torstai 12. lokakuuta 2017

Asioita, joita ei voi ääneen sanoa

Täällä blogissa on hiljaista, pääasiassa siksi, että on niin kiire ja siksi, että siirsin juoksujutut omaan blogiinsa. Ja siksi, että on asioita, joita en ole halunnut sanoa ääneen.

Aamulla naurettiin työkaverin kanssa, että eipä meillä oikein ole kenellekään mitään asiaakaan. Ollaan aina joko autossa matkalla töihin tai matkalla kotiin, ellei sitten olla töissä. Ja töistä ei saa puhua kenellekään mitään. Niin siinä tarvitsee sitten vain pitää hyvä huoli siitä, että kuuntelee monipuolista podcast-valikoimaa, jotta on joskus jostakin asiasta jotakin sanottavaa. Mutta mä nyt taidan kuunnella pelkästään juoksupodcasteja. Että se siitäkin sitten.

Tänään päivä meni eri tavalla kuin yleensä. Liikenteessäkin kulutin iltapäivällä paljon vähemmän aikaa. Sori, suomenkielinen työkaveri, jos tätä satut lukemaan ja tää on sulle aivan liian TMI, sillä nyt täältä pesee.

Iltapäivällä soi puhelin. Numero, jota en tunnistanut, mutta kuitenkin sen alla luki oman kaupungin nimi. Ensimmäinen ajatus tietysti, että tämä on koululta. Niin oli.

Se oli alakoulun rehtori, joka oli hyvin pahoillaan siitä, että joutui soittamaan mulle ja kertomaan, kuinka keskimmäisen koulupäivä oli siihen saakka sujunut. Siinä kohtaa tietysti jo tiesi, että uutiset eivät ole hyviä ja sitten vain toivoi, että vahingot olisivat minimaalisia.

Soitin sen puhelun perään puolisolle. Päivitin tilanteen ja pyysin soittamaan suomalaisvahvistukselle, jotta tämä tietäisi, mitä on koulusta hakemassa kotiin. Kävelin takaisin työpöydän ääreen, koetin matkalla kasata takaisin ammatillista ilmettä ja tajusin vasta dokumenttia tuijottaessani, että ei suju, nyt pitää lähteä kotiin.

Kävin kertomassa parille työkaverille, että nyt mun pitää mennä, voitteko paikata mua, jos tarve tulee. Kerroin myös ihan suoraan, miksi lähden ja olen pahoillani, jos joku sivullinenkin kuuli. Se oli vähän karu tarina.

Keskimmäisen käytösongelmat eivät ole alkaneet tänään, mutta olihan tämä taas yksi väkivaltainen kärjistyminen. Koulu pohtii tahollaan, mitä he voivat tehdä, ja me koetamme nyt sitten kotona tukea koulun työtä kaikin voimin. Valitettavasti se homma menee juuri näin päin, sillä edelleen olen sen kaksitoista tuntia päivässä töissä tai työmatkalla. Ja alan yhä voimakkaammin päivä päivältä ajatella, että en voi olla, minun ei kuulu olla, en tahdo olla. Lapseni tarvitsee minua.

Mutta miten ihmeessä siitä tehdään mahdollista?

Siinä vaiheessa, kun on äiti - tai isä -, on tietysti aivan päivänselvää, että omat tarpeet ja toiveet tulevat perhejärjestyksessä vihonviimeisinä. Siinä mielessä töissäkäyntini, vaikka onkin raskasta, on perusteltua: se tuo lapsille jotain hyvää ja ekstraa, sittenkin. Sen takia lähdetään reissulle tai sen takia säästetään korkeampaa koulutusta varten.

Mutta entä sitten, jos se, mikä on yhdelle lapselle hyväksi, on vastoin toisen lapsen tarpeita? Ja päinvastoin? Tämä jäi Äitiys 101 -kurssilla ihan kokonaan käsittelemättä. Mennäänkö sitten vain aina sen mukaan, kenen hätä on juuri sillä hetkellä suurin, ja ehkä poukkoillaan hätäisesti tilanteesta ja ratkaisusta toiseen?

Sillä käytännön tasollahan se menee nyt niin, että meidän on tosi vaikea asua tässä kivassa, tilavassa ja hitokseen kalliissa talossa, jos minä en ole töissä. Ja jos me emme asu tässä, teini vaihtaa koulua kesken middle schoolin. Olemme luvanneet hänelle, että pyrimme välttämään sitä kaikin voimin. Jos siis päätän jäädä kotiin, en yritäkään pitää lupaustani. Plus että vuokrasopimus on tietysti tehty sinne kevään loppuun.

Mutta kun olen töissä, keskimmäinen ja pienin ovat joko 12 tuntia päivässä YMCAssa tai kotona vaihtuvan hoitajan kanssa, ja keskimmäinen tuntuisi nyt tarvitsevan selkeästi enemmän tukea elämiseensä, kuin mitä kumpikaan näistä vaihtoehdoista tarjoaa.

Nämä meidän nuoret suomalaiset ovat kyllä ihania. Mutta he ovat meillä muutaman kuukauden, he ovat täällä katselemassa maailmaa, he ovat hankkimassa uusia kokemuksia ja he haluavat tietysti päästä helpolla. Jos lapset katselevat tunnin pari telkkaria päivittäin, se on heistä ihan oikein onnistunut päivä. Me sen sijaan haluamme kokonaisvaltaista hoitoa, huoltoa ja kasvatusta. Siihenhän ei parinkymmenen huitamilla olevista nuorista voi edes olettaa olevan.

Ja mitään turvaverkkojahan ei kaukana asuvalla ole. Ei yhtään ketään.

Keskimmäisen kanssa istuttiin sitten ainakin tunti makuuhuoneen lattialla keskustelemassa käytöksestä, tilanteista joista on poistuttava ja kavereista, joiden kanssa ei kannata hengata. Mutta kuinka paljon se yksi keskustelu taas auttaa? Lapsi muistaa sen ehkä huomenna. Maanantaina on varmasti kertauskurssi jo taas paikallaan. Miten siihen on aikaa, kun aivan arkinen perushuoltokin tehdään hätäisesti ja läpijuosten?

En oikeasti tiedä, mitä tehdä. En tiedä. Ehkä ei pitäisi tehdä mitään. Ehkä aika auttaa. Ehkä ylireagoin, sillä lapset ovat lapsia ja kasvavat kyllä. Tai sitten, muutaman vuoden päästä, nämä tilanteet ovat paljon suurempia, paljon vakavampia, paljon surullisempia. Ja kierrän vain aina takaisin siihen, että menköön mikä tahansa muu, se sentään on aivan liian suuri riski ottaa.


4 kommenttia:

  1. Voi voimia ja viisautta äidille ja lapselle! <3 Hirveän vaikeaa on todellakin välillä tämä vanhemmuus ja varsinkin useamman lapsen tarpeiden välissä venyminen. Kun olisikin joku joka osaisi kertoa miten milloinkin toteutuu kaikkien paras.

    VastaaPoista
  2. Noita ruuhkavuosia. Ja jälkikäteen kaikki näyttaytyy niin eri valossa. Voimia❤️

    VastaaPoista
  3. Kirpaisee lukeakin, kuinka vaikea yhtälö on teille pamahtanut ratkaistavaksi. Viisautta toivotan minäkin, ja tsemppiä. Inhoan kertakaikkiaan näin lapsettomanakin sitä, että verkostot ulkomaille muutettua ovat pienet ja isoreikäiset.

    VastaaPoista
  4. Kiitos viisaista ja rohkaisevista kommenteistanne, ihanat Kata, Kata ja Pilvi!

    VastaaPoista