BOMF, josta joskus ennenkin olen kirjoittanut, auttaa kodittomia pääsemään kirjaimellisesti takaisin jaloilleen. Kotinsa, omaisuutensa, ylpeytensä ja itsearvostuksensa menettäneet jäsenet osallistuvat ensin kuukauden ajan aamujuoksuun kolmesti viikossa. Tavoitteena ei niinkään ole parantaa fyysistä kuntoa, vaikka se siinä sivussa tapahtuukin. Ensisijaisesti osallistujat kuitenkin oppivat kuukauden aikana ymmärtämään, että he osaavat, he pystyvät ja he kehittyvät, kun vain jaksavat sinnikkäästi yrittää.
Tämän jälkeen osallistujat ovat aiempaa valmiimpia ottamaan vastaan muuta tukea: apua koulutuksen, työn tai kodin hankkimiseen.
BOMFin orientaatiotilaisuuksissakin kävellään tai juostaan. Sunnuntai-iltana sieltä tuli viesti, että ai niin, lenkkarit jalkaan, täällä ei katsella mitään slideshow’ta.
Siinä vaiheessa olin kuitenkin onnistunut hankkimaan ankaran flunssan, joka näin kolmannen tai neljännen viikon tietämillä jaksaa edelleen ottaa aina vain uutta vauhtia. Jouduimme siis lähettämään pahoittelevan viestin, ja varmaan järjestössä ajateltiin, ettemme olleet ymmärtäneet, mihin olimme päätämme työntämässä. Sittemmin en ole tainnut päästä lenkille kuin kerran, ja sekin kerta kadutti jälkikäteen.
Kun meidän oma koti ja elämä on teidän, työkavereiden, ystävien ja tuttavien avulla hiljalleen rakentunut uudelleen, olen usein ajatellut niitä, jotka eivät tällaista ihmeellistä tukea koe. BOMFin toiminta tuntuu meille tavalta sanoa kiitos, ja maksaa eteenpäin sitä uskomatonta hyvää, jonka olemme itse kokeneet.
Kun pää siis kulkee mukana taas muutoinkin kuin köhien kainalossa, suuntaamme jonakin päivänä hyvin varhaiselle aamujuoksulle Santa Monicaan. Sinä aamuna ajattelen kiitollisuudella teitä kaikkia - niitä jotka tunnen nimeltä ja heitäkin, joita en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti