No me menimme tänään elokuviin, joten nytpä avartui mieli tältäkin osin.
Emme kerta kaikkiaan jaksaneet ajatustakaan turistitouhuista. Vesipuisto kuulosti sekin kamalan työläältä. Aamupalan jälkeen maattiin puolison kanssa isolla hotellisängyllä ja googletettiin, minne mennä.
Lapset katsoivat telkkaria ja olivat oikein tyytyväisiä siitä, ettei mennä minnekään. Kotonahan meidän lapset katsovat vain tilaus-TV:tä tai nauhoitettuja ohjelmia. Live-TV on siis heille jotain erikoista ja harvinaista. Nickelodeon! Disney Channel! He varmaan kasvavat ajattelemaan, että nämä kanavat ovat näkyvissä vain hotelleissa.
Elokuva oli Leap!, jota suosittelen lämpimästi kaikenikäisille. Teatterissa oli meidän kanssamme mm. kolmen iäkkään naisen seurue (ei yhtään lasta heidän mukanaan) ja yksi väsynyt keski-ikäinen mies ilman lapsia. Väsynyt siksi, että hän köllötteli penkeillä. Ja oikeastaan vähän mietitytti, että mitä se siellä teki.
Elokuva rohkaisi tavoittelemaan omia unelmia, ja meidän nuorin erityisesti oli sen sanomasta aivan liekeissä. Kiitti erikseen, että sai tämän nähdä. Pikkumuru.
Käytiin myös syömässä ja lähdettiin puistoon. Kentissä ei ihan kauheasti ole nähtävyyksiä. Jos googlettaa sights in Kent, niin saa nähtäväkseen hyvän listan näitä puistoja. Me koetettiin nyt löytää jokin sellainen, joka ei olisi suuri kansallispuiston kokoinen juttu, mutta olisi kuitenkin kiva esim. maisemansa puolesta; jossa olisi kaikille lapsille tekemistä, koiralle mahdollisuus tulla mukaan ja mulle ympyrä, jota juosta.
No tämä Angle Lake Park osoittautui järven rannalle rakennetuksi grillauspaikaksi, jossa lapset saattoivat touhuta leikkikentällä tai juoksennella vettä roiskivien härpäkkeiden alla.
Isot tytöt päätyivät tekemään omiaan (lukemaan ja tuijottamaan puhelinta), pienin leikki ja minä hölkkäilin viereistä asuntoaluetta ristiin rastiin.
Se oli aika jännä paikka. Yhtäältä ihan siistejä keskiluokkaisia taloja, jos nyt seassa muutama vähän vanhempi ja kulahtanut. Kaukana talojen takana häämötti vuorimaisema ja vieressä oli se järvi. Aika hulppeakin paikka siis. Sitten jossain kuitenkin oli kyltti ohjelmasta, joka lahjoitti lapsille ja nuorille kesäaikaan päivittäin ilmaisen aterian, ja muutama vastaan kävellyt nuorukainen täytti minun silmiini kaikki jenginuoren kriteerit.
Hotellilla käytiin vielä iltauinnilla. Me aikuiset lähinnä lilluttelimme hot tubissa, mutta lapsilla riitti virtaa uida ja leikkiä.
Huoneessa pakattiin tavaroita kasaan ja ladattiin pikkutyttöjen padeille läjä kirjaston e-kirjoja. Kaikki mukaan otetut kirjat he ovat jo lukeneet, osan kuulemma kahteen kertaan. Takapenkillä taitaa ehtiä lomailla merkittävästi enemmän kuin etupenkillä.
Huomisen suunnitelmiin tuli muutos, kun puoliso sai vastauksen sukulaiselleen lähettämäänsä viestiin. Sukulainen on asunut täällä Seattlen tietämillä miltei eliniän. Vuosikymmeniä on siitäkin, kun he puolison kanssa ovat viimeksi jossakin tavanneet. Puoliso muistaa hienot kengät, jotka amerikansukulainen toi nuorelle pojalle tuliaisina.
Jätämme siis väliin Portlandiin suunnitellut riennot (se taisi olla vain jokin museo kuitenkin) ja käymme sen sijaan tervehtimässä sukulaista. Se tuntuu hyvältä päätökseltä.
Vähän on jo sellainen tuntu, että tässä tämä oli. Tiedossa on, että kotimatkasta tulee pitkä ja ankara, mutta toisaalta siihen ollaan jo valmiita. Hotellielämässä on puolensa - kotitöitä ei ole ikävä yhtään - ja kääntöpuolensa: esimerkiksi kotiruokaa ja omaa pyykkikonetta kaipaamme jo kyllä. Ja myönnettäköön, vaikka yksi loman luksusjutuista on se, että on aikaa olla perheen kanssa yhdessä, muutama neliö lisää ja jokunen suljettava ovi tuntunevat kotona aivan autuailta asioilta nekin. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti