Monen vuoden jälkeen

Pari vuotta sitten ulkosuomalainen blogituttava (moi!) aloitti bloginsa uudelleen juuri, kun olin sen hänen edellisensä löytänyt. Muistelen hänen perustelleen, että siitä ulkosuomalaisuudesta ei enää ollut juuri mitään sanottavaa, joten uusi blogi aloitti puhtaalta pöydältä ja kertoili hänen elämästään ilman sen alkuperäisen näkökulman painolastia.

Silloin mietin, että eikös ulkosuomalainen aina kuitenkin ole ulkosuomalainen ja ulkosuomalaisen arkielämäkin siksi jollain tapaa ulkosuomalaista, mutta nyt näin neljännen vuoden alussa kyllä jo ymmärrän, mitä hän ajoi takaa. Ne alun ihmetykset on nyt ihmetelty, täkäläinen maitopurkki näyttää tutulta eikä sitä ollenkaan enää kuvittele, että täällä kaikki ihmiset olisivat jotenkin pelkästään onnellisia ja tasapainoisia. Eikä mieti, mitä laajemmin koko kulttuuria kuvastavaa sosioekonomista seikkaa kukin kotikadulla näkyvä pyöräilijä edustaa. 

Mutta toki sitä silti on jollain tapaa ulkosuomalainen.

Joillekuille suomalaisuus on ulkomailla iso juttu ja kätevistä käsistä syntyvät niin karjalanpiirakat kuin suomipipotkin. Mulle ehkä ei. Olen mieluusti suomalainen, rakastan kieltäni, mutta mitä se suomalaisuus mulle arjessa on, niin ehkä eniten itseäni selittävä tekijä. Työkaveri nauroi, että loman jälkeen olin selvästi rennompi kuin ennen lomaa: jopa puhuin toisille ihmisille. Ja minä nauroin vastaan, että ei minun tarvitse muille puhua, olen suomalainen. Olen ylpeä vaikeasta ja erityisestä kielestä, jota osaan puhua (vaikka se sitten tarkoittaakin sitä, että aivojani on selvästi vaikeampi kääriä englannin idiomien ympärille kuin indoeurooppalaista kieltä äidinkielenään puhuvan). Mutta siinäpä se sitten suunnilleen...?

Ja ehkä enemmän minuun jää se toinen osuus: ulko. Ulkopuolisuus, poissaolo. 

Jotkut ihmiset huomasivat ja hoksasivat aika nopeasti, että jos aiotaan pysyä läheisinä, meidän pitää jatkaa viestimistä myös kaikesta sellaisesta, mikä ei ole isoa ja tärkeää. Lähetellä viestejä perunapusseista, joista löytyi monta vihreää perunaa. Kertoa, että tänä iltana sataa vettä, päähän sattuu ja ketuttaa. Että pomo kerrankin kehui töissä ja joku toi kaikille runebergintorttuja. Lapsi teki futisharkoissa kolme maalia!

Joidenkin toisten kuulumisista saa lukea vain sosiaalisesta mediasta, jos sieltäkään. Ai kolmas lapsi? Milloinkas se pääsi syntymään? Sitä pakostakin etääntyy.

Sitten on niitä häitä, hautajaisia, konfirmointeja ja muita, joissa me emme ole mukana. Ja pikkuhiljaa on tultu siihen, ettei meidän enää oletetakaan olevan eikä tulevan, ei kaivata, ei muisteta, ei mainita, ei kutsuta - eikös se nyt olisi vähän hassuakin? Me olemme kaikesta siitä jo ulkopuolisia. Ihmisiä, jotka joskus olivat olemassa, mutta jotka nyt elävät ehkä vain menneistä ajoista kertovissa tarinoissa. "Se setä, joka muutti Amerikkaan, ja josta ei sen koommin enää kuultu." Tokihan me teemme - ja jätämme tekemättä - oman osamme yhteydenpidosta.

Joskus kuitenkin mietin, olemmeko me tänne kauas lähteneet ehkä kuitenkin jollain tapaa enemmän kiinni menneessä kuin ne, jotka jäivät. Yhä edelleen ajattelemme, että he ovat meidän ihmisiämme, vaikka emme heidän mieleensä enää muistukaan. Miksi muuten jonnekin postattu yhteispotretti, tilaisuudesta josta emme edes tienneet, yhä viiltäisi kevyesti?

Kun muutimme, yritin ihan hirveästi rakentaa meille ja itselleni uutta yhteisöä, löytää uusia ystäviä, uusia verisukulaisten korvikkeita. Tietysti joitakin löytyi. On monia tärkeitä ja rakkaita, joita emme ennen tunteneet. Mutta yhtään konfirmaatiota, ristiäisjuhlaa tai vihkimistä emme ole tällä mantereella kenenkään kanssa juhlineet. Sitä sellaista yhteisöä ei vain kerta kaikkiaan vielä ole. Toiselle polvelle se sitten toki aikanaan muodostuu, mutta me - mies ja minä, ensimmäisen polven tulokkaat - luovuimme tullessamme pysyvästi jostakin.

Olen aika varma siitä, että olen nyt lakannut yrittämästä. En enää yritä vimmaisesti kuulua enkä löytää ihmisiä, joiden kanssa kuuluisin. Teen omia juttujani, olen mikä olen ja se kaikki on toki aika vapauttavaa. Mies ja minä, me olemme kasvattaneet juuret syvälle toisiimme ja olemme aivan varmasti toistemme tärkeimmät ystävät, sukulaiset ja tuttavat. Meidän elämämme on totaalisen perhekeskeistä ja tätä nykyä, kuten todettua, niin kiireistä, että tosi vaikeaa siinä on ihan ihkauusia ihmisiä mukana kieputtaakaan. 

Ja silti, vaikka löytää oman tapansa olla tässä ja nyt, onhan kaikki kuitenkin jollain tavalla pysyvästi toisin kuin olisi ollut jos. Ihmiset tuolla kodin ulkopuolella (ja lapset sen sisäpuolellakin) puhuvat aina tuota toista kieltä. Tutuiksi käyneiden maitopurkkien vierestä löytyy kaupasta usein jotain, mitä en ole kuvitellutkaan olevaksi. Mielensisäiset mallini ympäröivästä todellisuudesta kokevat tuon tuosta yllätyksiä, eivätkä oletukseni siitä, kuinka tilanteissa toimitaan, ollenkaan joka kerta päde. Aina sitä on jotenkin vähän enemmän tuntosarvet auki, edelleenkin, ja siinä mielessä tästä ei varmaan koskaan aivan täysin tule minun maatani eikä kansaani.

Mutta todennäköisesti kokisin jotain samaa nyt jo sielläkin, mistä lähdimme, jos tänään palaisimme. He muuttuivat, me muutuimme, ympäristö muuttui - ja me katsoimme sitä kaikkea toisin.

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.

- Robert Frost -



.
 

Julkisessa altaassa

Yksi tämän kesän toiveista oli, että ehtisimme käydä uimassa monta kertaa. Pienin ei vielä ui sujuvasti kellukkeitta, joten harjoitushan siihen auttaa.

Meressä uiminen ei meidän lähirannoilla ole oikeasti uimista. Aallot "lyövät selkään kuin kivi", sanoi teini, ja niin ne paikoitellen todella tekevät. Oli etsittävä uima-allas.

Uimahalleja Kaliforniassa ei juuri ole. Meidän lähellä olisi kuitenkin yksi. Se on yksityisen uimaseuran ylläpitämä uimala, jonka altaat on jostain syystä päätetty rakentaa sisätiloihin. Seura järjestää luonnollisesti kaikenlaista uimaopetusta ja -toimintaa, mutta tarjoaa tilojaan myös päivittäin virkistyskäyttöön aamukahdeksasta iltakahdeksaan. 

Nettisivuilta selvisi, että perheen vuosijäsenyys maksaisi noin viisisataa dollaria. Miten minusta tuntuu, että siihen hintaan perheen pitäisi olla aika hard core -uimareita?

