Jouluvieras

Meille tuli jouluvieras. Hän piti rauhallisesta yhdessäolosta ja pitkistä kävelyistä. Siinäpä ne ovatkin aika täydelliset perhejoulun ainekset.

Jouluvieras tykkäsi säkkituolista. Sohville ja sängyille emme häntä laskeneet, mikä ei selvästikään ollut tälle tohlopille ennestään tuttu sääntö.

Jouluvieras on oikeasti jonkun koira, jostain joskus ilmeisesti pelastettu. Nyt pelastaja on lähtenyt toiselle puolelle maata auttamaan äkillisesti sairastunutta ihmislastaan. Koiralapsi ja tämän kaksi koirasisarusta ovat sijaiskodeissa, kunnes tilanteeseen löydetään ratkaisu.

Sijaiskotiin oli tulossa joulunviettoon useita muitakin koiria ja ilmeisesti myös pieniä ihmislapsia. Työkaverini, joka tekee vapaaehtoistyötä pelastettujen koirien parissa, kyseli Jouluvieraalle muutaman päivän pakopaikkaa, koska tämä on vähän kohlopöhlö ja olisi saattanut aiheuttaa hässäkkää. Ajattelin, että okei, me ollaan kotona kumminkin.

Oma koira ei ihan hirveästi ihastunut siitä, että kotiin tuotiin tällainen vieras. Pari kertaa ne selvittelivät, kumpi heistä oikein on pomo. Lopputulos ei varsinaisesti ollut yllätys kenellekään muulle kuin omalle koiralle, jolla on pienen koiran fyysinen olemus ja suuren koiran ego. Jouluvieras on häntä moninkertaisesti suurempi - mutta onneksi sen verran ystävällinen ja lempeä, että kenenkään ihoa ei missään vaiheessa rikottu.

Öisin pikkukoiran sängystä on tosin peiton alta kuulunut kumeaa murinaa, jos toinen on uskaltanut huoneessa liikahtaa. Pikkukoira onkin varmasti tänään hyvin tyytyväinen, kun Jouluvieras illansuussa lähtee takaisin sijaiskotiin.

Levolla aurinkoisessa paikassa aamu-ulkoilun jälkeen.

Meille selvisi aivan saman tien, että Jouluvieras on sen lajin kohlotti, joka tarvitsee paljon liikuntaa. Paljon. Kahden mailin eli noin reippaan kolmen kilometrin kävelyn jälkeen hän ei enää vetänyt hihnassa aivan niin paljoa. Ja illalla alkoi aikamoinen juoksukohellus siinä vaiheessa, kun alkoi olla uuden kävelylenkin aika. Riittävästi liikutettuna ja hyvin ruokittuna Jouluvieras oli mitä hurmaavin tapaus. Puoliso nauroi, että hän kyllä tuntee jonkun ihmisenkin tätä tyyppiä - rauhoittuu vähän, jos saa tosi paljon liikuntaa.

Ensimmäinen yhteinen aamu opetti, että kävelylle pitää lähteä ihan sillä siunaaman sekunnilla, kun Jouluvieras saa silmänsä auki. Oma koirahan käy yleensä omalla pihalla siinä kohdassa ja odottaa sitten kärsivällisesti vaikka tunninkin tarvittaessa, että ihminen löytää hihnan käteensä. Tällä metodilla Jouluvieras päätyi pissimään sisätiloihin.

Arvelen, että omassa kodissa ja sijaiskodissa on oma, aidattu piha, jolle koirat pääsevät juoksentelemaan hyväksi toviksi heti aamutuimaan. Jouluvieras ei nimittäin ollut mitenkään tottunut hihnassa kävelijä meille tullessaan, joskin on muutamassa päivässä kehittynyt tässä huimasti.

Kävelyllä aamusumussa.

Herttainen ja ystävällinen koira oli mukava lisä meidän perhejouluun. Koira hengaili mukana ihmisten touhuissa aivan toisella tapaa kuin meidän arka pikkukoira, ja sopeutui siis olemaan täällä aivan sekunneissa. Saimme pusuja ja seuraa, mikä oli lapsistakin aivan ihanaa. Jouluvieras ryhtyi myös oitis suojelemaan meitä, ja haukkui ponnekkaasti kaikille oraville ja paketintoimittajille, jotka uskalsivat lähelle taloa.

Lapset osoittautuivat myös ihastuttavan järkeviksi. He osasivat olla varovaisia tuntemattoman eläimen kanssa, ja sitten toisaalta tämän tapohin tutustuttuaan myös komentaa sen, mitä komentaa tarvitsi.

Kaiken kaikkiaan tämä kokemus oli meille ihan loistava testikierros, koska olen puolisolle viime kuukausina usein puhunut siitä, kuinka kivaa olisi, jos meillä olisi isompi koira, joka jaksaisi juosta ja liikkua mun kanssa aivan toisin kuin pikkukoira. Kävi aivan kirkkaasti selväksi, etteivät rahkeet tässä elämäntilanteessa mitenkään riitä moiseen. Puoliso myös ilmoitti kokeilun aikana aivan selvästi olevansa pikkukoiraihminen - ellei sitten suorastaan pidäkin enemmän kissoista.

Nomnomnom. Jouluvieras oli kuulemma vegaanisella dieetillä, ilmeisesti iho-ongelmien vuoksi. Hyvin omat nappulat tuntuivat kelpaavan, ja juuri muuta emme hänelle tarjoilleetkaan.

Vinkkejä au paireille ja muille nuorille lapsenvahdeille

Hei nuori!

Oletko saanut kulkukärpäsen pureman ja haluat lähteä maailmalle? Aika sama minne, kunhan jonnekin lämpimään, missä olisi mieluusti myös jotain kivaa katseltavaa ja koettavaa? Raha on tiukassa, kuten nuorilla kautta maailman sivu, mutta hoksasit juuri, että lastenhoitohommissa rahaa saattaisi vaikka ansaita samalla, kun kokee ja katselee?

Omien ja kavereiden kokemusten pohjalta minulla olisi sinulle pari vinkkiä.

1. Mieti, onko nyt hyvä hetki lähteä.

Tämä on tosi tylsäntuntuinen ohje, myönnän sen heti. Mutta mieti silti, onko juuri nyt sinun elämässäsi hyvä hetki lähteä. Jos olet juuri saanut kivan opiskelupaikan ja hankkinut huoneen kimppakämpästä, oletko valmis missaamaan x kuukautta opintoja ja menettämään sen asuinpaikan tämän kokemuksen takia? Ehkä löysit juuri jonkun kiinnostavan ihmisen, johon haluat tutustua syvemmin?

Jonkun perheessä joskus on ollut nuori, jolta jäi kotiin tyttö-/poikaystävä. Yöt kuluivat FaceTimessa, päivät kuluivat FaceTimessa ja koko ulkomaankokemus oli lopulta vähän itkuinen ja samea. Perheen lapset oppivat yllättävän paljon asioita Skypen ja FaceTimen käytöstä sekä tyttö-/poikaystävän henkilökohtaisesta elämästä. Kenenkään mielestä se ei ollut hyvä asia.

2. Tutustu perheeseen etukäteen.

Hehei, perhe löytyi, ihan sama minkälainen, nyt mennään! Etenkin, jos lähdet matkaan omin päin, ilman järjestön tukea (kuten joihinkin maihin saa tehdä, kaikkiin ei), tutustu perheeseen etukäteen. Skypettele, FaceTimeta, ystävysty Facebookissa, seuraa Instagramissa, kirjoita sähköposteja, lähetä kuvia, mikä nyt sitten toimiikin. Voi olla ihan hyvä idea myös antaa vanhempiesi jutella perheen kanssa. Jos perheessä on ollut aiempia lastenhoitajia, kysy heidän yhteystietojaan.

Ja hei vastavuoroisesti, on ikävää seurata perheen äidin aktiivisia Facepäivityksiä, mutta asettaa hänet tilaan, jossa hän näkee vain, kun vaihdat profiilikuvasi kerran vuodessa. Perheenäiti saattaa olla nelikymppinen, mutta silti hän tajuaa, mitä teet - ja olettaa, että piilottelet bilekuviasi.

Luota vaistoihisi, jos ne tässä kohtaa sanovat, että kaikki ei ole kunnossa. Pistä suunnitelmat uusiksi tai kasaa vähintäänkin turvaverkko. Kenelle soitat, jos perhe on psyko? Jossain joskus joku nuori heitettiin pihalle yllättäen keskellä päivää, matkalaukku perään nurmikolle. Siinä tilanteessa pitää olla käytettävissä tukihenkilö, puhelin ja vähän rahaa.

3. Osallistu, välitä

Olet perillä ja perhe vaikuttaa normaalilta. Tutustu heihin! We get it, sinä olet tullut katselemaan maailmaa etkä viettämään aikaa lapsiperheen kanssa. Mutta he ovat juuri tehneet ison päätöksen, kun ovat ottaneet vieraan ihmisen kotiinsa asumaan. Ja let's face it, sinä tulet heille myös jossain määrin kalliiksi. Jos siis vaikuttaa siltä, että perhe on valmis ottamaan sinut yhdeksi heistä, anna heille se mahdollisuus. Ole ainakin joskus paikalla (oman huoneen ulkopuolella) ja osallistu perheen puuhiin.

Toki, keksi myös omia juttuja. Kun sinulla on vapaa-aikaa, tutustu muihin nuoriin. Netistä voi löytyä esim. alueen muita au paireja. Rannalla ehkä kokoonnutaan pelaamaan lentopalloa. Saatat löytää jotain harrastuksia. Ehkä haluat mennä kuntosalille? Ai niin, ja pitikö opiskella maan kieltä? Saat kokemuksestasi enemmän irti, kun irrottaudut kännykästä ja Netflixistä hetkeksi ja tutustut ympäristöösi.

Tasapainottele omien menojesi ja perheen menojen välillä. Monissa maissa on tavallista, että vanhemmat (ja ehkä vanhempien edustajana nyt sinä) osallistuvat lasten koulunkäyntiin paljon enemmän kuin Suomessa. Lapsetkin tietävät odottaa tätä. Jossain joskus joku nuori ilmoitti, ettei pääse seuraamaan lasten koulun tärkeän juhlapäivän paraatia, koska meinasi just nyt mennä kuntosalille. Tyrmistys. Voiko perheelle enää selvemmin sanoa, että "mua ei kiinnosta"?

Perheen vanhemmille kaikista tärkein juttu on se, että lapsilla on sinun kanssasi hyvä olla. Monet lapset puolestaan ovat valmiita kiintymään sinuun syvästi. Jos sinulla ei ole valmiuksia kumpaankaan, oletko oikeassa paikassa?

