää ja sirkusaakkosia ja salmiakkijätskiä niin paljon kuin niitä jaksaa kaupasta kantaa. Saunoa. Puhua suomea. Kulkea metsässä. Kokea koko kotimaan elämän kirjo!

Olen jo kauan sitten pyhästi päättänyt, ettemme sitten joskus Suomeen mennessämme missään tapauksessa lankea siihen ansaan, että juoksisimme kaksi viikkoa hellittämättömässä jetlagissa vieraspöydästä toiseen vain kaikkia rakkaita ja tuikitärkeitä puoli tuntia tavataksemme. (Mennään kyllä sellaiseen kohtaan vuottakin nyt, että lähipiiri on töissä ja koulussa eikä niillä ole aikaakaan meitä tavata.)

Nooh... Maanantai-aamupäivän laadin mentaalista listaa siitä, keitä kaikkia ainakin pitää ehtiä nähdä. Missä nähdään kutakin ja kuka kutsuu kenet minne? Sukulaisten nurkkiin ei ainakaan majoituta, joten asuinpaikka pitää löytää jostain muualta ja sitten ratkoa kaikki logistiset ongelmat siitä, kuinka nähdään yksi tärkeä ihminen Pasilassa ja toinen Vihdissä. Ihan sillä lailla rennosti.

Sillä jotta lomasta tulee  t ä y d e l l i n e n, otamme tämän ihan lunkisti ja nautimme kotimaan ilmapiiristä. Stressiä ottamatta näemme mitä näemme ja koemme mitä koemme ja sitten lopuksi varmasti ajattelemme, että tulipa siitä täysi ja tasapainoinen kudelma. Kesämökkikokemus olisi kuitenkin mukava saada. Että ehtisi lukea vanhoja naistenlehtiä ja ihan kokonaan ikävystyä! Tuijotella laiturinnokasta järven peilityyntä pintaa ja kuunnella lasten kitinää siitä, ettei ole mitään tekemistä. Savusauna saattaa olla liikaa toivottu, mutta jos nyt puusauna kuitenkin? Ja siitä suoraan järveen! Ehkä vedet tänä vuonna ovat elokuun lopulla lämpimiä, vaikkeivät kautta maailman sivu ole kai vielä koskaan olleet. 

Jotta mitään tosi olennaista ei harmillisesti menisi ohi suun, kirjoitin puhelimeen muistiota siitä, mitä kaikkea Helsingissä tapahtuu siellä ollessamme ja mitä kaikkea Meidän Olennaiseen Kokemukseen kuuluu. Kahvit Kauppatorilla, piknik Suomenlinnassa, pyörähdys Linnanmäellä, joku juoksutapahtuma ja Taiteiden yö. Pitäisiköhän lapset ihan kulttuurisivistyksen vuoksi käyttää Seurasaaressa ja Urho Kekkosen patsaalla? Uimastadion? Olisiko ulkouima-allas niistä ollenkaan elämys, sellainenhan on meidän kotikirjaston takanakin? Saakohan Esplanadesta edelleen isoja korvapuusteja? Jätskit syödään Tuomiokirkon rappusilla! Ehtisinköhän käydä vanhalla työpaikalla?

Sitten kirjoitin kauppalistasovellukseen listaa siitä, mitä pitää muistaa ostaa ja tuoda tänne. Aloitin toisen listan siitä, mitä pitää ostaa täältä ja viedä sinne. Jotain listanpoikasia olin näköjään tehnyt jo vuosi sitten, kun kuvittelin silloinkin, että matkasta tulee totta. Nyt vähän hymähtelin silloiselle ajattelulle. "Karkkia!" Ikään kuin se jotenkin riittäisi, että kirjoittaa "karkkia". Saattaa unohtua Pätkikset ihan kokonaan, ellei listaa niitä ja Sirkusaakkosia ja Launtaipusseja ja Fazerin suklaalevyjä erikseen. 