Kaupungilla on myös julkinen ulkoallas, public pool. Sitä käyttää uimaseura ja siellä järjestetään maksullista uimaopetusta. Päivittäin se on yleisön käytössä maksua vastaan parin tunnin ajan. (Koska jos oikeasti tykkäät uimisesta, sinulla on varmaan oma allas.)

Me tutustuimme tähän palveluun ensimmäistä kertaa vasta tänään. Uimaan pääsi nettisivujen mukaan klo 13.30, mutta oikeasti se tarkoitti sitä, että hetkeäkään ennen ei virkistysuintiin saanut ostaa sisäänpääsyä. Kassatädin kanssa yhdessä seurattiin sekuntiviisaria.

Ostimme myös oikeuden käyttää pukuhuoneen lokeroa ja sen lukkoa. Olisi voinut tuoda myös oman lukon. Ilmeisesti vakituinen väki saa pitää nimikkolokeronsa jatkuvassa käytössä - niissä näkyi lukkoja ja nimilappuja.

Varmaankin näitä samoja vakkareita varten uimalan aulassa oli jonkin yksityisen tahon lahjoittama uimapuvun pesukone. Se pesi yhden uikkarin kerrallaan. Jos siis pesi mitään, vaikka ohjelapussa niin sanottiin - laite näytti minusta lähinnä minikokoiselta lingolta. Mutta onhan se varmaan kätevä, jos uimassa käy vaikka päivittäin.

Naisten pukuhuonetta valvoi erittäin ikävystynyt nuori neiti (miesten puolella kuulemma vastaava nuorukainen), jonka pääasiallinen tehtävä kirjan lukemisen ohella oli lokeroiden lukkojen avaaminen. Lukon mukana ei siis annettu asiakkaalle avainta, vaan hakaneula, jossa oli lukkoon mätsäävä numero. Neitokainen avasi lukon yleisavaimella, kun hänelle näytti hakaneulaa.

Ensi kerralla en ehkä vaivaudu vuokraamaan lokeroa, koska altaalle sai kuitenkin viedä mukanaan kassin. Jos sinne laittaa pyyhkeen ja mekon ja jättää arvotavarat autoon, niin ehkäpä kukaan ei sitä kassia nyysi. Tai jos voro kähveltääkin, vahinko ei ole iso.

Itse siellä naisten pukuhuoneessa ei muuten tietenkään puettu mitään. Sitä varten oli seinällinen pukukoppeja, joissa uikkarin saattoi vaihtaa siveellisesti muilta piilossa. Ja meidän lapsethan tahtoo mennä jo ihan omiin koppeihin, koska ovat tässä suhteessa kovin amerikkalaistuneet. (Näytin niille videon siitä naku-uinnin maailmanennätyksestä. Lapset tyrmistyivät ikihyviksi.)

Toisella seinällä oli rivi säälittävän alhaisella vedenpaineella toimivia suihkuja, joissa en nähnyt kenenkään tyttärieni ja itseni lisäksi käyvän. Enpä tosin tiedä, mitä niissä käyminen auttoikaan. Uikkarihan pidettiin suihkussa tietysti päällä, koska Amerikka.

Itse ulkoallas oli tilava, siisti, valvottu ja lämmitetty. Pienen immigranttihämmennyksen hälvennyttyä järjestelmä vaikuttaa aivan toimivalta. Mitä nyt iho vähän jälkeen päin punottaa, sillä betonista ja vedestä heijastuva Kalifornian aurinko on kuuma ja säälimätön - uimaan opetteleva lapsi sen sijaan innokas ja sinnikäs.

Lupasin, että kun tämä julkinen palvelu on nyt kerran testattu, mennään vaikka heti ensi viikonloppuna uudestaan.

Vaaroja paratiisissa

Helsingin Sanomien toimittaja oli käväissyt kahden viikon lomalla Kaliforniassa, ja kirjoittanut siitä lehteen varsin sensaatiohenkisen jutun. "Kalifornia on paratiisi, joka voi tuhoutua minä päivänä hyvänsä" (HS 16.7.2017) - ja tällä tietysti viitattiin siihen suureen / niihin suuriin maanjäristyksiin, joita täällä odotetaan.

Toimittaja oli ilmeisen ankarasti pelännyt maanjäristyksen tai tsunamin sattuvan omalle kohdalle. Ehkäpä hiukan jet lagista tokkuraisena hän raportoi kauhistuneensa heiluvilta tuntuneita vessanpönttöjä. Hän tuntuu myös pohtineen sekä hotelliensa että loma-aktiviteettiensa maanjäristysturvallisuutta. Toimittaja kertoi kyselleensä natiiveilta, kuinka he elävät sen tiedon kanssa, että paikallinen maailmanloppu voi koittaa koska tahansa.

Siis ilmeisesti sen lisäksi, että se maailmanloppu voi hyvinkin koittaa meille kaikille. Varsinkin, kun maailmassa on vallassa ihmisiä, joiden mielestä ilmastonmuutoksen torjuntaan tarkoitetuilla rahoilla voisi rakentaa vähän lisää hiilivoimaloita. Antaa merivesien nousta, otsonikehien ohentua ja kylvömaiden kuivua.

Haastatellut paikalliset tuntuvat pohtineen toimittajalle, että voihan sitä kuolla johonkin muuhunkin. Ja että missä se sitten olisi se turvallisempi paikka. Tornadoalueella? Tai hurrikaanien keskellä?

Suomessa muuten kuulemma eletään historiallisen kylmää kesää. Tällaista ei ole ollut vuosikymmeniin. Ei se viimevuotinenkaan tainnut olla kummoinen. Ja sitä edellinenkö se oli, kun juhannuksena satoi lunta? Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että Golf-virta hiipuu tai kääntyy muutamassa vuosikymmenessä. Sitten Suomessa koittavat ympärivuotiset Siperian pakkaset ja iänkaikkiset nälkävuodet - etenkin, kun hyvinvointiyhteiskunnasta on siihen mennessä tehokkaasti hankkiuduttu eroon. Kuinka ihmiset voivat elää sen tiedon kanssa?

Tai mitenkähän itärajan tuntumassa nukutaan, kun historiallisesti katsoen on ihan todennäköistä, että ison naapurin kanssa taas joskus soditaan? Nukkuvatko kaikki terävä puukko tyynyn alla ihan satunnaisten partisaanien varalta? Juurihan ne "vihreät miehet" Suomessa lailla kiellettiin, ja toki aivan sattumalta vain tämä kansankielinen nimitys lain sisällölle viittaa itänaapurin armeijan maastovarusteiden väriin.

Voisinkohan minäkin käväistä kesälomalla pohjoisessa lintukodossa ja kirjoittaa jutun, jossa kertoisin sen voivan tuhoutua "hetkenä minä hyvänsä"?

Suureen maanjäristykseen on tietysti kalifornialaisten järkevää varautua. Kyllä se joskus tulee. Minne, milloin, millaisena - emme me tiedä. Lapset harjoittelevat koulussa, miten toimia. Töissä siitä lähetetään aina välillä muistutukseksi sähköposti. Nämä ohjeet kertaamme kaikkien kaukaisten vieraidenkin kanssa.

Pidämme kotona kaiken aikaa varaston pullovettä ja kuivamuonaa, autoissa on aina vähintäänkin vettä. Autot pidetään tankattuina, alle 100 mailin tankki alkaa jo vähän ahdistaa. Ja tuntuu ihan kivalta asua kukkulan päällä, kun tuo valtameri potentiaalisine tsunameineen on tuossa varsin likellä. Välissä on vielä toinen, vähän isompi kukkula, mikä tuntuu vielä kivemmalta. Se toivottavasti vähän vaimentaisi mahdollisen ison aallon iskua.

Varautumisesta huolimatta pelätä ei pidä, eikä kauhuun ole aihetta - ja siksi tämä HS:n toimittajan uutisointi minua niin kovasti ärsyttääkin. Tilastollisesti ottaen Suur-L.A:n alueella on merkittävästi todennäköisempää kuolla liikenteessä kuin maanjäristyksessä. Silti me autoilemme joka ikinen päivä. Onhan täällä myös ilmansaasteita, ja niistä voi seurata vaikka syöpä - silti aivan jatkuvasti syömme ja hengitämme. Ihan vähän aikaa sitten pienlentokone tipahti sille moottoritielle, jota tapaan ajaa töistä palatessani. Sitä voi siis vaikka saada lentokoneesta päähänsä keskellä kirkasta päivää! Riskejä on kaikkialla. "Ei elämää pakoon pääse", sanoo toimittajan lähde Hesarin jutussa, ja niin se on.