4. Ole kuin kotonasi.

Sinun oletetaan olevan perheenjäsen, älä siis käyttäydy kuin vieraisilla. Mene itse jääkaapille ja ota aamupalasi. Laita samalla lapsillekin. Keitä kahvia ja kysy, ottaako joku muukin. Kysy, jos et löydä jotain tai et tiedä miten tehdään. Vieraassa keittiössä voi tulla vastaan kummallisia juttuja, kuten vaikka hanavesi, jota ei missään nimessä saa käyttää.

Au paireilla on aina oma huone ja epävirallisilla lastenhoitajillakin usein. Monet perheet ajattelevat, että oma tilasi saa näyttää ihan miltä vain, saahan sen oven kiinni. Silti sinun henkilökohtainen tilasi kertoo perheelle jotakin sinusta. Perheen lapsille olet myös yksi aikuinen, ja esimerkki. Jos sinun likaiset vaatteesi saavat lojua pitkin huoneen lattiaa, olet heikoilla, kun komennat heitä viemään omansa pyykkiin.

Vaikka oma huoneesi olisi sotkumyrskyn ydin, ota vastuuta ainakin yhteisistä tiloista ja arjen sujuvuudesta. Jos perheen vanhempien pitää siivota välipalan jäljet iltakahdeksalta, he miettivät, mihin sinun aikasi oikein kului. Jossain joskus joku nuori otti hyvin kirjaimellisesti järjestön ohjeet siitä, että au pairille kuuluu vain lasten hoitaminen. Aamu- ja välipalan jälkeen lasten astiat olivat astianpesukoneessa, mutta kaikki muut edelleen pitkin pöytiä - mukaan lukien nuoren hoitajan omat astiat.

Yhtenä perheen aikuisista ota vastuuta myös yhteisen arjen sujuvuudesta. Mieti, miten sinun pienetkin valintasi ja päätöksesi vaikuttavat perheeseen. Jossain joskus joku nuori vietti aamuisin vessassa vartin meikkaamassa / siistiytymässä. Lapset odottelivat, että pääsisivät pesemään hampaitaan ennen kouluun lähtöä.

Perheet ottavat usein au pairin / lastenhoitajan, koska arvostavat järjestelyn joustavuutta - siis sinun joustavuuttasi. Kun lapset sairastuvat aamulla, se tarkoittaa, että jäät heidän kanssaan kotiin, vaikka olit aikeissa mennä taidemuseoon ja kaverisi odottavat. Kun perheelle tulee yllättävä meno viikonloppuna ja he pyytävät apuasi lauantai-aamuksi, he tarvitsevat sitä. Joskus jossain joku nuori ilmoitti töihin pyydettässä nukkuvansa lauantai-aamuna, koska tiesi perjantain venähtävän pitkäksi.

5. Älä ole kuin kotonasi.

Kun asuit kotona vanhempiesi kanssa, olit sellaisten aikuisten kanssa, jotka rakastavat sinua kaikesta huolimatta ja hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet. Isäntäperheen vanhemmat eivät ole sinun vanhempiasi, eivätkä he samalla tavoin anna kaikkia luonteesi viehättäviä pieniä virheitä anteeksi.

Älä siis syö yksinäsi kaikkia herkkuja kaapista, vaikka olisit kotona aina saanut tehdä niin. Älä oleta, että auto on käytössäsi aina kuin haluat. Älä jätä pyykkejäsi isäntäperheen pestäväksi. Ja samalla kun peset ne omat pyykkisi, heitä sinne koneeseen myös toisten vaatteet.

Joskus jossain joku perheen silmäteränä kasvanut ryhtyi osa-aikaruokavaliolliseksi, kun huomasi, että perheen kaapissa oli tarjolla siihen sopivia, herkullisia tuotteita. Ne olivat tosin kalliita erityistuotteita ja tarkoitettu perheenjäsenelle, jolla oli ruoka-aineallergia.

6. Muista olevasi töissä.

We get it! Sinä olet tullut katselemaan maailmaa ja ihmisen luonto nyt on sellainen, että jos töistä on mahdollista suoriutua aika helpolla, monet valitsevat aidan ali kulkevan reitin.

Jos kuitenkin päivittäiset hommasi olisivat hoidettavissa sillä, että joku lojuu sohvalla selailemassa puhelintaan, sinua ei tarvittaisi. Sinut luoksensa ottanut perhe on kokenut, että tarvitsevat apua jossakin asiassa. Ole siis avuksi.

Pienten lasten kanssa arki on perushoitoa, samojen asioiden tahkoamista - ja ihan oikeasti raskasta työtä. Ipanoita ei voi jättää silmistään hetkeksikään, ja heitä pitää syöttää, puhdistaa ja nukuttaa koko ajan. Tarkista, mitä perhe toivoo sinun tekevän, kun lapset nukkuvat. Onko päiväuniaika sinun taukosi (jokainen tarvitsee joskus tauon) vai onko se hetki, jolloin siivotaan keittiö ja kerätään lelut lattioilta?

Monet nuoret uskovat, että isompien lasten kanssa pääsee helpommalla. Ja toki, useimmat kouluikäiset eivät syöksy pää edellä takkaan heti, kun valvova silmä hetkeksi välttää. Mutta silti sinun oletetaan olevan töissä. Jos tuntuu, ettei ole mitään tekemistä, etsi tekemistä tai kysy, miten voisit auttaa. Tarvitaanko apua koulutehtävissä? Pitääkö lapsia viedä harrastuksiin? Oletetaanko, että laitat kodin kuntoon? Opetatko lapsia laittamaan itse välipalansa? Oletko tukena, kun lapsille tulee kaverin kanssa riitaa? Kannustatko teini-ikäistä lempeästi elämään todellisessa maailmassa internetin ulkopuolella?

Sinä et ehkä lähtenyt maailmalle palavasti innostuneena toisten lasten kasvattamisesta. Mutta perhe haluaa luotettavan, turvallisen hoitajan, joka myös kasvattaa lapsia. On tosi houkuttelevaa laittaa telkkari päälle ja lukea kirjaa iltapäivä toisensa perään. Mutta jos sinä teet niin, ja sinun jälkeesi tekevä hoitaja tekee niin, ja vielä seuraavakin - hei, se on näitten lasten lapsuus!

Monet nuoret ihmiset ovat tottuneet huolehtimaan ensin itsestään ja sitten vasta muista. Nyt olet kuitenkin perheessä aikuisen etkä lapsen roolissa. Ota mallia perheen aikuisista, jos kuvio tuntuu hankalalta. Jos he eivät istu aamuisin tuntia kahvikupin kanssa selaamassa sosiaalista mediaa, sinunkaan ei oleteta tekevän niin. Huolehtivan aikuisen roolissa omat tarpeet tulevat usein viimeisinä (ja siihen tottuminen kirpaisee).

7. Itsestäänselvyyksiä

Ja sitten vielä pari ihan itsestäänselvää juttua.

- Älä valehtele
Jossain joskus joku nuori sanoi auttavansa mielellään perheen koiran hoidossa (tätähän ei ainakaan järjestön kautta tulevalta au pairilta edellytetä) ja käyvänsä sen kanssa pitkillä kävelyillä tuon tuosta. Kun koira alkoi silminnähden lihoa ja pissiä pitkin mattoja, perhe alkoi miettiä, mistä muusta heille valehdellaan. Tee, mitä sinulta pyydetään / mitä olet luvannut tehdä.

- Pidä kiinni (ainakin tärkeimmistä) aikatauluista
Jossain joskus soitettiin vanhemmalle töihin kesken päivän, kun lapsia ei ollut haettu koulusta ajoissa. Totta kai jotain voi sattua tai voit vaikka jäädä jumiin liikenteeseen. Mutta noin yleensä, ole siellä missä sinun oletetaan olevan silloin, kun sinun oletetaan olevan. Suunnittele menosi niin, että ehdit varmasti ajoissa takaisin. (Koskee myös työaikaa kotona: jos päiväsi alkaa klo 8.00, se ei ole sama kuin 8.12.)

- Ole lapsille turvallinen aikuinen
Tämä on se iso juttu. Perheen vanhemmat antavat sinulle herkkujuustonsa syömisen monta kertaa anteeksi, jos tietävät, että lapsilla on kanssasi hyvä olla. Puhu lasten vanhempien kanssa, jos tarvitset apua tai tukea. Miettikää yhdessä, miten lasten käytösongelmiin voisi puuttua. Sopikaa pelisäännöt siitä, kuinka lasten onnistunutta käytöstä palkitaan. Porkkana toimii usein niin paljon paremmin kuin keppi! Jossain joskus jonkun nuoren kanssa lapset alkoivat yhtäkkiä oppia hämmästyttävää sanastoa. Selvisi, että iltapäivisin, kun perheen aikuiset eivät ole kotona, lastenhoitajalta paloi joskus päreet ja hän ilmaisi itseään karjuen ja kiroillen.

- Kasvata lapsia johdonmukaisesti ja yhteisten pelisääntöjen mukaisesti
Joskus on kivaa olla kivempi aikuinen kuin muut aikuiset ja sallia asioita, joita toiset eivät sallisi. Muista, että jokainen kerta nakertaa sinun arvovaltaasi. Jos annat lasten käyttää henkilökohtaista puhelintasi pelaamiseen, miksi he uskoisivat, kun koetat toisessa tilanteessa sanoa, että peliaika on nyt lopussa tai että sinun kännykkääsi ei saa luvatta koskea? Seiso perheen aikuisten kanssa yhteisessä rintamassa, niin he tukevat sinua ja sinä heitä.

***

Kun meillä on ollut joku nuori käymässä, olemme aina miettineet, kuinka voimme auttaa häntä alkuun meidän perheen kanssa ja mitä hänen olisi hyvä meistä tietää. Olemme aina ottaneet oppia entisistä kokemuksista. Mutta joka kerta jokin asia yllättää ja aina huomaamme, että kaikki kokemukset ovat erilaisia ja omanlaisiaan. Se, mikä on yhden nuoren kanssa iso juttu, on toiselle mitätön asia.

Yhteensopivuus on lopulta aivan mystiikkaa: me ollaan sama ja kai aika samanlainen perhe aina, mutta silti yksi tykkää meistä ja toinen ei. Esimerkiksi vaihto-oppilaistamme yksi pitää vuosien jälkeenkin meitä rakkaana suomalaisena perheenään, eräs toinen lähti muutaman kuukauden yhteiselon jälkeen ovet paukkuen eikä taakseen katsonut.

Mitä unohdin mainita? Mikä kuulosti todelta ja mikä tarulta? Entä millaisia vinkkejä au paireilla ja muilla nuorilla lapsenvahdeilla olisi isäntäperheille? Kommentit ovat tervetulleita! :)

Asioita, joita ei voi ääneen sanoa

Täällä blogissa on hiljaista, pääasiassa siksi, että on niin kiire ja siksi, että siirsin juoksujutut omaan blogiinsa. Ja siksi, että on asioita, joita en ole halunnut sanoa ääneen.

