Ihan pelkkiä juoksujuttuja

Hain suomalaisen Takomotrainingin testiryhmään, jossa olisi autettu kehittämään uudenlaista henkilökohtaista valmennusta, toimisi kuulemma mainiosti etänäkin. Hakemuksessa kyseltiin, onko hakija bloggaaja l. voiko mainostaa valmennustaan jollakin foorumilla. Ilmoitin olevani, ja kipitin nopeasti blogille piilottamaan edellisen tekstin - sen, missä kerroin, kuinka epätoivoisen kiireistä arki tällä hetkellä on. Jotenkin tuntui, ettei se olisi ollut hyvää mainosta valmennukseen hakevalle.

No, valmentajista ei ole kuulunut mitään, joten löysivät varmaankin testipuput toisaalta. Minäpä nostin siis edellisen tekstin takaisin seinälle ja lähdin lenkille. Olisi ollut tosi kivaa saada tueksi ammattilaisen näkemyksiä ja ehdotuksia, mutta toisaalta, onhan se nyt aika kivaa seurata omia päähänpinttymiäänkin. Ja pikkuhiljaa karttuu myös tietoa, jota voi soveltaa treeneihinsä.

Yksi merkittävä tiedonlähde on viime viikkoina ollut Another Mother Runner -podcasti, jota kuuntelen automatkoilla. Los Angelesin alueen liikenne on syksyn tullen muuttunut pahemmaksi kuin se on minun rajallisen kokemukseni mukaan koskaan ollut, joten nyt on välillä ihan yli kolmekin tuntia aikaa arkipäivinä kuunnella podcastia ja jutella puhelimessa. Mihinkään muuhun sitä aikaa ei sitten olekaan... Ja siis edelleen, mun työmatka on alle 30 km suuntaansa.

Mutta Another Mother Runner. Oregonilainen (sieltä siis tulee jotain hyvääkin) leidi juttelee juoksuheimonsa jäsenten ja asiantuntijoiden kanssa niitä näitä. Vähän höpötellään lapsista ja vähän juoksusta. On puhuttu mm. kirjoista, leffoista, liikavarpaista, peräpukamista, ruoanlaitosta, arkea helpottavista pienistä nikseistä ja taas juoksemisesta. Ihan mahtavan paljon parempi podcast kuin ne sellaiset, joissa jutellaan intopinkeänä pelkistä sykkeistä ja negative splitseistä.

Mutta niinpä vain minunkin ranteessani tänään lenkillä heilui uusi juoksukello, niin että kyllä se juoksun teknistyminen hiipii omaankin tekemiseen. Puhuin kellosta pitkän aikaa puolisolle, luin arviointeja ja pohdin ees sun taas. En halunnut maksaa kellosta kovin paljon, mikä johti siihen, että sykkeitä varten olisi tarvittu erillinen vyö. Ihan ehdottomasti tuntui, että sitä en halua. Rannemittauksista luin puolesta ja vastaan, ja tulin siihen tulokseen, että ainakin edullisempien kellojen teknologia taitaa olla vielä hiomista vaille. Eniten kaipasin kännykkäsovellusta helpompaa tapaa seurata tahtia ja matkan pituutta, joten niitä tämä pastellikarkin näköinen uusi härveli sitten kertoo. Turkoosi. Sopii kivasti mun muuten kovin pinkkiin juoksulookiin.

Samaan saumaan tuli luettua artikkeli proteiinilisistä ja päätin testata. (Se oli varmaan joku vahvasti tieteellinen Women´s Running Magazine tai FB:n 5K-juoksuryhmän nettiartikkeli.) Me löydettiin pienellä hakemisella lopulta ihan lähi-Ralphsista vegaaninen luomuproteiinijauhe, joka maistuu periaatteessa kaakaolta ja käytännössä ei, mutta kuitenkin menee ihan kelvollisesti manteli- tai soijamaidon kanssa. Jälkimaku on sen verran sopivasti jauhoinen, että lapsia ei kertamaistaman jälkeen tämä aikuisten pirtelö ole kiinnostanut yhtään. En ole varsinaisesti huomannut tästä mitään muuta hyötyä kuin sen, että jauheen seuraksi piti ostaa kivannäköinen sheikkeri (sori, ei irtoa suomeksi tämä) ja että itsensä tuntee tosi urheilulliseksi, kun juoksun jälkeen nykäisee hikisenä vähän protskulisää. Kallistakin se tietysti oli kuin fan.

Juoksuhan on siitä kiva harrastus, että siihen ei oikeastaan tarvitse sen kummempia välineitä. Paitsi että niitä alkaa kummasti jotenkin kuitenkin "tarvita".