Välimeren rantamilla tiedettiin jo vuosisatoja sitten, että meri on vaarallinen elementti. Laivoja katosi ja upposi, mutta niiden varassa oli elintärkeä kaupankäynti ja sen myötä kaikkinainen vauraus. "Navigare necesse est", totesivat roomalaiset kylmästi: "vivere non est."*) Kaliforniassa ei kenenkään liene pakko asua, mutta jossakin ihmisen pitää olla. Missä hyvänsä sitä sitten onkin, lopullisen selviämisen mahdollisuutta siellä ei ole.

Miksei siis viettäisi aikaansa paratiisissa, jos kerran voi?


_______________________________________
*) "Purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei."

Keittiö, kaiken keskus

Päivällinen hilautui meillä jo varsin varhain amerikkalaiseen asemaansa: päivän usein ainoaksi yhteiseksi ateriaksi, joka nautitaan illalla aika myöhään. Nykyisin meillä syödään iltaseitsemältä eikä iltapalaa enää tunneta - päivällisen jälkeen pienimmät suuntaavat tuotapikaa iltapuuhiin ja yöunille.

Kun tulee kotiin kohta kuuden jälkeen, yhtään aikaisemmin ei päivällistä ehtisikään saada pöytään, eikä aina siihen mennessäkään. Viime viikkoina olemme pyrkineet ratkomaan tätä haastetta valmistelemalla viikon ruoat jo sunnuntaina.

Muistan, kuinka entinen työkaveri aikoinaan yritti samaa. Hänelle ennustettiin synkästi, että koeta vain muutama viikko. "Kohta into loppuu ja sinunkin lapsesi syövät sitä koulun ruokalan oranssia mönjää, niin kuin kaikkien muidenkin töissä käyvien äitien lapset."

Mutta me taistelemme vielä uutuuden innolla.

Puoliso huomasi, että kun ruokia laitetaan sunnuntaina ajan kanssa, eikä arki-iltana kiireellä, aterioita tulee mietittyä eri tavalla ja ruokalistaan saadaan toivottua vaihtelua. Meidän tavallinen lista onkin vähän lyhyenlainen ja rakentaa kivijalkansa kasvissosekeiton ja feikkilihakastikkeen varaan. Enpä ollut koskaan aikaisemmin  keksinyt kehitellä esimerkiksi sitä kurpitsa-porkkanapiirasta, jota viime viikolla kokeilimme. Nakkikeittoakaan ei oltu syöty varmaan sitten Suomesta lähdön, eikä siihen muuten ollut helppo löytää sopivia nakkeja. Löytyi juustoisia, löytyi tulisia, muttei juuri sellaisia sopivan mietoja, joita haimme.

Jokainen keittiö on omanlaisensa - lukuisten erilaisten kulttuuristen, elämänkatsomuksellisten, sosioekonomisten, terveydellisten, ajankäytöllisten, tiedollisten ja taidollisten seikkojen kohtaamispiste. Ja sitten tulevat tietysti vielä mielipiteet, mieltymykset ja mieliteot! Ellei ruoka olisi elämänehto, päästäisiinköhän näistä asioista koskaan yhteisymmärykseen? Tai edes kompromissiin, vieläpä monta kertaa päivässä!

Meidän keittiössä nämä seikat ilmenevät esimerkiksi niin, että kaapeista löytyy paljon lähiruokaa, luomua ja non-GMO-tuotteita. Painotamme kasviksia, mutta syömme myös lihaa, paitsi yleensä ei kanaa (humaaniset syyt) eikä possua (terveydelliset syyt). Lehmänmaidon korvaavat vegaaniset tuotteet ja kaikelle on gluteeniton vaihtoehto. Näkyvää tomaattia ruokiin ei voi laittaa, eikä pinaattia. Yksi ei kestä mausteista ruokaa, toinen rakastaa sitä, joten maustepurkit seilaavat kaapin ja ruokapöydän väliä harva se ilta.

Viime viikolla söin ihan itse valiten raakaa selleriä, jolle Kaliforniaan muutettuamme alkuun yököttelin. Huomasin tottuneeni. Sehän oli aika pirteä lisä salaattiin! Samoin karpalot, joita täkäläiset mielellään laittavat vähän sihin sun tähän. Kulttuuriset seikatkin siis muuttuvat - mutta ehkä vasta pikkuhiljaa?

Amerikkalaisuuksina aterioihimme ovat hiipineet esimerkiksi mac & cheese (ihanan helppo ja nopea arkiruoka!) ja hashbrown. Laitamme aika usein hodareita, syömme varmaan viikoittain hampurilaiset tai pitsaa. Jo Suomessa tykkäsimme välillä tehdä coleslaw'ta ja paistaa viikonloppuaamuisin pancakeseja (ei, eivät ole lettuja).

Joka toinen viikko luomumaatila toimittaa suoraan kotiovellemme laatikollisen tuoreita kasviksia. Periaatteessa on mahdollista käydä netissä etukäteen muokkaamassa paketti mieleisekseen, käytännössä tämä usein unohtuu. En ihan vielä ole keksinyt, mitä tehdä suurella, kokonaisella fenkolilla (se ehti mennä pilalle). Suurin osa niistä sellereistä on jäänyt myös käyttämättä. Palsternakkaa ymmärsin pitää porkkanan korvikkeena, bok choi ajaa mainiosti sen kielletyn pinaatin asian ja talviseen valikoimaan kaikenlaisia kurpitsoja alan jo tottua. Esivalmisteltuja vihreitä papuja meillä on nyt pakkanen pullollaan. Ne ovat seesaminsiementen ja oliiviöljyn kanssa tosi kiva lisä lautasen reunalle!

Tällä viikolla ruokien valmistelu jäi maanantaille asti - Martin Luther Kingin päivän kunniaksi minun ei tarvinnut mennä töihin eikä lasten kouluun, mutta miehen toimistolla painetaan hommia tänäänkin.

Nyt kun keittiöurakka alkaa olla voiton puolella, näyttää siltä, että alkaneella viikolla tuhoamme ensin eilen aloitellut popcorn shrimpit (ei tämä taida nätisti kääntyä suomeksi?) ja feikki-jauhelihakastikkeen, jonka kylkeen tänään tein mac'n'cheeseä. Tämän illan vihreät saadaan eilisestä salaatista. Huomiseksi esivalmistelin perunamuussin ja puoliso hakee töistä tullessaan sen kaveriksi uunikalaa. Keskiviikkona aloitellaan tofu-broccoli-vihreä papu-risottoa (tuon broccolin nimeä meistä ei kukaan tahdo jaksaa suomeksi muistaa). Torstaina mennään läpi kaikki kaappiin jääneet tähteet. Perjantaina kukaan ei enää jaksa kuin hengitellä, silloin käväistään hampurilaisella tai tilataan pitsat kotiin.

Joko sinä tiedät, mitä teillä syödään tällä viikolla?

DMV - jo taukoaa hauskanpito

Me sitten vaihdettiin siinä DMV:n pihalla yksi niistä lampuista. Ja katseltiin, että mistä hiivatista laitetaan päälle sumuvalot, ja näkyykö ne mistään, jos laittaa. En tiedä lopullista vastausta, sitä se inssi ei kysynyt. Mutta kysyi ne kuuluisat käsimerkit kyllä ja sen verran sai tämän tädin hämmennyksiin, että en siinä ihan heti muistanut, kummalla puolella rattia on pyyhkijät.

Vaikka täällä on kyllä satanut viime viikkoina vettä niin, että niitä pyyhkijöitä on saanut käyttää ja uudet sulatkin on ostettu auton takakonttiin jotakin ahkeraa päivää odottamaan.