Aamulla naurettiin työkaverin kanssa, että eipä meillä oikein ole kenellekään mitään asiaakaan. Ollaan aina joko autossa matkalla töihin tai matkalla kotiin, ellei sitten olla töissä. Ja töistä ei saa puhua kenellekään mitään. Niin siinä tarvitsee sitten vain pitää hyvä huoli siitä, että kuuntelee monipuolista podcast-valikoimaa, jotta on joskus jostakin asiasta jotakin sanottavaa. Mutta mä nyt taidan kuunnella pelkästään juoksupodcasteja. Että se siitäkin sitten.

Tänään päivä meni eri tavalla kuin yleensä. Liikenteessäkin kulutin iltapäivällä paljon vähemmän aikaa. Sori, suomenkielinen työkaveri, jos tätä satut lukemaan ja tää on sulle aivan liian TMI, sillä nyt täältä pesee.

Iltapäivällä soi puhelin. Numero, jota en tunnistanut, mutta kuitenkin sen alla luki oman kaupungin nimi. Ensimmäinen ajatus tietysti, että tämä on koululta. Niin oli.

Se oli alakoulun rehtori, joka oli hyvin pahoillaan siitä, että joutui soittamaan mulle ja kertomaan, kuinka keskimmäisen koulupäivä oli siihen saakka sujunut. Siinä kohtaa tietysti jo tiesi, että uutiset eivät ole hyviä ja sitten vain toivoi, että vahingot olisivat minimaalisia.

Soitin sen puhelun perään puolisolle. Päivitin tilanteen ja pyysin soittamaan suomalaisvahvistukselle, jotta tämä tietäisi, mitä on koulusta hakemassa kotiin. Kävelin takaisin työpöydän ääreen, koetin matkalla kasata takaisin ammatillista ilmettä ja tajusin vasta dokumenttia tuijottaessani, että ei suju, nyt pitää lähteä kotiin.

Kävin kertomassa parille työkaverille, että nyt mun pitää mennä, voitteko paikata mua, jos tarve tulee. Kerroin myös ihan suoraan, miksi lähden ja olen pahoillani, jos joku sivullinenkin kuuli. Se oli vähän karu tarina.

Keskimmäisen käytösongelmat eivät ole alkaneet tänään, mutta olihan tämä taas yksi väkivaltainen kärjistyminen. Koulu pohtii tahollaan, mitä he voivat tehdä, ja me koetamme nyt sitten kotona tukea koulun työtä kaikin voimin. Valitettavasti se homma menee juuri näin päin, sillä edelleen olen sen kaksitoista tuntia päivässä töissä tai työmatkalla. Ja alan yhä voimakkaammin päivä päivältä ajatella, että en voi olla, minun ei kuulu olla, en tahdo olla. Lapseni tarvitsee minua.

Mutta miten ihmeessä siitä tehdään mahdollista?

Siinä vaiheessa, kun on äiti - tai isä -, on tietysti aivan päivänselvää, että omat tarpeet ja toiveet tulevat perhejärjestyksessä vihonviimeisinä. Siinä mielessä töissäkäyntini, vaikka onkin raskasta, on perusteltua: se tuo lapsille jotain hyvää ja ekstraa, sittenkin. Sen takia lähdetään reissulle tai sen takia säästetään korkeampaa koulutusta varten.

Mutta entä sitten, jos se, mikä on yhdelle lapselle hyväksi, on vastoin toisen lapsen tarpeita? Ja päinvastoin? Tämä jäi Äitiys 101 -kurssilla ihan kokonaan käsittelemättä. Mennäänkö sitten vain aina sen mukaan, kenen hätä on juuri sillä hetkellä suurin, ja ehkä poukkoillaan hätäisesti tilanteesta ja ratkaisusta toiseen?

Sillä käytännön tasollahan se menee nyt niin, että meidän on tosi vaikea asua tässä kivassa, tilavassa ja hitokseen kalliissa talossa, jos minä en ole töissä. Ja jos me emme asu tässä, teini vaihtaa koulua kesken middle schoolin. Olemme luvanneet hänelle, että pyrimme välttämään sitä kaikin voimin. Jos siis päätän jäädä kotiin, en yritäkään pitää lupaustani. Plus että vuokrasopimus on tietysti tehty sinne kevään loppuun.

Mutta kun olen töissä, keskimmäinen ja pienin ovat joko 12 tuntia päivässä YMCAssa tai kotona vaihtuvan hoitajan kanssa, ja keskimmäinen tuntuisi nyt tarvitsevan selkeästi enemmän tukea elämiseensä, kuin mitä kumpikaan näistä vaihtoehdoista tarjoaa.

Nämä meidän nuoret suomalaiset ovat kyllä ihania. Mutta he ovat meillä muutaman kuukauden, he ovat täällä katselemassa maailmaa, he ovat hankkimassa uusia kokemuksia ja he haluavat tietysti päästä helpolla. Jos lapset katselevat tunnin pari telkkaria päivittäin, se on heistä ihan oikein onnistunut päivä. Me sen sijaan haluamme kokonaisvaltaista hoitoa, huoltoa ja kasvatusta. Siihenhän ei parinkymmenen huitamilla olevista nuorista voi edes olettaa olevan.

Ja mitään turvaverkkojahan ei kaukana asuvalla ole. Ei yhtään ketään.

Keskimmäisen kanssa istuttiin sitten ainakin tunti makuuhuoneen lattialla keskustelemassa käytöksestä, tilanteista joista on poistuttava ja kavereista, joiden kanssa ei kannata hengata. Mutta kuinka paljon se yksi keskustelu taas auttaa? Lapsi muistaa sen ehkä huomenna. Maanantaina on varmasti kertauskurssi jo taas paikallaan. Miten siihen on aikaa, kun aivan arkinen perushuoltokin tehdään hätäisesti ja läpijuosten?

En oikeasti tiedä, mitä tehdä. En tiedä. Ehkä ei pitäisi tehdä mitään. Ehkä aika auttaa. Ehkä ylireagoin, sillä lapset ovat lapsia ja kasvavat kyllä. Tai sitten, muutaman vuoden päästä, nämä tilanteet ovat paljon suurempia, paljon vakavampia, paljon surullisempia. Ja kierrän vain aina takaisin siihen, että menköön mikä tahansa muu, se sentään on aivan liian suuri riski ottaa.

Monen vuoden jälkeen

Pari vuotta sitten ulkosuomalainen blogituttava (moi!) aloitti bloginsa uudelleen juuri, kun olin sen hänen edellisensä löytänyt. Muistelen hänen perustelleen, että siitä ulkosuomalaisuudesta ei enää ollut juuri mitään sanottavaa, joten uusi blogi aloitti puhtaalta pöydältä ja kertoili hänen elämästään ilman sen alkuperäisen näkökulman painolastia.

Silloin mietin, että eikös ulkosuomalainen aina kuitenkin ole ulkosuomalainen ja ulkosuomalaisen arkielämäkin siksi jollain tapaa ulkosuomalaista, mutta nyt näin neljännen vuoden alussa kyllä jo ymmärrän, mitä hän ajoi takaa. Ne alun ihmetykset on nyt ihmetelty, täkäläinen maitopurkki näyttää tutulta eikä sitä ollenkaan enää kuvittele, että täällä kaikki ihmiset olisivat jotenkin pelkästään onnellisia ja tasapainoisia. Eikä mieti, mitä laajemmin koko kulttuuria kuvastavaa sosioekonomista seikkaa kukin kotikadulla näkyvä pyöräilijä edustaa. 

Mutta toki sitä silti on jollain tapaa ulkosuomalainen.

Joillekuille suomalaisuus on ulkomailla iso juttu ja kätevistä käsistä syntyvät niin karjalanpiirakat kuin suomipipotkin. Mulle ehkä ei. Olen mieluusti suomalainen, rakastan kieltäni, mutta mitä se suomalaisuus mulle arjessa on, niin ehkä eniten itseäni selittävä tekijä. Työkaveri nauroi, että loman jälkeen olin selvästi rennompi kuin ennen lomaa: jopa puhuin toisille ihmisille. Ja minä nauroin vastaan, että ei minun tarvitse muille puhua, olen suomalainen. Olen ylpeä vaikeasta ja erityisestä kielestä, jota osaan puhua (vaikka se sitten tarkoittaakin sitä, että aivojani on selvästi vaikeampi kääriä englannin idiomien ympärille kuin indoeurooppalaista kieltä äidinkielenään puhuvan). Mutta siinäpä se sitten suunnilleen...?

Ja ehkä enemmän minuun jää se toinen osuus: ulko. Ulkopuolisuus, poissaolo. 

Jotkut ihmiset huomasivat ja hoksasivat aika nopeasti, että jos aiotaan pysyä läheisinä, meidän pitää jatkaa viestimistä myös kaikesta sellaisesta, mikä ei ole isoa ja tärkeää. Lähetellä viestejä perunapusseista, joista löytyi monta vihreää perunaa. Kertoa, että tänä iltana sataa vettä, päähän sattuu ja ketuttaa. Että pomo kerrankin kehui töissä ja joku toi kaikille runebergintorttuja. Lapsi teki futisharkoissa kolme maalia!

Joidenkin toisten kuulumisista saa lukea vain sosiaalisesta mediasta, jos sieltäkään. Ai kolmas lapsi? Milloinkas se pääsi syntymään? Sitä pakostakin etääntyy.

Sitten on niitä häitä, hautajaisia, konfirmointeja ja muita, joissa me emme ole mukana. Ja pikkuhiljaa on tultu siihen, ettei meidän enää oletetakaan olevan eikä tulevan, ei kaivata, ei muisteta, ei mainita, ei kutsuta - eikös se nyt olisi vähän hassuakin? Me olemme kaikesta siitä jo ulkopuolisia. Ihmisiä, jotka joskus olivat olemassa, mutta jotka nyt elävät ehkä vain menneistä ajoista kertovissa tarinoissa. "Se setä, joka muutti Amerikkaan, ja josta ei sen koommin enää kuultu." Tokihan me teemme - ja jätämme tekemättä - oman osamme yhteydenpidosta.

Joskus kuitenkin mietin, olemmeko me tänne kauas lähteneet ehkä kuitenkin jollain tapaa enemmän kiinni menneessä kuin ne, jotka jäivät. Yhä edelleen ajattelemme, että he ovat meidän ihmisiämme, vaikka emme heidän mieleensä enää muistukaan. Miksi muuten jonnekin postattu yhteispotretti, tilaisuudesta josta emme edes tienneet, yhä viiltäisi kevyesti?