Lääkärin kanssa ollaan tehty pitkäjänteisesti töitä sieltä jostain keväästä asti, ja hiottu pikkuhiljaa kuntoon niitä vaivoja, joista joskus kauan sitten blogiin kirjoittelin. Nyt on pari kertaa mennyt viisi mailia (n. 8 km) nätisti ilman, että mikään paikka olisi oikeastaan prakannut. Tästä rohkaistuneena uskaltauduin tänään ilmoittautumaan Manhattan Beachilla lokakuussa järjestettävään 10K-juoksutapahtumaan, ja olen siitä aivan ihkuinnoissani. Puoliso pohtii vielä, lähtisikö mukaan. Mieli tuntuu palavan radalle (hahaha, oikeasti hän inhoaa yli kaiken meditatiivisen tainnuttavia maileja high schoolin radalla), mutta oliko se nyt sitten oikea polvi, joka haraa vähän vastaan.

Puolison juoksun isoin haaste juuri nyt taitaa olla se, että viimeaikaiset kengät eivät ehkä ole olleet oikeat. Mikä varmaankin tarkoittaa, että meidän pitää mennä juoksukenkäostoksille! Voi harmi. Mä kun en ollenkaan halunnutkaan uusia juoksukenkiä. En ainakaan ole lueskellut puhki viimeisintä Runner´s Worldia, jossa uutuuksia esiteltiin, ja vertaillut droppeja ja pohtinut omien koipien pronaatioita. Siis yhtään. Mutta siis puolisoon palatakseni, kesän juoksuepäsäännöllisyyksien jälkeen on hyvä muistaa, että hiljaa ja venytellen hyvä tulee. Tahtia ja pituutta pitää ihan oikeasti kasvattaa vähitellen.

Vaikka ihan älyttömästi näkee / kuulee ihmisten tekevän toisin. Työkaveri: "En oikeastaan juokse, mutta olen muuten hyväkuntoinen, joten vetäisen kokomaratonin." Jep? Nettipalstalainen: "Olen juossut viimeksi joulukuussa, mutta nyt syyskuussa ilmoittauduin puolimaratonille, joka on kahden viikon päästä. Pitäkää peukkuja!" Peukunpitäminen on aina tosi pätevä tapa korvata olematon treeni. Entinen naapuri: "Treenasin sohvarapakunnosta aloittaen neljä viikkoa, ja juoksin 10 km kisan. Osaako kukaan sanoa, miksi polvi on nyt niin kipeä ja turvoksissa, ettei sille voi varata painoa?" No ootapa kun mietitään, mistähän tuo olisi tullut? Tositarinoita jokaikinen. Liikkumisen ilo on ihana asia, urheilulliset tavoitteet upeita - mutta silti, haloo, maltilla ihmiset! Yksikään maaliviiva ei itsessään tee ketään vahvaksi ja terveeksi.

Kampaajatuolissa viime viikonloppuna (kun turkkilainen taiteilija oikeastaan paljoakaan kyselemättä päätti, että hiuksistani tulee entistä sporttisemmat ja lyhyemmät) kerkesin miettiä omiani ja haaveilla hiukan. Ihan tosiasia on se, että jos tämä viime viikkojen ruuhka-aste oikeasti on nyt uusi normaali, ja siihen päälle heitetään vielä vähän odottamattomia parkki- ja työmaahaasteita työpaikan tuntumassa, niin joku näistä tikuista on lopulta se, joka tekee meidän arjesta ihan mahdotonta. Nyt olemme muutaman kuukauden taas "turvassa" apukäsien ansiosta, mutta todellisuus tekee tuloaan. Ja niinpä siis haaveilen.

Olisi mahtavaa, jos tästä harrastuksesta ja hurahtamisesta voisi joskus tulla työ, tai edes jonkinlainen vakava häiriötekijä, johon kaupan valmiiksi pilkotusta taikinasta keksejä paistaessaan voisi kotiäitiydessä vellovan mielensä kiinnittää. Haluaisin kehittää juoksuryhmiä, jotka olisivat matalan kynnyksen hyvinvointiryhmiä esimerkiksi maahanmuuttajaäideille (lastenhoitojärjestelyillä) ja uusia yhteisöjä muualta muuttaneille.

Yksi tällainen, aika utopistisen harppauksen ajatuksesta toteutukseen ottanut yhteisö on Back on My Feet. BoMF hoitaa kodittomuutta juoksemalla. Kodittomien on oltava ohjelmassa mukana ainakin kuukausi, osallistuttava aktiivisesti kolmesti viikossa aamuvarhaisella järjestettäviin juoksuihin ja pysyttävä uudessa itsetunnossaan, itsekurissaan ja itsekunnioituksessaan, jotta he pääsevät mukaan niihin ohjelmiin, jotka auttavat uuden asunnon, uuden työn ja uuden elämän pystyttämisessä. Aika mahtava juttu. Valitettavasti BoMF etsii jatkuvasti palvelukseensa vain esimerkiksi jotain kirjanpitäjiä, jollaiseksi matemaattiset lahjani eivät tässä elämässä millään riitä.

Mutta siis unelmia. Ja niitä tavoitellessa, monia unelmien saavuttamiseen harjoittavia maileja. :)