Ilmeisesti kaikki valot sun muut toimivat aika kelvollisesti, ja sain melko hyvin piilotettua sen sittenkin hoitamatta jääneestä öljynvaihdosta juoruavan ilmoituksen. Kyllä se inssi sen huomasi. Katsoi hetken ja selvästi mietti, että pitäiskö. Sitten se jostain syystä päätti, että antaa mennä.

Ja mentiin. Heti siinä parkkipaikan jälkeen muistin, että nopeusmittaria pitää nyt muuten tarkkailla, ja siinä vaiheessa inssi oli siis vetänyt jo viivan paperiin, että rouva ajaa liian lujaa. Niitä viivoja sai tulla huhujen mukaan kymmenen, ja minä keräsin kaikki. Vaikka ihan varmaan ajoin kuin mummua kirkkoon - ja siitä tulikin yksi viiva, että liian hitaasti tullaan tilanteisiin.

Voi jesta, että niitä tilanteita riittikin! Joku meinasi ajaa risteävältä kadulta oikeaan kylkeen. Oli siis kääntymässä oikealle, mutta ei viitsinyt jarruttaa. Muutama pojankloppi ajeli polkupyörällä suunnilleen keskellä kaistaa, minkä vuoksi tarkistin vastaantulevan kaistan tyhjyyden ja poikkesin hieman sille. Viiva. Mutta oisko kuitenkin tullut pahempi merkintä, jos olisin tönäissyt pyöräpojan kumoon?

Sitten meinasin jo, että kamoon, ette voi olla tosissanne, kun joku lähti viime tipassa edestä pakittamaan pihatieltä autotielle eteeni. Otin vähän hitaasti siinä, että auto kerkesi edestä pois, mun kaistalta. Viiva.

Luulen, että se setä ihan tarkoituksella keräsi mulle tasan kymmenen viivaa. Piirteli niitä paperiin vielä, kun ajettiin takaisin DMV:n pihaan, tällä kertaa rauhallisesti. Luulen, että sitä kypsytti, kun olin kotoa lähtiessä vääntänyt kaikki nappulat kaakkoon, jotta lämmin ilma sulattaisi kohmeen tuulilasista. Ja en sitten ajon päällä viitsinyt niitä nappuloita näpelöidä, koska olin netistä lukenut, että siitä saa viivan - ja ne ei muuten sitten piirtele mitään positiivisia merkintöjä. No tällä menetelmällä sai aikaiseksi yhden kuumentuneen inssin. Sillä raukalla oli kaulaliina ja kaikki.

Ai niin, ja olihan siinä yksi säikähdys taas paperiasioissa: auton vakuutus kun oli astunut uudelle aikakaudelle joulukuun lopussa. Hetken pelättiin, että tämä kaatui taas tähän koko homma, mutta täti kuulemma näkikin vakuutuksen voimassaolon suoraan koneeltaan. No mihin sitä paperia sitten alun alkaenkaan tarvitaan?

Mutta hei, konkrääts! Nyt on mahdollisten laittomuuksien aikakausi ohitse ja taskussa uusi kortti. Tai no ei vielä. Sellainen paperinivaska on toistaiseksi, kortti tulee sitten joskus postissa kotiin.

Oli aika homma, mutta tulipahan lopultakin tehtyä!

DMV-hauskaa, osat 3 ja 4 - sekä muita automaisia Murphyjä

Tässä oli sopivasti viikko joululomaa, joten tarkoitus oli hoitaa ajokorttiasia loppuun. Varasin hyvissä ajoin itselleni ajokokeen. Olisin tietysti varannut useammankin testiajan, mutta järjestelmä sallii näitä varauksia vain yhden kerrallaan.

Tiistai-aamu oli tarkoitukseen mitä parhain, koska isojen tyttöjen biologinen isä oli silloin vielä meillä joulunvietossa, eikä lapsia tarvinnut ottaa DMV:lle mukaan. Se oli kuitenkin sikäli huono, että joulutauon jälkeen puolison oli aivan välttämätöntä olla läsnä työpaikalla, ja minähän en siis saanut mennä kokeeseen saattajatta. Uncle B. lupautui apuun.

Sitten tiistai-aamuna kahdeksan maissa aloin soitella hänelle, että milloinkas tulet sieltä missä oletkaan, aika on yhdeksältä ja se on siis DMV - eiköhän meidän pitäisi jo olla jonossa. Johon Uncle B. vastaa ihmeissään, että jaa niin minne tulen?

Hälytin siis sittenkin hätiin puolison työpaikaltaan ja jännitimme yhdessä DMV:n jonossa, että käskevätkö ne suoraan pois, kun meni hiukan tiukille aikataulun kanssa. Varattu aikahan oli jo siinä vaiheessa ohi, kun sinne luukulle lopulta pääsimme. Mutta ilmeisesti ne tietävät, että ne ajat ovat vain suuntaa antavia joka tapauksessa. Tällä kerralla ei tullut mitään ongelmaa ajasta eikä papereista, päästiin jonottamaan autojonoon ja odottelemaan tarkastajaa.

Parinkymmenen minuutin aikana ehdittiin siinä puolison kanssa kerrata käsimerkit - siis ne lailliset - ja katsoa, missä on auton sumuvalot ja missä on hätävilkut ja mistä toimii pitkät valot.

Mutta niin pitkälle ei sitten sen tarkastajan kanssa päästy. Ennen liikkeelle lähtöä tarkistetaan auton ajokuntoisuus, ja vaikka edellisenä iltana oli hoidettu kuntoon se takapenkin matkustajien raakalaudoillaan kesästä saakka roikkunut ovi ja vaikka tomerasti painelin piiloon sitä "engine oil change NOW" -hälytystä kojelaudasta, niin rakkine otti ja narahti kiinni tietämättämme palaneesta jarruvalosta. Ja sillähän ei sitten saanut sitä inssiajoa ajaa. Tarkastajakin kuulosti vähän pettyneeltä, mutta en tiedä, onko se hyvä merkki ollenkaan.

Hetken pohdin, olisiko pitänyt sanoa, että ei mitään, otan puolison auton tuolta parkkipaikalta - mutta sitten muistui mieleen, ettei puolisolla siis olisi pitänyt olla omaa autoa mukana lainkaan.

Ja hei, kehiin neljäs yritys. Koetin sieltä mainiosta nettipalvelusta etsiä uutta aikaa ihan mihin tahansa kahdensadan kilometrin säteellä olevaan toimistoon, kunhan vain saisin sen tälle viikolle. Mutta palvelussa roikkui se minun tiistai-aamun aikani, jota ei juuri silloin pystynyt poistamaan (koska se oli ollut jo, mutta kuitenkin peruuntunut eikä oikeasti käytetty) ja jonka takia järjestelmä ei sallinut varata uutta aikaa.

Joten puhelin käteen. Soitin ystävälliselle virkailijalle (jätin soittopyynnön koneeseen ja sain takaisinsoiton alle puolessa tunnissa) ja selitin ongelman. Sanoin taas, että menen ihan minne vain, kunhan vain löydetään aika tälle viikolle. Ja täti toteaa, että ei mitään ongelmaa, hänellähän on tässä aika 30. päivä iltapäiväksi tuohon sinun lähitoimistoosi. Johon minä, että vau! Kiitos kovasti! Tuhannesti! Selitin sitten puolisollekin, että niillä on kuule aikoja siellä tiskin takana, sellaisia, joita nettipalvelu ei näytä ollenkaan. Koska sen nettipalvelun mukaan 30. päivä aikoja olisi ollut vain yksi tai kaksi ja nekin tosi, tosi kaukana.

Järjestimme siis perjantain niin, että puoliso saattoi lähteä iltapäivällä töistään ajoissa ja lapsillekin kyselin hoitajaa. Kukaan ei näin uuden vuoden alla kerennyt meille niitä katsomaan, joten arvelin, että isojahan nuo ovat, annan niille iPadit ja istuvat sen aikaa puolison kanssa DMV:llä odottamassa. Vähän vain mietitytti, että kun my phone English not so good, niin noinkohan se varaus nyt sitten on oikeasti oikein. Koetin sitä sieltä nettipalvelusta tarkistaa, mutta ei siellä näkynyt mitään - ehkä siksi, että ne netti- ja puhelinvarausjärjestelmät ovat täysin erillisiä.