Kun muutimme, yritin ihan hirveästi rakentaa meille ja itselleni uutta yhteisöä, löytää uusia ystäviä, uusia verisukulaisten korvikkeita. Tietysti joitakin löytyi. On monia tärkeitä ja rakkaita, joita emme ennen tunteneet. Mutta yhtään konfirmaatiota, ristiäisjuhlaa tai vihkimistä emme ole tällä mantereella kenenkään kanssa juhlineet. Sitä sellaista yhteisöä ei vain kerta kaikkiaan vielä ole. Toiselle polvelle se sitten toki aikanaan muodostuu, mutta me - mies ja minä, ensimmäisen polven tulokkaat - luovuimme tullessamme pysyvästi jostakin.

Olen aika varma siitä, että olen nyt lakannut yrittämästä. En enää yritä vimmaisesti kuulua enkä löytää ihmisiä, joiden kanssa kuuluisin. Teen omia juttujani, olen mikä olen ja se kaikki on toki aika vapauttavaa. Mies ja minä, me olemme kasvattaneet juuret syvälle toisiimme ja olemme aivan varmasti toistemme tärkeimmät ystävät, sukulaiset ja tuttavat. Meidän elämämme on totaalisen perhekeskeistä ja tätä nykyä, kuten todettua, niin kiireistä, että tosi vaikeaa siinä on ihan ihkauusia ihmisiä mukana kieputtaakaan. 

Ja silti, vaikka löytää oman tapansa olla tässä ja nyt, onhan kaikki kuitenkin jollain tavalla pysyvästi toisin kuin olisi ollut jos. Ihmiset tuolla kodin ulkopuolella (ja lapset sen sisäpuolellakin) puhuvat aina tuota toista kieltä. Tutuiksi käyneiden maitopurkkien vierestä löytyy kaupasta usein jotain, mitä en ole kuvitellutkaan olevaksi. Mielensisäiset mallini ympäröivästä todellisuudesta kokevat tuon tuosta yllätyksiä, eivätkä oletukseni siitä, kuinka tilanteissa toimitaan, ollenkaan joka kerta päde. Aina sitä on jotenkin vähän enemmän tuntosarvet auki, edelleenkin, ja siinä mielessä tästä ei varmaan koskaan aivan täysin tule minun maatani eikä kansaani.

Mutta todennäköisesti kokisin jotain samaa nyt jo sielläkin, mistä lähdimme, jos tänään palaisimme. He muuttuivat, me muutuimme, ympäristö muuttui - ja me katsoimme sitä kaikkea toisin.

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.

- Robert Frost -



.
 

Ihan pelkkiä juoksujuttuja

Hain suomalaisen Takomotrainingin testiryhmään, jossa olisi autettu kehittämään uudenlaista henkilökohtaista valmennusta, toimisi kuulemma mainiosti etänäkin. Hakemuksessa kyseltiin, onko hakija bloggaaja l. voiko mainostaa valmennustaan jollakin foorumilla. Ilmoitin olevani, ja kipitin nopeasti blogille piilottamaan edellisen tekstin - sen, missä kerroin, kuinka epätoivoisen kiireistä arki tällä hetkellä on. Jotenkin tuntui, ettei se olisi ollut hyvää mainosta valmennukseen hakevalle.

No, valmentajista ei ole kuulunut mitään, joten löysivät varmaankin testipuput toisaalta. Minäpä nostin siis edellisen tekstin takaisin seinälle ja lähdin lenkille. Olisi ollut tosi kivaa saada tueksi ammattilaisen näkemyksiä ja ehdotuksia, mutta toisaalta, onhan se nyt aika kivaa seurata omia päähänpinttymiäänkin. Ja pikkuhiljaa karttuu myös tietoa, jota voi soveltaa treeneihinsä.

Yksi merkittävä tiedonlähde on viime viikkoina ollut Another Mother Runner -podcasti, jota kuuntelen automatkoilla. Los Angelesin alueen liikenne on syksyn tullen muuttunut pahemmaksi kuin se on minun rajallisen kokemukseni mukaan koskaan ollut, joten nyt on välillä ihan yli kolmekin tuntia aikaa arkipäivinä kuunnella podcastia ja jutella puhelimessa. Mihinkään muuhun sitä aikaa ei sitten olekaan... Ja siis edelleen, mun työmatka on alle 30 km suuntaansa.

Mutta Another Mother Runner. Oregonilainen (sieltä siis tulee jotain hyvääkin) leidi juttelee juoksuheimonsa jäsenten ja asiantuntijoiden kanssa niitä näitä. Vähän höpötellään lapsista ja vähän juoksusta. On puhuttu mm. kirjoista, leffoista, liikavarpaista, peräpukamista, ruoanlaitosta, arkea helpottavista pienistä nikseistä ja taas juoksemisesta. Ihan mahtavan paljon parempi podcast kuin ne sellaiset, joissa jutellaan intopinkeänä pelkistä sykkeistä ja negative splitseistä.

Mutta niinpä vain minunkin ranteessani tänään lenkillä heilui uusi juoksukello, niin että kyllä se juoksun teknistyminen hiipii omaankin tekemiseen. Puhuin kellosta pitkän aikaa puolisolle, luin arviointeja ja pohdin ees sun taas. En halunnut maksaa kellosta kovin paljon, mikä johti siihen, että sykkeitä varten olisi tarvittu erillinen vyö. Ihan ehdottomasti tuntui, että sitä en halua. Rannemittauksista luin puolesta ja vastaan, ja tulin siihen tulokseen, että ainakin edullisempien kellojen teknologia taitaa olla vielä hiomista vaille. Eniten kaipasin kännykkäsovellusta helpompaa tapaa seurata tahtia ja matkan pituutta, joten niitä tämä pastellikarkin näköinen uusi härveli sitten kertoo. Turkoosi. Sopii kivasti mun muuten kovin pinkkiin juoksulookiin.

Samaan saumaan tuli luettua artikkeli proteiinilisistä ja päätin testata. (Se oli varmaan joku vahvasti tieteellinen Women´s Running Magazine tai FB:n 5K-juoksuryhmän nettiartikkeli.) Me löydettiin pienellä hakemisella lopulta ihan lähi-Ralphsista vegaaninen luomuproteiinijauhe, joka maistuu periaatteessa kaakaolta ja käytännössä ei, mutta kuitenkin menee ihan kelvollisesti manteli- tai soijamaidon kanssa. Jälkimaku on sen verran sopivasti jauhoinen, että lapsia ei kertamaistaman jälkeen tämä aikuisten pirtelö ole kiinnostanut yhtään. En ole varsinaisesti huomannut tästä mitään muuta hyötyä kuin sen, että jauheen seuraksi piti ostaa kivannäköinen sheikkeri (sori, ei irtoa suomeksi tämä) ja että itsensä tuntee tosi urheilulliseksi, kun juoksun jälkeen nykäisee hikisenä vähän protskulisää. Kallistakin se tietysti oli kuin fan.

Juoksuhan on siitä kiva harrastus, että siihen ei oikeastaan tarvitse sen kummempia välineitä. Paitsi että niitä alkaa kummasti jotenkin kuitenkin "tarvita".

Lääkärin kanssa ollaan tehty pitkäjänteisesti töitä sieltä jostain keväästä asti, ja hiottu pikkuhiljaa kuntoon niitä vaivoja, joista joskus kauan sitten blogiin kirjoittelin. Nyt on pari kertaa mennyt viisi mailia (n. 8 km) nätisti ilman, että mikään paikka olisi oikeastaan prakannut. Tästä rohkaistuneena uskaltauduin tänään ilmoittautumaan Manhattan Beachilla lokakuussa järjestettävään 10K-juoksutapahtumaan, ja olen siitä aivan ihkuinnoissani. Puoliso pohtii vielä, lähtisikö mukaan. Mieli tuntuu palavan radalle (hahaha, oikeasti hän inhoaa yli kaiken meditatiivisen tainnuttavia maileja high schoolin radalla), mutta oliko se nyt sitten oikea polvi, joka haraa vähän vastaan.

Puolison juoksun isoin haaste juuri nyt taitaa olla se, että viimeaikaiset kengät eivät ehkä ole olleet oikeat. Mikä varmaankin tarkoittaa, että meidän pitää mennä juoksukenkäostoksille! Voi harmi. Mä kun en ollenkaan halunnutkaan uusia juoksukenkiä. En ainakaan ole lueskellut puhki viimeisintä Runner´s Worldia, jossa uutuuksia esiteltiin, ja vertaillut droppeja ja pohtinut omien koipien pronaatioita. Siis yhtään. Mutta siis puolisoon palatakseni, kesän juoksuepäsäännöllisyyksien jälkeen on hyvä muistaa, että hiljaa ja venytellen hyvä tulee. Tahtia ja pituutta pitää ihan oikeasti kasvattaa vähitellen.

Vaikka ihan älyttömästi näkee / kuulee ihmisten tekevän toisin. Työkaveri: "En oikeastaan juokse, mutta olen muuten hyväkuntoinen, joten vetäisen kokomaratonin." Jep? Nettipalstalainen: "Olen juossut viimeksi joulukuussa, mutta nyt syyskuussa ilmoittauduin puolimaratonille, joka on kahden viikon päästä. Pitäkää peukkuja!" Peukunpitäminen on aina tosi pätevä tapa korvata olematon treeni. Entinen naapuri: "Treenasin sohvarapakunnosta aloittaen neljä viikkoa, ja juoksin 10 km kisan. Osaako kukaan sanoa, miksi polvi on nyt niin kipeä ja turvoksissa, ettei sille voi varata painoa?" No ootapa kun mietitään, mistähän tuo olisi tullut? Tositarinoita jokaikinen. Liikkumisen ilo on ihana asia, urheilulliset tavoitteet upeita - mutta silti, haloo, maltilla ihmiset! Yksikään maaliviiva ei itsessään tee ketään vahvaksi ja terveeksi.

Kampaajatuolissa viime viikonloppuna (kun turkkilainen taiteilija oikeastaan paljoakaan kyselemättä päätti, että hiuksistani tulee entistä sporttisemmat ja lyhyemmät) kerkesin miettiä omiani ja haaveilla hiukan. Ihan tosiasia on se, että jos tämä viime viikkojen ruuhka-aste oikeasti on nyt uusi normaali, ja siihen päälle heitetään vielä vähän odottamattomia parkki- ja työmaahaasteita työpaikan tuntumassa, niin joku näistä tikuista on lopulta se, joka tekee meidän arjesta ihan mahdotonta. Nyt olemme muutaman kuukauden taas "turvassa" apukäsien ansiosta, mutta todellisuus tekee tuloaan. Ja niinpä siis haaveilen.

Olisi mahtavaa, jos tästä harrastuksesta ja hurahtamisesta voisi joskus tulla työ, tai edes jonkinlainen vakava häiriötekijä, johon kaupan valmiiksi pilkotusta taikinasta keksejä paistaessaan voisi kotiäitiydessä vellovan mielensä kiinnittää. Haluaisin kehittää juoksuryhmiä, jotka olisivat matalan kynnyksen hyvinvointiryhmiä esimerkiksi maahanmuuttajaäideille (lastenhoitojärjestelyillä) ja uusia yhteisöjä muualta muuttaneille.