Kun kello löi kolmea iltapäivällä, olo oli jo samanlainen olo kuin Sylvian joululaulua kuunnellessa. Melkein vähän itkuisena olin ihan valmis perumaan koko täydellisen suomiloman.

Piti vähän istua pohtimaan ja ymmärtää, että kahteen viikkoon ei mitenkään saa mahtumaan unelmien täyttymystä. Lapset eivät sinä aikana opi puhumaan täydellistä suomea eivätkä juurruta suomalaiskansallista identiteettiä syvälle sieluunsa. Emme ehdi tulla sydänystäviksi ja sielunkumppaneiksi sukuun tällä välin syntyneiden ja naitujen kanssa. Emme ehdi nähdä sekä erämaata että kaupunkia, kierrellä kansallismaisemissa, ikävystyä kesämökkien rauhassa, uida järvissä, kokea kulttuurielämyksiä, kulkea toreilla ja turuilla sekä ymmärtää perinpohjin Suomea ja suomalaisia kaikista kulttuuriantropologisista näkökulmista - vaikka jotain varmaan ehdimmekin. En vain saa koko Suomea ja suomalaisuutta suunniteltua näihin lomapäiviin. En millään saa sitä kaikkea enää takaisin.

Miksi siis edes mennä? Miksi käyttää meidän mittakaavassa ihan valtavasti rahaa ja aikaa ja kaikenlaisia resursseja siihen, että lopputulos väkisinkin on epätyydyttävä pintaraapaisu.

Oivalsin, etten Suomeen mennessäni menekään enää kotiin. Menen ulkosuomalaisena. Menen ulkopuolisena. Menen sellaisena, joka on luopunut ja sellaisena, josta on luovuttu. Menen kurkistamaan, menen katselemaan, menen lomalle. Niin kuin menisin turistina Coloradoon, tai Milanoon, tai Tokioon. Olettamattakaan, että tajuan tästä paikallisesta elämänmenosta paljoa sen enempää. 

Tässä lomakohteessa nyt on vain se etu, että ellei Kauppatoria kauheasti ole viime vuosina siirrelty, saatan tietää joitakin reittejä jo ennalta. Osaan maan kieltä - luulisin. Tunnen sieltä muutamia ihmisiä. Mutta noin muuten... Ja lapset toki saavat kokea jonkinlaisen todellisuustarkistuksen, eritoten pienin, joka on jo kohta puolet elämästään asunut täällä. Hän käy katselemassa, että täältä minä olen tullut, onpas jännä paikka. Ehkä hän sitten ymmärtää jotakin enemmän itsestään, kun palaa takaisin - kotiin. Siksi siellä pitää käydä.

2 kommenttia:

  1. Niin totta ja niin koskettavaa. Me mietitään lähes joka kotiloman yhteydessä vähän samanlaisia juttuja ja mä yritän toppuutella miestä joka ajattelee kahdessa viikossa Italiassa ehtivänsä vaikka mitä... Suomessa lapset ja minä ollaan viime vuosina vietetty kesäisin paljon aikaa, viikko- tai suorastaan kuukausikaupalla, mutta nopeasti kuluu sekin aika aina ja joka kerta ihmisiä jää kuitenkin näkemättä ja asioita tekemättä.

    Oikein hyvää lomaa teille elokuulle ja mielenrauhaa matkan suunnitteluun!

    VastaaPoista
  2. Ihanaa että menette! Suomi-lomalistaukset on tuttuja, ja vain aika on niitä minun kohdallani lyhentänyt. Hengästyttävän osuva kuvauksesi osui naulan kantaan. Onnekas olen siinä ollut, että olen usein käynyt, ensimmäinen kerta neljään vuoteen ihan varmasti asettaisi aivan erilaiset paineet!

    Toivottavasti löytyy se mökki ja metsä - tai täydellinen jätskinsyöntipäivä Tuomiokirkon rappusilla. :) Kun jompi kumpi sentään mahtuu kahteen viikkoon, vaikkei välttämättä molemmat.

    VastaaPoista