Tällä välin korjattiin se auton jarruvalo ja puoliso osti varalta autoon koko valosarjan, että jos jotain muuta vielä posahtaa, niin se vaihdetaan vaikka siellä DMV:n pihalla. Pimeällä pihamaalla illalla autoa korjaillessaan puoliso tuli käyttäneeksi sekä auton oikeita että vara-avaimia. Seuraavana päivänä kun olin ajoon lähdössä (lentokentälle sitä jouluvierasta viemään), niin ne yhdet avaimet löytyivät puolison taskusta tämän työpaikalta ja toiset auton virtalukosta. Sillä laille päälle käännettyinä.

Siihen tyhjentyneeseen akkuunhan ei mitkään kaapelit tietenkään yltäneet, kun auto oli parkkeerattu nokka vasten hyvää talonkulmaa tuohon pihatielle. Päästiin ostamaan kannettava starttilaite, ja ennen kuin se järjestyi, oltiin mukavasti lasten kanssa jumissa kotosalla 1,5 päivää. Onneksi nyt oli tämä loma, ei ollut pakko mennä minnekään. Kampaajalla olisin noita käyttänyt, mutta kai ne pärjäävät vielä muutaman päivän takkutukillaankin.

Perjantaina puoliso päätti vielä varmuuden vuoksi soittaa sinne DMV:n palvelunumeroon ja tarkistaa, että se aika sitten oli tänään, kun minua kovasti arvelutti se, ettei siellä nettipalvelussa näkynyt mitään ja kun en ollut aivan varma, että oliko se kahtakymmentä yli vai vaille (vaikka eipä sillä vissiinkään niin väliä olisi ollut). Selvisi, että puhelinvirkailija oli kuin olikin varannut minulle ajan 30. päivä. Tammikuuta.

Eih! Pyysimme kahteen kertaan tarkistamaan, eikö missään, yhtään kerrassaan missään tämän osavaltion sisällä olisi aikaa ennen päivän päättymistä. Ei. Eikä tätä hommaa tehdä walk-in-menetelmällä (tällä hetkellä) yhdessäkään Kalifornian toimistossa.

Uusi (viides!) yritys on nyt sitten järjestetty ensi viikolle. Silloin ollaan poissa töistä puolison kanssa kumpikin ja keksitään jokin viritys lasten kouluun saamiseksi, sillä aika on aamun ensimmäisiä. Sopii toivoa, että se aika on olemassa (esimerkiksi sateen sattuessa voidaan julistaa "äärimmäisten olosuhteiden" koittaneen, jolloin kaikki ajat peruuntuvat), auto toimii täydellisesti (nytpä olisi aikaa käyttää se siellä öljynvaihdossakin), ensi viikon työmatkat saadaan jotenkin järjestymään (kun en siis vieläkään saisi ajaa yksin) ja että pääsisin läpi ensi yrittämällä (tätä ei nimittäin kovin montaa kertaa enää viitsisi).

Huumori taitaa vain venyä, kun sen luulisi jo loppuvan - eihän tälle voi kuin nauraa.

Adult Content

Kun Suomessa juhlittiin itsenäisyyspäivää, sain esimieheltä luvan järjestää entiselle työpaikalle teemaan liittyvää ohjelmaa. Otin muun muassa mukaan suomenkielisiä lastenkirjoja, joita luin lapsille simultaanitulkaten.

Työkaveri esitarkisti kirjat. Ensin hylättiin Tatun ja Patun Suomi, josta olisin tahtonut esitellä saunaan - lumihankeen - avantoon -sarjakuvan. Alastihan ne hahmot tietysti ovat, mutta ei niille ole piirretty mitään osia. Työkaveri arveli, etteivät lasten vanhemmat hyväksyisi tätä.

Seuraavaksi hyllytettiin Muumit Rivieralla. Sikareita, bikineitä! "Adult content", ilmoitti työkaveri.

Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta sitten löytyi jokunen sivu, joita sopi esitellä.

Minun silmiini kirjojen sivut eivät olleet sopimattomia, mutta kieltämättä suomalaisessa kulttuurissa on sellaista ronskia reippautta, joka täällä asumisen jälkeen alkaa pistää silmään. Tai korvaan.

Kuuntelin pitkän tauon jälkeen tuoretta suomalaista poppia. Sannin "Että Mitähän Vittua" sai puolison tarkistamaan, että eiväthän lapset vain kuule. Siis ihanteellisen vahva suomalainen naiskuvahan siinä kyllä on, ei jäädä itkemään eikä ikävöimään petollista kumppania. Kun naisen pitkämielisyys loppuu, "alkaa legot tippua". Mutta se kielenkäyttö?

Sitten oli se video, jossa Elastinen ja Sami Hedberg heiluvat saunassa pyyhkeet lanteilla ja vastovat toisiaan. Välillä sen pyyhkeen peittävyyttä saa jännittää ihan tosissaan, ja ne lanneliikkeet... Uncle Bob käväisi huoneessa ja kääntyi kannoillaan, hänen psyykensä ei tällaista kestä. Arktista hulluutta? Kas, kun ei myy maailmalla.

Viimeisimpänä tutustuin tänään Panomiehen singleen Skandaali. Tarkistin kahdesti, etteikö musiikkipalvelu oikeasti ollut merkinnyt kappaletta jollain tavoin lapsille sopimattomaksi, sen verran punastuttavaa menoa sen lyriikat olivat. Onneksi olivat suomeksi, niin työkaverit eivät ymmärtäneet - enkä kääntänyt.

Ja kuulemma, sanovat kaverit, nämä biisit ovat Suomessa ihan radiosoitossa ja voivat siis odottamatta kajahtaa takapenkkiläistenkin korviin autoradiosta tai soida seniorien suosimassa kahvilassa taustamusiikkina.

Vau. Puoliso pohti hetken hiljaisena, että tällaista meidänkin lapset ehkä laulaisivat kotona - ekaluokkalaista myöten -, jos he kasvaisivat Suomessa. Eikä se meistä aikuisista ehkä edes olisi yhtään outoa. Nyt on.

DMV-hauskaa, osa 2

DMV:n pihamaalla kävin ensimmäisen käynnin päätteeksi pienen turhaantuneen puhelinkeskustelun puolison kanssa. Pohdimme, pitääkö virkailijoille väittää vastaan, kun he keksivät virallisista ohjeista poikkeavia sääntöjä. Koska olen varsin pitkään taiteillut siellä sääntöjen reunamilla, en aikonut väitellä kenenkään kanssa.

Varasin saman tien nettipalvelusta (se on kerrassaan loistava) uuden ajan. Kun suostuin menemään ihan minne huitsin kuuseen tahansa, sain ajan jo seuraavalle päivälle.

Puoliso lupasi tulla mukaan ja printtasi lisäksi laskun, jossa oli minun nimeni. Periaatteessa yhdessä vuokrasopimuksen kanssa tämän paperin olisi pitänyt riittää todisteeksi asumisestani. 

Päätimme kuitenkin ottaa varman päälle. Niinpä printattiin useampia sellaisiakin laskuja, joissa oli vain miehen nimi ja lisäksi vielä avioliittotodistus. Hätävarjelun liioittelua, eikö?

Menomatkalla DMV:hen opimme, että Comptonin toimisto sijaitsee osoitteessa, jollaisia on Los Angelesin alueella useampia täsmälleen samanlaisia. Kun olimme ajaneet puoli tuntia väärään suuntaan, oli selvää, ettemme ehdi ajoissa. Menin siis jälleen mainioon nettipalveluun ja varasin lennossa neljännen ajan.

Comptonin jono oli järkyttävä. Ei ainoastaan siksi, että se oli puoli korttelia pitkä ja eteni hitaammin kuin mikään jono ikinä. Siinä jonossa olivat varmasti kaikki sille aamulle ajan varanneet, joten sinänsä meidän saapumisajallamme ei olisi ollut mitään merkitystä. Ajan vaihtaminen johti vain siihen, että jouduin esittelemään sähköpostista ajanvaraustodistusta, koska en ollut virkailijan aamulla printtaamassa listassa oikealla paikalla.