Yksi tällainen, aika utopistisen harppauksen ajatuksesta toteutukseen ottanut yhteisö on Back on My Feet. BoMF hoitaa kodittomuutta juoksemalla. Kodittomien on oltava ohjelmassa mukana ainakin kuukausi, osallistuttava aktiivisesti kolmesti viikossa aamuvarhaisella järjestettäviin juoksuihin ja pysyttävä uudessa itsetunnossaan, itsekurissaan ja itsekunnioituksessaan, jotta he pääsevät mukaan niihin ohjelmiin, jotka auttavat uuden asunnon, uuden työn ja uuden elämän pystyttämisessä. Aika mahtava juttu. Valitettavasti BoMF etsii jatkuvasti palvelukseensa vain esimerkiksi jotain kirjanpitäjiä, jollaiseksi matemaattiset lahjani eivät tässä elämässä millään riitä.

Mutta siis unelmia. Ja niitä tavoitellessa, monia unelmien saavuttamiseen harjoittavia maileja. :)

Tyly paluu arkeen

No kyllä me kotiin päästiin, vaikka se kotimatkan toka osuus jäi sitten kokonaan bloggaamatta. Ajettiin yhden päivän aikana Sacramentosta San Josen kautta kotiin Torranceen, ja kyllä siinä oli ihan riittävästi ajamista.

Kotipihalla laskettiin, että kokonaismailit oli suunnilleen niin kuin olisi mennyt Utsjoelta Helsinkiin ja takaisin, kahdesti. Mutta olihan se sen arvoistakin tietysti monella tavalla.

Ajoin kotimatkasta ison osan ja huomattiin, että se muutaman päivän huimaus, mikä yleensä seuraa vuorten ylitystä, vaivaa lähinnä apukuskin penkillä istunutta. Tällä kertaa sisäkorva keikkui siis miehellä, joka ei tästä vaivasta ole aiemmin kärsinyt.

Arki alkoi rytinällä, koska heti seuraavana aamuna meidän univajeisten aikuisten piti olla töissä ja matkasta väsyneiden pienten tyttöjen YMCAssa. 

Mulla oli vastassa vallan jumalaton kiire ja useampia tuhansia lukemattomia sähköposteja. Hellurei. Ekana iltana kotona makasin sohvalla lukemassa motivoivia mietelauseita enkä jaksanut evääni liikauttaa. Mutta tietysti piti vähän suihkia jotain eukalyptus-ötökkämyrkkyä sinne tänne.

Torstaina pienin oli "kipeä" - eli siis vain niin loputtoman uupunut, että puoliso jäi lasten kanssa kotiin etäpäivälle. 

Viikonloppuna räjäyteltiin makuuhuoneissa ötökkäpommeja, pestiin lakanoita, imuroitiin sänkyjä ja myrkytettiin ötököitä koirasta hurjalla tarmolla. Mä vannoin joo, että tilaan ammattilaisen tekemään koko jutun. Mutta sitten opin, että siinäkin tapauksessa meidän pitää tyhjentää koko keittiö kaikista ruokatarvikkeista ja pestä / suojata astiat. Eli siis törkeä homma eniveis.

No, eilen viimeksi pesin koiraa uudestaan ja toissapäivänä mies esitteli jalkaan ilmestynyttä puremaa. Eli siis edelleen pestään ja imuroidaan kaikkea, mikä irti lähtee ja myrkytetään kaikkea, mikä ei lähde. Argh!

Samaan syssyyn muutamassa seuraamassani suomalaisessa blogissa on keskusteltu työn ja perheen yhteensovittamisen haasteista. Ei helkkari nyt oikeasti. Suomalaiset vanhemmat ovat kuulleet tämän sanan jostakin ja olettaneet sen koskevan heitäkin. Ei koske. Se, että pääsee neljältä töistä ja vie piltin kuudeksi jalkapalloon, ei ole haaste. Se on arkea ja ihan hyvää sellaista. Sitä paitsi Suomessa olisi missä tahansa kaupungissa mahdollista, turvallista ja edullista lähettää piltti sinne jalkapalloon myös bussilla.

Mind you, meillä oli Suomessa parhaimmillaan viisi lasta, vaihto-oppilas ja tukilapsi. Molemmat aikuiset kävivät kokoaikaisesti töissä ja vaikka koskaan ei varmaan ollut kauhean leppoisaa, niin ei siinä mitään sen kummempaa yhteensovittamista ollut. Kun aikuinen oli töissä, kunnalliset laitokset hoitivat lapset. Kun lapsi sairasti, aikuinen piti palkallisen vapaapäivän.

Meille lienee onneksi tulossa pian henkilö perheen arkea auttamaan. Tänä syksynä mulla nimittäin ihan tosissaan hajoaa pää kaiken tämän kanssa. Mun työpäivät kestää 9 tuntia, työmatkat 2-3 tuntia. Kahden nuoremman lapsen kanssa on oltava aikuinen 24/7 ja lisäksi on se yksi teini. Soittotunnit, uimaopetus, koira ja sen pahuksen kirput. Siinäpä sitä yhteensovittamista.

Sanon nykyään kerran viikossa miehelle, että jos se voisi vähän edetä urallaan ja tienata enemmän, niin jäisin kotiin leipomaan keksejä. (Mies huomauttaa, että valmiiksi oikeankokoisiksi palasiksi leikatun kaupan keksitaikinan asetteleminen pellille paistamista varten ei ole leipomista.)

Loman jälkeen pienin on aamuisin antanut miljoona halia ja kysellyt, miksi äidin pitää aina lähteä. Hän on huomauttanut, että Amerikassa äidit ovat usein kotona ja vain isät töissä. Miksei hänenkin äitinsä?

Hänen äitinsä käyttää joka viikko koko sunnuntain siihen, että laittaa ruokaa. Koska arki-iltaisin se ruoka ehditään vain lämmittää, ja silloinkin kello on jo iltaseitsemän.

Oltiin aika onnellisia, kun tuli tämä pitkä Labor Day -viikonloppu. Labor Day, maanantai, on useimmille virallinen vapaapäivä, eikä se edellytä kurpitsapiirasta, talon koristelua tai lahjan hankintaa. Rakastan Labor Daytä! Sain yhden päivän lisäaikaa pestä pyykkiä, jota on reissun jäljiltä edelleen ja kirppusirkuksen myötä aivan riittämiin. 

Ja käytiin myös ostamassa lapsille kouluvaatteita ja -tarvikkeita, koska ensi viikolla lapset palaavat kouluun. Siellä ei muuten jaeta lapsille ilmaisia kyniä tai vihkoja tai lämmintä ruokaa. Lapset palaavat myös YMCAn iltapäivähoitoon, joka muuten maksaa meidän kahdelta lapselta kouluvuoden aikana noin kymppitonnin. Hintaan kuuluu valvonnan lisäksi iltapäivisin pari kalakeksiä. Että yhteensovittakaapa tähän taas ne loistavat suomalaiset kunnalliset palvelut.

No niin. Olipas hyvä vähän tuulettaa. This is all insane, mutta juuri nyt en tiedä, miten sen korjaisin. Niin että... etiäppäin, sanoi mummo lumessa? Ooh, lunta. Täällä on ollut tänä viikonloppuna tuskaisan kuumaa.

Pitkä matka kotiin, osa 1

Parisuhde testataan pitkillä ajomatkoilla. Mitä sanottavaa sinulla on puolisollesi öisinä tunteina, kun takapenkki on hiljennyt, edessä satojen mailien puuduttava matka - ja kummankin täytyy pysyä hereillä?

Me keskustelimme eilen mm. varsijousien ja ritarisodankäynnin historiasta eikä puoliso murissut yhtään silloinkaan, kun aloin jutella ultrajuoksijoista. 

Viimeisen puoli tuntia pysyimme pirteinä suunnittelemattoman jahtiaktiviteetin ansiosta. Energiajuoma pakotti vielä yhdelle pysähdykselle. Huoltoasema oli suljettu, mutta sen pihan laitamille oli ystävällisesti sijoitettu kaksi kohtuusiistiä bajamajaa. Ulkoilutin siinä koirankin ja jätin auton ovet aivan selälleen, koska pikkutytöt nukkuivat takapenkillä.

Kun lähdimme liikkeelle, auto oli tupaten täynnä itikoita. Ai jestas, että niitä olikin paljon! Itikka on täällä sen verran harvinainen otus, että meidän pienemmillä lapsilla ei ollut sille sanaa. "What are these nasty bugs?!" he kyselivät, kun heräsivät unestaan jahdin läiskeeseen.

Vielä, kun puoliso kävi rekisteröimässä meitä hotelliin, tapoimme ötököitä tyttöjen kanssa. Aika moni niistä oli ehtinyt jo aterioida, ja ahkerasta baby wipeseilla hinkkaamisesta huolimatta auton kattoverhoilu on nyt täynnä veriroiskeita. Että sellainen sopuisa perheloma tien päällä...

Aamulla olimme olleet vielä Portlandissa. Kello oli soinut ensimmäisen kerran kuudelta, mutta koko sakki nukahtanut uudelleen, kun olin haparoiden osunut torkkunappiin. Aamiainen olisi ollut hyvä, mutta meille ei enää maistu. Tämän jälkeen en halua nähdä yhtään hotelliaamiaista pitkään aikaan.

Tavoitteena oli olla mahdollisimman etelässä täydellisen auringonpimennyksen alueella pimennyksen aikaan, jotta emme jäisi jalkoihin, kun kaikki Oregoniin pakkautuneet pimennyksen jahtaajat lähtisivät kohti etelää.

Suunnitelma ei aivan onnistunut. Matka Oregonista Kaliforniaan kesti ikuisuuden ja 10 minuuttia. Joku tietysti tunaroi matkalle kolarin ja sitten siellä oli pari tietyötä. Siis sillä ainoalla, kaksikaistaisella maantiellä, jota pitkin pääsee esimerkiksi Salemista Kaliforniaan, oli tietöitä, jotka sulkivat kaistoja. Eihän tästä pimennyksestä ja sen aiheuttamasta liikenteestä ole tietysti tiedetty kuin ehkä vuosikymmen. Aika yllättäenhän se olisi tullut, jos tämä yö olisi pitänyt suunnitella vapaaksi.

Me koetimme jaksaa San Josehen asti, mutta uuvuimme ja jäimme yöksi Sacramentoon. Sielläkin olimme hotellissa yöllä yhden aikaan.

Mutta oli täyspimennys silti sen arvoinen. Osittainenkin pimennys oli hieno, mutta ne pari taianomaista minuuttia olivat aivan uskomattomat. 

Ensin linnut lakkasivat laulamasta. Tuli kylmä, ja alkoi tuulla. Varjot alkoivat väristä ja kiemurrella pitkin maata. Laskeutui yö keskelle päivää, ja yhtäkkiä taivaalla näkyi vain musta kuu, jolla oli hohtava tulireunus. Ihmiset kiljuivat ja taputtivat.

Tänään pusketaan väkisin kotiin asti.

Vielä tilannekuva amerikkalaisesta todellisuudesta. Tämä on napattu Panda-ravintolan terassilta. Eräs Pandassa aterioinut perhe oli menossa hakemaan jälkiruokakahveja Starbucksista. He seisoivat kohdassa, jossa kuva on otettu, ja pohtivat ääneen, kävelevätkö vai menevätkö tuohon Bucksiin autolla. Päättivät lopulta kävellä.

Kent - Seattle - Portland

Kotimatkan ensimmäinen etappi on lyhyt. Ajamme yöksi Portlandiin auringonpimennysliikenteessä. Osittainen pimennys nähdään sekä pohjoisemmassa että etelämmässä, mutta laillamme monet muutkin haluavat nähdä kokopimennyksen.

Äsken juttelin huoltoasemalla leidin kanssa, joka kertoi olevansa matkalla äitinsä luokse. Äiti oli muistanut hankkia pimennyslaseja ajoissa - nythän niitä ei enää saa mistään. Leidi matkasi siis poikansa ja miehensä kanssa mummolaan.

Meidän matkantekomme näytti aamulla uhkaavasti tyssäävän tähän. Nuorimmalla oli kurja olo, ruoka ei maistunut, väsytti ja vilutti. Ehkä kyseessä oli väsymys yhdistettynä siihen, että hotelliaamisia on nyt nautittu tälle reissulle kylliksi. Pienellä lastenohjelmamaratonilla lapsonen tokeni, ja pääsimme ajoissa tsekkaamaan itsemme ulos Kentin hotellista.

Vietimme iltapäivän Seattlessa veden toisella puolella, puolison sukulaisen kauniissa kodissa ja ihastuttavassa puutarhassa. Heillä oli puumaja, kauniisti rakennettu koti, itse tehtyä keramiikkaa ja isoiksi kasvaneiden tytärten huoneet täynnä Harry Potter -mystiikkaa. 

Pikkutytöt ihastuivat sekä sukulaisiin että heidän kotiinsa niin, että tarjosivat itsensä välittömästi adoptoitaviksi. "We love you guys!" he huutelivat, kun oli aika jättää hyvästit ja lähteä matkaan.

Pysähdyimme lyhyesti Olympiassa, jotta saimme otettua selfiet matkamme kolmannen osavaltion State Capitolilla. Bingo.

Portlandiin on matkaa vielä noin tunnin verran. Pirpanat pelaavat / lukevat tableteillaan. Ihastelemme laskevan auringon luomaa sinistä hetkeä. Sitä ei Kaliforniassa ole. Silti on kiva olla matkalla kotiin.

Lomapäivä Kentissä

En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi lomakohteisiin rakennetaan elokuvateattereita. Miksi kukaan haluaisi matkustaa uuteen paikkaan ja mennä siellä katsomaan elokuvaa sen sijaan, että katselisi uutta paikkaa?

No me menimme tänään elokuviin, joten nytpä avartui mieli tältäkin osin.

Emme kerta kaikkiaan jaksaneet ajatustakaan turistitouhuista. Vesipuisto kuulosti sekin kamalan työläältä. Aamupalan jälkeen maattiin puolison kanssa isolla hotellisängyllä ja googletettiin, minne mennä.

Lapset katsoivat telkkaria ja olivat oikein tyytyväisiä siitä, ettei mennä minnekään. Kotonahan meidän lapset katsovat vain tilaus-TV:tä tai nauhoitettuja ohjelmia. Live-TV on siis heille jotain erikoista ja harvinaista. Nickelodeon! Disney Channel! He varmaan kasvavat ajattelemaan, että nämä kanavat ovat näkyvissä vain hotelleissa.

Elokuva oli Leap!, jota suosittelen lämpimästi kaikenikäisille. Teatterissa oli meidän kanssamme mm. kolmen iäkkään naisen seurue (ei yhtään lasta heidän mukanaan) ja yksi väsynyt keski-ikäinen mies ilman lapsia. Väsynyt siksi, että hän köllötteli penkeillä. Ja oikeastaan vähän mietitytti, että mitä se siellä teki. 

Elokuva rohkaisi tavoittelemaan omia unelmia, ja meidän nuorin erityisesti oli sen sanomasta aivan liekeissä. Kiitti erikseen, että sai tämän nähdä. Pikkumuru.

Käytiin myös syömässä ja lähdettiin puistoon. Kentissä ei ihan kauheasti ole nähtävyyksiä. Jos googlettaa sights in Kent, niin saa nähtäväkseen hyvän listan näitä puistoja. Me koetettiin nyt löytää jokin sellainen, joka ei olisi suuri kansallispuiston kokoinen juttu, mutta olisi kuitenkin kiva esim. maisemansa puolesta; jossa olisi kaikille lapsille tekemistä, koiralle mahdollisuus tulla mukaan ja mulle ympyrä, jota juosta.

No tämä Angle Lake Park osoittautui järven rannalle rakennetuksi grillauspaikaksi, jossa lapset saattoivat touhuta leikkikentällä tai juoksennella vettä roiskivien härpäkkeiden alla.

Isot tytöt päätyivät tekemään omiaan (lukemaan ja tuijottamaan puhelinta), pienin leikki ja minä hölkkäilin viereistä asuntoaluetta ristiin rastiin. 

Se oli aika jännä paikka. Yhtäältä ihan siistejä keskiluokkaisia taloja, jos nyt seassa muutama vähän vanhempi ja kulahtanut. Kaukana talojen takana häämötti vuorimaisema ja vieressä oli se järvi. Aika hulppeakin paikka siis. Sitten jossain kuitenkin oli kyltti ohjelmasta, joka lahjoitti lapsille ja nuorille kesäaikaan päivittäin ilmaisen aterian, ja muutama vastaan kävellyt nuorukainen täytti minun silmiini kaikki jenginuoren kriteerit.

Hotellilla käytiin vielä iltauinnilla. Me aikuiset lähinnä lilluttelimme hot tubissa, mutta lapsilla riitti virtaa uida ja leikkiä.

Huoneessa pakattiin tavaroita kasaan ja ladattiin pikkutyttöjen padeille läjä kirjaston e-kirjoja. Kaikki mukaan otetut kirjat he ovat jo lukeneet, osan kuulemma kahteen kertaan. Takapenkillä taitaa ehtiä lomailla merkittävästi enemmän kuin etupenkillä.

Huomisen suunnitelmiin tuli muutos, kun puoliso sai vastauksen sukulaiselleen lähettämäänsä viestiin. Sukulainen on asunut täällä Seattlen tietämillä miltei eliniän. Vuosikymmeniä on siitäkin, kun he puolison kanssa ovat viimeksi jossakin tavanneet. Puoliso muistaa hienot kengät, jotka amerikansukulainen toi nuorelle pojalle tuliaisina.

Jätämme siis väliin Portlandiin suunnitellut riennot (se taisi olla vain jokin museo kuitenkin) ja käymme sen sijaan tervehtimässä sukulaista. Se tuntuu hyvältä päätökseltä.

Vähän on jo sellainen tuntu, että tässä tämä oli. Tiedossa on, että kotimatkasta tulee pitkä ja ankara, mutta toisaalta siihen ollaan jo valmiita. Hotellielämässä on puolensa - kotitöitä ei ole ikävä yhtään - ja kääntöpuolensa: esimerkiksi kotiruokaa ja omaa pyykkikonetta kaipaamme jo kyllä. Ja myönnettäköön, vaikka yksi loman luksusjutuista on se, että on aikaa olla perheen kanssa yhdessä, muutama neliö lisää ja jokunen suljettava ovi tuntunevat kotona aivan autuailta asioilta nekin. :)

Seattle

Pidempään road trippiin kannattaisi suunnitella vapaapäiviä, opimme. Ellei vapaapäiviä suunnittele edeltä käsin, ne saattavat kuitenkin tapahtua kuin itsestään.

Tämä aamupäivä meni siis aivan harakoille. Saimme pestyä koneellisen pyykkiä. Katselimme pitkään puhelimia ja pohdimme, minne tänään menisimme. Koetimme mennä hotellin altaalle, mutta siellä oli lauma valvomattomia lapsia riehumassa.

Harkitsimme vesipuistoa, mutta sen ekan vaihtoehdon arviot olivat Yelpissä järkyttävän huonoja. Siis sellaisia "sain jonkin sortin bakteerin ja jouduin sairaalaan" -tyyppisiä huonoja. Se toinen olisi ollut kokonaan ulkona, ja (meidän mielestä) täällä on tänään huppari ja farkut -keli.

Niin me sitten kuitenkin lähdettiin Seattleen. 

Tykätään tästä kaupungista kaikki. Täällä on hyvä tunnelma. 

Bongattiin kaikkea olennaista.

Eka Starbucks. Otettiin meidän juomat toisista toimipisteistä, tähän oli nimittäin puolen korttelin jono.

Pike Place Market. 

Ferry boat ("I have a thing for ferry boats." - Derek Shepherd)

Space Needle. Ei menty tähänkään jonottamaan.

Hurmaava MoPOP-museo, jossa vietimme paljon aikaa.

Satunnaisia yksityiskohtia.

Jätän universumille sellaisen pienen toiveen, että meidät tuotaisiin tähän kaupunkiin uudestaan. Tämä tuntuu kivalta. Tämä voisi tuntua vaikka kodilta.

Yakima - Kent

Guesthousen aamiainen oli aivan omaa luokkaansa. Sen piti jatkua puoli kymmeneen saakka, mutta kun 45 minuuttia aiemmin olimme paikalla, alkoivat aamiaistarvikkeet jo loppua. "Minäpä tarkistan, onko meillä enää maitoa muroihin", ilmoitti työntekijä. Vohvelitaikina loppui kesken, eivätkä kaikki halukkaat saaneet appelsiinimehuakaan. Ensi kertaa koko länsirannikkoajomme aikana minun piti hakea autosta omat eväät.

Yakama Nation Cultural Center oli täpötäynnä väkeä! Satuimme osumaan paikalle päivänä, jona lapsille jaettiin koulureppuja alkavalle kouluvuodelle. Niissä tietysti komeili Yakama Nationin oma logo. Reput näyttivät kelpaavan nuorisolle mainiosti.

Lasten päällä olleet paidat paljastivat, että juuri ennen tuloamme paikalla oli juostu Color Run osana diabetesta ehkäisevää ohjelmaa. En ole aivan varma, miten hyvin ilmainen kettle corn ja limut sopivat samaan teemaan, mutta kyllä nekin lapsia ilahduttivat. 