Comptonissa näkyi myös kavereita, jotka vaihtoivat jonossa taskusta toiseen salamyhkäisesti muutakin kuin tervehdyksiä, ja nuoria jannuja, joiden radioiden bassot tärisyttivät kuuluvasti heidän autojensa peltejä.

Ensimmäisen virkailijan ohi pääseminen kesti ikuisuuden. Hän tarkisti kaikki paperit ja hyväksyi mukisematta kaksi parasta todistetta asuinpaikasta. Sitten päästiin seuraavaan jonoon! Joka kesti jälleen ikuisuuden.

Jos DMV:n palvelunopeudesta haluaa saada realistisen käsityksen, voi vilkaista hauskan pätkän koko perheen elokuvasta Zootopia. Siinä ainoastaan laiskiaiset ovat päässeet toimistoon töihin ja jokaisen lauseen sanominen kestää puoli päivää.

Toisena kohtaamaamme virkailijaa nauratti. Viereisellä tiskillä pauhasi kaveri, joka uskoi tulleensa ohitetuksi ja unohdetuksi jonossa. Hän oli odottanut jo tunnin! Virkailija tirskahti. Hänen piti päästä tänään vielä töihin! Virkailija katsoi minua silmiin ja hymyili. Esimies tuli selvittämään asiakkaalle, millaisia tavanomaiset odotusajat tässä toimistossa ovat. Kolme tai neljä tuntia, sir. Menkää nyt vain ihan rauhassa takaisin istumaan. Ei täältä kukaan tänään töihin ehdi.

Virkailija otti maksun, meni ottamaan kopioita ja jutteli kopiokoneella kaikessa rauhassa muiden työntekijöiden kanssa - siinä keskellä avokonttoria silmiemme alla. Kun kaikkien joulusuunnitelmat olivat suunnilleen selvillä, ryhmässä seisoskellut esimies sattui vilkaisemaan papereitani. Ja niin tämä, nyt jo siis neljäs vuokrasopimustani katsonut virkailija, tuli todenneeksi, ettei se itse asiassa kelpaa todisteeksi asumisesta.

Puoliso yritti ensin vähän vääntää asiasta, mutta minä kaivoin jo samaan aikaan kassista lisää paperia. Puoliso otti esiin passiaan ja ryhdyimme selvittämään, miksi papereissa on vain hänen nimiään. "Olisiko avioliittotodistusta?" kysyi virkailija nyt ja selvästi odotti, että pääsee käännyttämään meidät kotiin. Kukapa nyt avioliittotodistusta kantaisi mukanaan? Hah!

Avioliittotodistuksemme on jo Green Cardin hakuprosessia varten käännätetty englanniksi ja käännös notarisoitu. Näitä virallisia leimoja pääsin sitten hetken päästä osoittelemaan, kun virkailijan esimies oli todennut, että paperi näyttää ulkomaiselta ja varsin epäilyttävältä eikä varmaan nyt käy. 

Voi taivahan vallat! Vähän siinä piti vielä keskustella, ennen kuin virkailijan esimieskin antoi periksi ja totesi, että olkoon. Ehkä tämä ulkomaalainen nyt sitten tosiaan asuu siellä, missä kovasti todistelee asuvansa.

Sitten otettiin valokuvia ja sormenjälkiä.

Kaiken tämän hässäkän jälkeen olisi ollut pirhanan ikävää olla läpäisemättä kirjallista koetta ja tulla jonakin toisena päivänä uudestaan keskustelemaan asuinpaikasta ja avioliitosta. Onneksi se varsinainen testi kuitenkin meni läpi kahdella virheellä, ja nyt minulla on sitten lupa harjoitella ajamista.

Ajokokeeseen onkin syytä mennä tuota pikaa, sillä ennen sitä en saa ajaa, ellei autossa ole läsnä myös Kalifornian ajokortin omaava yli 18-vuotias henkilö toimintaani valvomassa. Huokaus. 

Luvassa on siis vielä lisää DMV-hauskaa!

DMV-hauskaa, osa 1

Nyt, kun arjen muuttuminen pian edellyttää päivittäisiä pidempiä ajoja, olen vihdoin hoitamassa kuntoon ajokorttiasiaa. Tämähän on siis suunnilleen ensimmäisiä asioita, jotka maahantulon jälkeen pitäisi hoitaa.

Aikamoinen lisästressi niihin ensimmäisiin viikkoihin. Meinaa näin jonkusen ajan jälkeenkin olla liikaa.

DMV (Department of Motor Vehicles) on nimittäin kivoista ja tehokkaista paikoista ehkä maailman viimeisin.

Varasin ensimmäisen ajan kirjalliseen kokeeseen joskus alkukesästä. Sitten tajusin, että siihen kokeeseen pitää oikeasti lukea. Peruutin ajan, hain kirjastosta kuljettajan liikenneoppaan ja hukkasin sen.

Hain uuden oppaan ja aloin lueskella lasten pianotuntien aikana. Latasin puhelimeen neljä harjoitussovellusta ja leikin niillä. Varasin lopulta uuden ajankin.

DMV palvelee tietysti vain keskellä päivää, joten etsin aikaa päivälle, jona en olisi töissä. Sellainen aika löytyi San Pedrosta, meiltä reilut puoli tuntia etelään sijaitsevasta kaupungista.

San Pedron DMV:ssä oli kaksi erillistä jonoa: yksi niille, jotka olivat varanneet ajan ja toinen niille, jotka halusivat jonottaa tuntikausia. 

Ensimmäinen ihminen, jonka näin sisään tultuani, neuvoi ystävällisesti, että minun pitäisi mennä jonoon kulman taakse. Kulman takana kyselin kummissani iäkkäältä sedältä, missä jono on. Hän neuvoi minut sinne, mistä olin tullutkin. Siellä kiukkuinen täti huomautti, ettei tarvitse etuilla. Siinä vaiheessa olin jo tajunnut olevani oikeassa jonossa ja puolustauduin, että olen varannut ajan ja seison siksi eri jonossa kuin hän.

Täti kertoi jonottaneensa pitkään jo toista päivää peräkkäin. Hänellä oli ollut huuto-ottelu virkailijan kanssa (mikä täällä ei siis kuulu julkiseen käytökseen ei sitten mitenkään päin). Sen seurauksena hän kertoi menettäneensä virkailijalle sekä auton rekisteriotteen että ajokorttinsa. Hupsis.

DMV on kaiken kaikkiaan ahdistava paikka. Asiakkaat ovat turhautuneita, hermostuneita tai vihaisia. Työntekijöillä ei ole minkään valtakunnan kiire ja he käyttävät rajallista valtaansa mielellään - mielivaltaiselta vaikuttavaan tapaan. Jouduin ihan väkisin pitämään itseni siinä jonossa, sillä alkoi tuntua siltä, että käännyn kannoillani aivan itsesuojelullisista syistä.

Viime kesästä alkaen DMV:llä asioivan, ajokorttia hakevan asiakkaan on pitänyt todistaa asuinpaikkansa. Sehän on aina hauskaa, tätä samaa on tehty koulutoimistoissa ja koulupiirin toimistossa. 

Nettisivuilla olleiden ohjeiden mukaan olin ottanut mukaani kopion sähköisestä vuokrasopimuksestamme. Siis vieläpä printannut siitä olennaiset sivut varmuuden vuoksi.

Virkailija hyväksyi vuokrasopimuspaperit todisteeksi ja kysyi, mikä toinen paperi minulla on mukanani. Kerroin ohjeiden sanoneen, että yksi riittää. Virkailija totesi, että hän haluaa kaksi. Koska toista ei ollut, hän pyysi minua palaamaan toiste uudestaan.

Ensimmäinen hauskanpito loppui lyhyeen.

Haluaisitko, kultapieni, jätskin?

Töissä olen kurkistuspaikalla täkäläiseen lastenkasvatukseen. Työpaikkani on lapsista kiva. Erityisen paljastavia ja avartavia ovat ne hetket, joina aikuiset haluavat jo lähteä. Lapset yleensä eivät halua. Amerikkalainen aikuinen ei julkisessa tilassa voi korottaa lapselle ääntään, joten tilannetta harvoin ratkotaan komentamalla tai huutamalla.