Monet kiljahtelivat ohimennessään koiralle "puppy, puppy!", mutta yksikään lapsi ei pyrkinyt silittämään vierasta koiraa. Se on poikkeuksellista. Ja hyvä niin, meidän koira on siinä suhteessa vähän arvaamaton. Nätisti koskettavia se sietää mainiosti, mutta kaikki lapset eivät kosketa koiria nätisti.

Yakama Nation on useamman alueella asuneen intiaaniheimon yhteenliittymä. 1800-luvun lopulla alueen kaikki intiaaniheimot oli ajettu yhteiseen reservaattiin, jonka pinta-alan kerrottiin olevan noin 1/10 heimojen entisistä maista. 

Nation on elänyt halki ajan, jolloin lapset otettiin ja vietiin sisäoppilaitoksiin, puettiin univormuihin ja opetettiin unohtamaan oma kieli ja kulttuuri. Vuonna 2016 - viime vuonna! - alueen itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus on vuosien taistelun jälkeen viimein hyväksytty. Tai niin sieltä museon seinällä olleista brosyyreistä ymmärsin.

Tapahtumassa oli paikalla niin paljon lapsia ja nuoria, että Nationin tulevaisuus näyttää satunnaisen kävijän silmiin vahvalta, kun vain lapset pysyvät kulttuurissa kiinni.

Museon sisällä ei ollut lupa ottaa kuvia, ja suhtaudumme varovaisesti alueella kuvaamiseen muutenkin. Kävimme erikseen kysymässä, saako koira kulkea mukanamme. Sai, mutta ei saanut tulla sisälle. Sisätiloissa oli lappuja, jotka kielsivät sisävessojen käytön kaikilta muilta paitsi heimon vanhimmilta. Ehkä se johtui tapahtumasta? Asiakkaiden kohdalla tehtiin poikkeus. Mutta hieman siis koko ajan piti pohtia omia tekemisiä, kun ei tiennyt, mikä saattaisi loukata jotakuta.

Päivän etappina oli ajaa Yakamasta Kentiin, Seattlen liepeille. Tie vei huiman kauniin vuoristoalueen halki. Metsiä, lumihuippuisia vuoria, järviä ja koskeen laskevia jokia! 

Ajotyyli on kyllä täälläkin varsin aggressiivinen. Nyt en enää tiedä, johtuuko se meidän auton kilvistä vai mistä.

Koiran kanssa tulee pysähdysten aikana aina astuttua askel tuonnemmaksi ja könyttyä teiden laidoilla alueilla, joille ei ehkä muuten menisi. Sekä Oregonissa että Washingtonissa nämä teiden ja huoltamoiden pihojen laitamat ovat olleet roskaisia ja likaisia. Tämä yllätti, sillä Kaliforniassa roskaamisesta saa aina sakon, eikä siellä näe tällaista törkyä oikeastaan missään.

Tällä etapilla olimme poikkeuksellisesti perillä jo varhain. Kävimme hakemassa keskimmäiselle Targetista uuden ilmapatjasängyn, sillä ne ovat testatusti hänestä mukavia ja sellaisen omistaminen on tässä hotellissa halvempaakin kuin lisäsängyn vuokraaminen. Samalla kokeilimme paikallisen, kanaruokia valmistavan pikaruokaketjun, Ezell'sin. Ruoka oli hyvää, palvelu ystävällistä ja asiakkaita paljon.

Matkalla Targetiin ajoimme lähipuiston ohi ja totesimme, että kaiken istumisen vastapainoksi voisimme lähteä kaikki hetkeksi ulkoilemaan. Puoliso, teini ja minä juoksimme kierroksia ja pienet tytöt juoksentelivat sillä aikaa puiston keskiössä, koko ajan jonkun isomman näköpiirissä. 

Paikalliset nuoret polttelivat puiston laidalla autossa todennäköisesti pilveä kaikessa rauhassa, häiriötä aiheuttamatta. Muutamat aikuiset kiersivät puistoa ilmeisesti kuntoilutarkoituksessa. Ja sieltä pusikosta, joka kerran ohi juostessamme vähän rasahteli, luikersi esiin yllärikaveri, jonka päälle puoliso melkein astui. 

Otin käärmeestä seuraavalla kierroksella kuvan, googletuksen perusteella ei vaikuta myrkylliseltä tapaukselta. Mutta sitten en enää halunnut pikkutyttöjen juoksentelevan puiston keskiössä puiden alla.

Ainoan kerran tällä reissulla olemme nyt siis paikallamme useamman yön. Huomenna on tarkoitus tutustua Seattleen, mutta yöksi palataan taas Kentiin.

Salem - Multnomah Falls

En tiennyt, että kalifornialaisten vihaaminen on Oregonissa juttu. Ajettuani puoli päivää Oregonissa huomasin, että näin on, ja kevyt googletus vahvisti asian.

Jos siis tulet lomalle Oregoniin, vältä ajamasta sellaisella autolla, jossa on Kalifornian kilvet. Ajat nimittäin ihan miten lujaa tahansa, joka toinen minuutti auton takapuskuriin ilmestyy joku, jonka mielestä nopea kaista kuuluu vain oregonilaisille. Ja jos ei siitä pääse väistämään, niin kohta mennään renkaat ulvoen oikealta ohi, vaikka se sitten tarkoittaisi ajamista sen kaiken aikaa edessä olleen rekan puskurissa.

Oregon on todella, todella uskomattoman kaunis paikka, mutta ihmiset ovat töykeitä.

Eilinen ajomatka otti mulla selkään ja illalla halusin mennä hetkeksi liikkumaan hotellin kuntosalille. Puoliso jäi lasten kanssa säätämään nukkumisjärjestelyitä. Huoneessa oli kaksi king size -sänkyä, eikä sinne mahtunut / saanut lisävuodetta. Päädyttiin ottamaan pienin meidän aikuisten viereen, ja sen verran tuollaisessa pedissä on lääniä, ettei kenellekään oikeasti edes tullut ahdasta.

Salin juoksumatto ei saanut mistään virtaa, joten juoksin sitten tovin jonkinlaisessa cross-laitteessa. Kuntoilutilassa olisi ollut myös "sauna" - siis saunan näköinen lämpöinen tila, johon olisi voinut astua suoraan kuntosalilta vaatteet päällä istumaan. Jäi kokeilematta.

Kokeilematta olisi saanut jäädä myös hotellin aamiainen. Se kuului periaatteessa huoneen hintaan, mutta siitä koetettiin laskuttaa vähän ylimääräistä sieltä ja täältä. Esimerkiksi vain yksi juoma oli maksuton - otatko siis appelsiinimehua vai kahvia? Entä jos olisitkin tahtonut muroihisi maitoa? 

Buffet-pöydässä aivan kaikkeen oli laitettu vehnää ja/tai maitoa. Söin lopulta paistettuja perunoita, banaanin ja omenan (pesty, ei pölyinen - voitto kai sekin).

Muksut kävivät vielä testaamassa uima-altaan, ennen kuin lähdimme päivän etapille. Selfiet Oregonin state capitolilla, Starbucks-kierros ja tien päälle. Oli aie ajaa saman tien perille asti Yakimaan, mutta silmiin osui sattumalta Multnomah-vesiputouksen kyltti.

Multnomah on Wikipedian mukaan Yhdysvaltojen toiseksi korkein ympärivuotinen putous. Sinne johti kaunis tiekin! Parkkipaikkaa sai vähän jonottaa, nähtävyys oli selvästi suosittu. Lähtiessä poistuimme kiireesti, jotta seuraava tulija sai paikan, ja ajoimme bussipaikoille antamaan koiralle vettä. Niitä bussipaikkoja oli neljä tyhjää vierekkäin, mutta jostain syystä taaksemme tyhjästä ilmestyneen koulubussin piti ehdottomasti päästä juuri siihen, mihin olimme pysähtyneet. Sanoinko jo jotain oregonilaisista?

Ruokailupysähdyksen jälkeen matkaa oli jäljellä vielä muutama tunti. Heti ravintolasta lähdettyämme ylitimme osavaltion rajan ja olimme Washingtonissa. Sen jälkeen loppumatkan aikana puskurissa roikkui tasan yksi auto. Tiesin jo ennen kuin se ohitti, että autossa on Oregonin kilvet.

Yakama Nation Cultural Center oli perille päästyämme ehtinyt jo sulkeutua. Sinne siis aamulla.

Klamath Falls - Crater Lake

Nähtyäni Kalifornian, Arizonan, Nevadan ja nyt Oregonin, julistan susihuonot suihkupäät yleisamerikkalaiseksi ilmiöksi. Joku on tehnyt ihan älyttömästi rahaa myymällä todella, todella surkeita suihkupäitä. En ymmärrä, miksei saman tien tekisi edes kelvollisia. Näistä vesi tulee epätasaisesti, kovalla paineella ja minne sattuu (pun intended - ihoon osuessaan vesi todella sattuu).

Painajaismaisten suihkukokemusten lisäksi USAssa matkaavan on syytä olla tietoinen siitä, että jonkin sortin ötököitä tarttuu hotelleista / motelleista aika varmasti mukaan. Ehkä asia on eri, jos yöpyy vain high-end kohteissa, mutta me siis yövymme paikoissa, joihin koirakin saa tulla. Jotkut hotellit ovat varsin säällisiä, toiset aika vaatimattomia. Kotiin saavuttaessa matkatavaroiden kanssa pitää olla huolellinen - mutta toisaalta, meillä on nyt se kirppumyrkytys ohjelmassa joka tapauksessa.

Tämän yön motellimme oli siis varsin vaatimatonta tasoa, mutta sinänsä ihan kelvollinen. Kokolattiamatot olivat sen verran limaiset, että pyysin lapsia pitämään kengät jalassa. Mutta muuten siis ihan ok. Joku raportoi Yelpissä, että bed bugsit aivan hyppivät hänen päälleen täällä - arvion luotettavuutta kyseenalaistaa se, että ne ötökät eivät kyllä hypi.

Illallisen kävimme syömässä paikallisessa Wendy'sissä, jossa olimme taas eteläkalifornialaisia asiakkaita. Lapset halusivat hampurilaisiaan plainina, vain salaatilla, ei missään nimessä tomaattia, yhdelle majoneesia, toiselle ketsuppia eikä majoneesia - ja suunnilleen kolmesti korjattiin sitä, mitä asiakkaan puoleisessa ruudussa näkyi. "Niin siis ei sitä tomaattia." "Mutta hänhän juuri sanoi, että tomaattia, mutta ei salaattia!" Ja sitten vielä tämä: juustohampurilainen ilman sämpylää - ja ilman juustoa. Kassahenkilö pyöritteli silmiään: "Kai tämä onnistuu..."

Aamiainen: pikakaurapuuroa, joka ei reagoinut kädenlämpöiseen veteen, ja pölyinen omena. Huokaus, mutta siis löytyy ruokaa rajoitteillakin. Lapset maistelivat jogurtteja, muffinsseja ja bageleita, mutta eivät oikein pitäneet mistään. 