Töissäni käy tietysti paljon minun näkökulmastani järkeviä vanhempia sekä ihmisiä, jotka tekevät lasten kanssa töitä. He eivät aina ole lastenkasvatuksen ammattilaisia, mutta heille on kertynyt kokemusta. Heillä ei yleensä ole ongelmia päästä ulos ovesta. Lapselle sanotaan, että nyt on aika mennä. Joskus selitetään, miksi. Joskus muistutetaan, että tullaan toisena päivänä takaisin (ja lapsikin tietää, että tämä ihminen pitää sen lupauksen). Joskus lapsi kannetaan itkevänä ulos.

Näen myös ääripään vanhempia. Niitä, joiden mielestä on ihan sopivaa ja raamatullista esimerkiksi nipistää tottelematonta lasta, lujaa. 

Ja toisen ääripään vanhempia, joiden epätoivoinen kamppailu tarjoaa parhaan show'n.

Oli yksi parivuotias, joka makasi lattialla ja itki väsymystään. Vanhempi istui vieressä ja kyseli, haluaisitko lähteä kotiin nukkumaan. Lapsi ei halunnut, joten kotiin ei lähdetty.

Oli kaksi pientä lasta, jotka juoksivat karkuun vuorotellen. Vanhempi sai aina välillä toisen kiinni ja istutti oven viereen odottamaan sillä aikaa, kun meni etsimään toista. Menin lopulta apuun ja luin kirjaa kiinni saadun kanssa sillä aikaa, kun vanhempi maanitteli karkulaista: "Eikös mentäisi jäätelölle?"

Oli kolmilapsinen perhe, jonka esikoinen pyöritti koko esitystä. Vanhempi laittoi kaksi nuorempaa rattaisiin ja odotti ainakin kaksikymmentä minuuttia, kun esikoinen leikki aina vain uuden leikin. Pienemmät sisarukset itkivät väsyneinä ääneen. Lopulta vanhempi aloitti maanittelun: "Eikö kulta jo mentäisi? Saat sen yllätyslahjan, jonka paketoin sinulle aamulla valmiiksi!"

Valitettavasti tällainen lempeä ja kunnioittava kohtelu ei näytä tuottavan huomaavaisia lapsia. Jokainen edellä mainituista lapsista on työntekijän näkökulmasta ollut hankala asiakas. He ovat olleet niitä lapsia, jotka ovat tönineet toisia lapsia, rikkoneet tahallaan leluja ja uhmanneet työntekijän antamia ohjeita. He ovat olleet lapsia, jotka ovat kirkkain silmin sanoneet "okei", kun heitä on pyydetty muuttamaan käytöstään - ja tehneet saman, juuri kielletyn toimen sitten heti uudestaan.

Yhdestäkään näistä lapsista ei ole myöskään tullut hauskan paikan kanta-asiakasta. Oletan sen johtuvan siltä, että harvat vanhemmat jaksavat kokea viikon aikana useampia noloja hippasleikkejä tai käydä jäätelöllä väsymystään kirkuvien lasten kanssa. Yllätyslahjojenkin kanssa ehkä lopulta tulee jokin taloudellinen, ajallinen tai tilaan liittyvä rajoite vastaan.

Kaikki lapset käyttäytyvät joskus huonosti ja kokeilevat rajojaan. Voin kuvitella, että jos toisin omat lapseni mukaan töihin, joutuisin ainakin yhden kanssa kertaamaan lukujonon alkupäätä, ennen kuin kengät löytyisivät jalkaan. Enkä siis koko kirjoituksellani tarkoita tätä - vaan sitä, että on surullista nähdä, kuinka jotkut hyvää tarkoittavat vanhemmat suorastaan opettavat lapsensa käyttäytymään huonosti. 

Kenellekään pienelle ihmiselle ei ole hyväksi kuvitella olevansa niin erityinen, ettei hänelle tästä maailmasta mistään löydy äärtä eikä rajaa.

Työstä, terveydestä ja sairaudesta

Facessa joku postasi eteenpäin jutun, jossa nuori suomalainen neito juhli peruskoulun loppumista. Neito julisti riemuissaan, että hänen koulunkäyntinsä loppuu tähän.

Kaverit koettivat ehdotella, että ehkä opiskelu kannattaisi. Tyttö suunnitteli elävänsä vanhempiensa ja yhteiskunnan tuella. Tiesi vielä mentorinkin, joka auttaisi  navigoimaan sosiaalitukien viidakossa.

Amerikanvuosien aikana minusta on tullut sen verran sininen, että moinen tuntuu käsittämättömältä. Ei siksi, etteikö löytyisi ihmisiä, jotka haluavat köllötellä järjestelmässä - totta kai löytyy. Vaan että miksi on rakennettu ja miksi ylläpidetään järjestelmää, jossa se on mahdollista! Todellisessa maailmassa terve ihminen elättää itse itsensä.

Sairaus on eri asia. Tiedättekö esimerkiksi sen tilanteen, kun tekee fyysistä työtä jotenkin huonossa asennossa ja nitkauttaa selkänsä? Pitää hakea lekurista kipupiikki ja ehkä ottaa viikko sairaslomaa, ennen kuin elämä jatkuu.

Uncle B. satutti selkänsä töissä tällä tavoin ja potee sitä tällä hetkellä ehkä viidettä päivää. Ensin hän yritti purra hammasta ja jatkaa työntekoa kivusta piittaamatta, sillä tiesi hyvin seuraukset.

Työnantaja on täälläkin velvollinen auttamaan töissä tapahtuneen onnettomuuden tuottamissa sairaskuluissa. Uutena työntekijänä Uncle B:llä ei vielä muutamaan kuukauteen olisi ollut terveysvakuutusta. Yleisen käytännön mukaan työnantaja kuitenkin sitten irtisanoo työntekijän, jottei joudu taloudelliseen tai lailliseen vastuuseen, jos ongelma pitkittyy tai pahenee.

Uncle B:llä on toki ohut turvaverkko, monella amerikkalaisella ei. Jos ystävämme nyt uudestaan joutuukin työnhakuun, koti sentään pysyy ja siitä voi ponnistaa uudestaan. Aikaa se tietenkin vie.

Sen verran suomalaisen järjestelmän kasvatti olen amerikanvuosien jälkeenkin, ettei tämä mahdu oikeustajuuni. Ei se, että ihmisen voi vain heittää syrjään eikä se, että sairauden tai vähäisenkin onnettomuuden vuoksi voi ilman omaa syytään menettää kaiken.

Ja kuinka tämä maailma ei ole sama kaikille.

Go Big, or...

Olen viime aikoina ollut töissä useammilla pikkulasten synttäreillä. Pikkulapsilla tarkoitan tässä yhteydessä alle kuusivuotiaita. Olen oppinut lastenjuhlista ihan uusia asioita.

Näitä synttäreitä ei siis ole järjestetty sankarin kotona, vaan tietyssä erityisesti lapsille sopivassa tilassa. Tämä paikka tarjoaa useampia juhlapaketteja. Perusbileet kestävät kaksi tuntia, sisältävät vähän ylimääräisiä härpäkkeitä ja maksavat tietyltä määrältä lapsia noin viisisataa dollaria. 

Kustomoitu juhla sisältää paljon enemmän eri muotoihin leikattua kartonkia, värikkäitä paperilautasia ja kultakalakeksipusseja. Ne bileet voivat kestää kolmekin tuntia ja maksaa pitkälti toista tuhatta dollaria.

Siihen hintaan ei toki vielä sisälly erityisohjelmaa tai varsinaista ruokatarjoilua. Viimeksi näkemiini juhliin catering toi parikymmentä erimakuista pitsaa, kolmenlaista salaattia ja muutaman laatikon chicken wingsejä. Päivänsankarin perhe roudaa paikalle myös muutaman kylmälaukullisen jäitä, ja upottaa niihin monta lavallista vettä ja limpparia. Kahvia olen nähnyt tarjottavan harvoin, mutta kahvilat myyvät tietysti sellaisia näppäriä hanapakkauksia tällaista tarkoitusta varten.