Puolisolla oli aamulla yksi etäkokous, jonka jälkeen päästiin matkaan. Pienin oli löytänyt aamiaishuoneesta turistibrosyyreitä ja kinusi päästä käymään taidenäyttelyssä, jota ylläpitävät pienen Chiloquin-kaupungin (kylän?) taiteilijat. 

Lapsi olisi mielellään ostanut taulun, ja olisin mielelläni tukenut hänen pyrkimyksiään, ellei sellaista olisi ollut hankala kuljettaa muutenkin täyteen ahdetussa autossa. (Meillä on ihan naurettava määrä tavaraa mukana!) Taiteilijat varoittelivat, että järvi saattaa olla huonosti näkyvissä, sillä alueella on kolmisen viikkoa raivonnut metsäpalo.

Matkalla piti vähän nostalgisoida ja vetistellä, koska maisema näytti niin Suomelta.

Crater Lake oli mulle yksi tämän reissun tärkeistä kohteista. Järvi on syntynyt, kun paikalla sijainnut tulivuori on romahtanut, ja sitten lumien sulamisvedet ovat täyttäneet kraaterin. Noin 7700 vuotta sitten.

Maaginen paikka! Ja pyhä alueen Klamath-intiaaneille.

Crater Lakella olisi ollut kivoja pieniä haikkeja, joita alkuun ajattelimme kävelevämme. Siinä vaiheessa, kun järvi oli katsottu, selfiet ja potretit otettu, Junior Ranger -ohjelma suoritettu ja kuunneltu esitelmä järven synnystä, lapset alkoivat olla vailla ravintoa.

Crater Lakella olisi ollut kahvio, mutta puoliso arvioi, että kuuden dollarin hodarit kuulostavat vähän kiskonnalta. Mutta toki hintaa voi pyytää, kun kilpailevat hodarit ovat kaukana.

Näissä kansallispuistoissa tapaa olla aika heikko kännykkäverkko. Saattaa olla alueita, joilla nettiin ei ole mitään yhteyttä mailikaupalla. Sellainen kohta oli mm. siinä, kun pohdimme, käännytäänkö risteyksestä oikealle vai vasemmalle. Vasemmalle olisi palattu Chiloquiniin ja jatkettu pohjoiseen. Oikealta pääsi vähän länteen ja sitten pohjoiseen ja taas länteen, halki Umpquan kansallispuiston. Kun ei ollut navigaattoria, mistä tarkistaa, sinne Umpquaan me päädyimme.

Tätä kirjoittaessani olemme kauniilla Diamond Lakella alueen ainoassa pitseriassa. Ilmassa on savun hajua, järven toisella laidalla pörrää sammutus- tai valvontakopteri ja matkalla oli jo jokin varoituskylttikin. 

Päivän etapin määränpää on Salem.

Red Bluff - Shasta Lake

Lapset olivat aivan uuvuksissa, kun saavutimme kivan ja siistin hotellimme Red Bluffissa, hiukan Reddingistä etelään. Suunnitelma oli ollut lähteä Subwayhin syömään, mutta tytöt lepäilivät sängyillä, eivätkä tahtoneet minnekään.

Yhden vatsaan sattui. Sittemmin samaa vaivaa valittivat muutkin, mutta vielä (*kop kop*) siitä ei ole seurannut sen kummempaa.

Respan täti oli antanut puolisolle listan lähiseudun ravintoloista, ja meksikolainen perheravintola tuntui huutelevan puolison nimeä. Hän soitti sinne tilauksen ja lähti hakemaan. Pian puoliso soitteli minua apuun kantamaan annoksia huoneeseen. "Tätä ruokaa ei ole viidelle henkilölle, vaan viidelle perheelle!"

Lapset piristyivät saatuaan napansa täyteen nachoja ja salsaa. Lähdimme vielä hotellin altaalle uimaan, minkä jälkeen jälkikasvu oli varsin valmista kauraa Nukkumatin matkaan.

Hotelliaamiaisen hitti oli pannukakkukone. Sen kyljestä painettiin nappia, ja kone rullasi ulos pannukakkuja! Kyljessä luki, että myönnä pois, haluaisit tällaisen kotiisikin. Ihan älyttömän siistiä!

Minä löysin vehnäntäyteisestä valikoimasta pikapuuroa ja pölyisen omenan. Molemmat munakkaat sisälsivät maitoa (koska niitä ei tehdä oikeista kananmunista), ja non-dairy creameriin oli lisätty kaseiinia (miksi?!). 

Myöhemmin paikallisen Starbucksin asiakaspalvelija silminnähden yskiskeli meidän erittäin eteläiselle tilauksellemme - lattea soijamaidolla, puoliksi kofeiinittomana, kevyillä jäillä. Ja sitten kun puoliso aloitti açaiberry-juomansa listauksen, myyjä totesi, ettei ole sellaisesta kuullutkaan. Puoliso sai kuitenkin jotain punaista, "with a hint of lemonade."

Tänään oli aika pestä pyykkiä ja muutenkin päivään suhtauduttiin huolto- ja siirtymäetappina. Muksut saivat tuijottaa telkkaria, kun me huolsimme varusteita. Sitten oli tarkoitus ajaa Klamath Fallsiin. Meidän alkuperäinen reittisuunnitelma oli edellisenä iltana mennyt uusiksi, kun oivalsimme, että 4,5 - 5 tunnin ajomatka olisi ollut tälle päivälle liikaa. Lennossa siis varattiin ja peruutettiin hotelleja.

Hiukan haastavaksi tämän tekee se, että matkailumme osuu tulevan auringonpimennyksen alueelle - ja muutamat pikkukaupungit, kuten Eugene, on jo tällä viikolla myyty täysin loppuun. 

Matkalla Klamath Fallsiin puoliso rupesi juttelemaan "niistä makeista luolastoista", joista kuulemma oli kotona jo puhuttu (?). Koska olimme melkein kohdilla, kaarsimme katsomaan, vieläkö kierroksia tänään järjestettäisiin.

Pääsimme heti mukaan, ja koirakin pääsi, kun oli kantokokoinen. Ehto nimittäin oli, että koira ei missään vaiheessa koske maata. Sen olisi myös saanut jättää vastaanottovirkailijan luokse häkkiin kierroksen ajaksi. He halusivat varmistaa, ettei kukaan vain jätä eläintään kuumaan autoon. Varsin inhimillistä!

Shasta Lake Caverns oli ehdottomasti näkemisen arvoinen juttu. Retkelle ei kuitenkaan kannata lähteä, jos on ankaraan matkapahoinvointiin taipuvainen (ajellaan pikkubussilla vuorenrinnettä) tai tuki- ja liikuntaelimistö ei tykkää kovasta rasituksesta (kiivetään noin 150 porrasta ylös ja 200 alas ohuessa ilmanalassa).

Tätä kirjoittaessani olemme matkalla Klamath Fallsiin. Takapenkille heitettiin iPadeja ja tulisia Doritos-sipsejä, jotta seurue pysyisi tyytyväisenä jonkin matkaa.

Palmut ovat kadonneet maisemasta, tilalle on tullut havupuita ja likelle pyrkiviä vuoria.

Sacramento

Kun Los Angelesissa tehdään tietyötä, sitä tehdään silloin, kun sattuu olemaan sen aika. Taannoin työkaveri raportoi myöhästyneensä aamulla töistä, koska aamun ruuhkaliikenteen keskellä istuteltiin keskeiselle väylälle (keskelle tai viereen) kukkia. Se sellainen aina sulkee kaistan tai pari.

No Sacramentossa, Kalifornian pääkaupungissa, vallitsee ilmeisesti toisenlainen kuri ja järjestys. Kun pääväylää nyt tänä kesänä kunnostetaan, työt riivaavat kaupunkilaisia ja kävijöitä pääasiassa viikonloppuisin ja, kuten sittemmin ilmeni, öisin.

Meidän hotelli olisi ollut ihan kiva. Kattava, joskin hintava aamiainen. Tilava huone. Maksuton lisäpeti. Kuntosali. Uima-allas, jota emme ehtineet edes testata. Tänne olisimme saattaneet jäädä ylimääräiseksi lepopäiväksikin, elleivät puolison päreet olisi suunnilleen aamuneljältä palaneet pihalla jyrisevään ja piipattavaan raskaaseen kalustoon. Hän kävi hakemassa respasta korvatulpat.

Puolison nukahdettua autuaasti äänieristetyssä tilassaan valvoin tunnin verran miettimässä, joko kuntosalille pääsisi. Torkahdin sitten kuitenkin toviksi ja lähdin salille vähän kuuden jälkeen. En muista milloin olisin viimeksi käyttänyt juoksumattoa, mutta aika helposti sen käyttö selvisi. Vieraassa kaupungissa en halunnut lähteä kokeilemaan, kuinka turvallista pienen naisen olisi juoksennella aamutuimaan puiston laidalla yksikseen.

Sain käydä vielä suihkussakin aivan rauhassa, ennen kuin perhe alkoi heräillä. Tytöt ovat selvästi kasvaneet tämän sortin reissaamiseen: kamat menivät kasaan varsin kivuttomasti.

Hotelliaamiainen on hyvä keino testata omaa ikää ja kypsyyttä. Siinä missä ipanat ihastelivat pekonia, aamiaisnakkeja ja cinnaboneja, me puolison kanssa huokailimme ihastuksesta löydettyämme veteen keitettyä kaurapuuroa ja kuivattuja hedelmiä. Ja soijamaitoa!

Päivän ensimmäinen turistikohde oli Sacramento History Museum, jota lämpimästi suosittelen kaikille Sacramentossa käyville. Nuoren oppaan kierros kaupungin maanalaisissa tiloissa oli lapsistakin äärimmäisen kiinnostava. Ja museokaupasta piti ostaa vähän pulloon huuhdottua kultaa.

Kun olimme hakeneet koiran hotellilta ja tsekanneet ulos, lähdimme California State Capitolille ottamaan selfieitä osavaltion olennaisimman hallintorakennuksen edessä. Pikkutytöt olivat enemmän innoissaan puistossa seisoneista hevosista.

Sacramentossa on aikoinaan kaivettu uusia uomia ikävästi tulvineelle joelle. Puoliso halusi vielä käydä katsomassa kohdan, jossa America- ja Sacramento-joet nykyään kohtaavat. Oppaan mukaan Sacramento-joen vesi on aina ollut niin mutaista, että vanhastaan väkevöitettyjen kirkasjuomien nauttimista on kaupungissa pidetty veden juomista terveellisempänä. Jokien vesien värissä näkyikin selvä raja.

Tätä kirjoittaessa Sacramento on jäämässä taakse. Hetki jaksetaan vielä naposteltavien, icee-juomien ja soijalatten voimin, sitten etsitään ruokaa. Seuraava kohteemme on parin tunnin matkan päässä sijaitseva Redding.