Kakkupöydän taustalla oleva seinä koristellaan esimerkiksi verhoasetelmalla, jotta siinä voi ottaa valokuvia. Pöydän etupuolelle voidaan teemaan sopivaan pöytäliinaan ripustella vaikka kukkia tai päivänsankarin nimen sisältävä banneri.

Sekä tarjoilu- että ruokailupöydissä on koristeina "center pieces" - siis esimerkiksi tietyn Disney-hahmon kuvia ja runsaasti glitteriä sisältäviä koristeasetelmia. Äideillä on tapana tuoda mukana myös viirinauhoja, paperilyhtyjä ja muita juhlavia koristeita, joita ripotellaan pitkin juhlatilaa.

Ja sitten ne cup caket. Ja keksit. Ja kakku. Ne on suunniteltu ja tilattu etukäteen ja haetaan leipomosta juuri ennen juhlaa. 

Kerran näin kriisin. Vaaleanpunaiseksi aiottu kakku olikin valkoinen! Yhdessä sitten päiviteltiin, että miten ne niin voi tehdä, mittatilaustyön pienen tytön possuteemaiseen juhlaan! Äiti aikoi valittaa asiasta, eikä ihme, sillä se kakku ei ollut ilmainen.

Aikuiset tietysti pukeutuvat rennon tyylikkäisiin iltapukumaisiin asuihin ja sisarusvieraat mätsääviin pukuihin. Päivänsankarin varta vasten hankittu vaate saattaa leikkisästi muistuttaa juhlan teemasta.

Valtava piñata voi sisältää sekä leluja että karkkia, mutta ennen kuin se hakataan auki, tulee paikalle kasvomaalaaja, ilmapallojen vääntäjä, supermies tai saippuakuplataikuri. Tai useampia edellä mainituista.

Lähtiessään vieraat ottavat mukaansa suuremman tai pienemmän lahjapussukan, jossa joskus on pientä krääsää, joskus vaikkapa kylpypyyhkeet perheen lapsille ja ehkä jotain huomaavaista aikuisille. Iso ilmapallokimppu jää yleensä juhlapaikkaan, varmaan joku työntekijöistä tahtoo viedä sen kotiinsa?

Kyllä sellaisissa juhlissa kelpaa vanheta. Paitsi että vuoden tai kaksi täyttävä päivänsankari on monesti liian pieni ymmärtämään, mitä kaikki hässäkkä oikein tarkoittaa.

Lämpökäsitys

Niin, kenkäkeskustelun lisäksi meillä on hämmentävän erilainen näkemys sopivasta sisälämpötilasta kuin Uncle B:llä - tai ehkä jopa kalifornialaisilla yleensä.

Talvella Kaliforniassakin on kylmä. Tai no ainakin Kaliforniassa asuvista talven lämpötilat tuntuvat kylmältä. Viime joulun aikaan pohjoisessa tuttavaperheen putket jäätyivät yhtenä yönä ja monena aamuna meilläkin oli maassa kuuraa.

Silloin keskustellaan siitä, kannattaako eristämätöntä taloa lähteä lainkaan lämmittämään. Monet eivät lämmitä, koska se on kallista. En tiedä kuinka kallista lämmittäminen voi olla, me olemme maksaneet siitä muutaman kympin kuussa. Kokonaan lämmittämättömän talon sisälämpötila voi olla lähellä ulkolämpötilaa - jopa vain noin viitisenkymmentä Fahrenheitia, eli palttiarallaa 10 celsiusastetta.

Ne, jotka lämmittävät taloaan, saattavat toisaalta lämmittää sitä hämmentävän lämpimäksi. 74 F / 23 C kuulostaa monista ihan hyvältä. Me koetimme pitää talon viime talvena noin 68 F:ssä / 20 C:ssä, mikä tuntui hupparissa ja villasukissa alimmalta siedettävältä lämpötilalta.

Kesä onkin sitten eri juttu. Jos on käytössä ilmastointi, niin sitä pitää käyttää! Tässä harvemmat kalifornialaiset tuntuvat säästävän. A/C:n aiheuttamista kuluista keskustellaan, mutta niitä pidetään pitkälti välttämättöminä.

Yli 100 F:n (n. 38 C) päivät ovatkin ilman ilmastointia ikäviä, niitä koettiin pohjoisessa muutamia viime kesänä. Täällä etelässä, rannan tuntumassa lämpötila on kuitenkin harvoin edes yli 80 F / n. 27 C. Me suomalaiset siis pohdimme, mahtaako tuolle ilmastoinnille käyttöä ollakaan.

Uncle B., toimistot, kaupat ja julkiset tilat kuitenkin lyövät kesäpäivinä A/C:n tavoitelämpötilaksi esimerkiksi sen talvella juuri ja juuri siedettävissä olleen 68 F (tai vähemmän). Voi amerikkalaiset, aina en ymmärrä teitä. Onko tarkoitus palella sekä talvet että kesät?!

Kenkäkäsitys

Toinen ensimmäisen erän suomalaisista kesätytöistä huomasi unohtaneensa jotakin, kun oli jo ovella, kengät jalassa. Hän teki nuorekkaan ratkaisun: riisui toisen ja pomppi kengättömällä jalallaan hakemaan unohtuneen esineen.

Kysyin Uncle B:ltä, huomasiko hän, mitä tapahtui. Hän tarvitsi selityksen ymmärtääkseen tilanteen ja arvioi sitten: "That's crazy!" Vastasin napakasti: "No, it's Finnish." "But this is America!" hän puolustautui.

Vaikka onkin Amerikka, kengistä emme pääse sopuun. Minun järkeeni ei kerta kaikkiaan mene se, että sisällä käytettäisiin kenkiä. Tyttöjen kaverit riisuvat ne pyydettäessä asiaa paljoakaan kummastelematta. Paikalliset työmiehet kävelevät ympäriinsä ronskisti raskaat maiharit jalassa. Ja Uncle B. käyttää ystävällisesti sisäkenkiä - paitsi jos unohtaa, tai sattuu olemaan juuri tulossa tai ihan kohta menossa, jolloin kävelee sujuvasti kengillään siellä täällä. Silloin usein katson kenkiä pitkään ja kerron, milloin viimeksi pesin lattiat.

Tämänhetkisen kesäneidon kanssa palasimme kauppareissulta kädet täynnä kantamuksia. Kumpikin pysähdyimme ovelle potkimaan kengät irti kantapäistä, käsiä käyttämättä. Oven avannut Uncle B. päivitteli: "You guys really are fanatic about the shoes!"

Kenkäkäsitys taitaa olla monikulttuurisen rinnakkaiselomme suurin kompastuskivi.

Keskikesän Mardi Gras

Facebook on täynnä ihania juhannuskuvia. Tämä on se kohta vuodesta, jolloin kotimaahan on oikeasti ikävä. Jouluna sentään lohduttaa se, ettei siellä kuitenkaan tarkenisi. Nyt saattaisi vaikka tarjeta.

Koetan selittää Uncle B:lle, mitä juhannus tarkoittaa. Hän tietää ennestään vapun. Silloin pohjoisessa juhlitaan niin kuin Mardi Grasia New Orleansissa, paitsi että juodaan vähän railakkaammin. 

Uncle B. kysyy siis, onko juhannus niin kuin vappu. Sanon, että on. Paitsi että nyt kuuluu mennä jonkun mökille saunomaan ja mielellään uimaan kylmään järveen keskellä yötöntä yötä - mahdollisesti vaatteitta ja ehkäpä tukevasti tuiterissa.

Korostan varmaankin vääriä asioita. Uncle B. lisää juhannuksen listaan asioista, joita hän ei halua kokea Suomessa.

Lapsille koetan näyttää muutaman kokkokuvan, jotta tietäisivät edes, mistä on kyse. Keskimmäinen muistaa vielä. "Toi kokko ei näytä samalta kuin se meidän. Toi on ihan liian pieni." 

Ehkä ensi kesänä?

Shokki

Talo on ärsyttävä. 

(Pieniä vikoja, ei ehkä sittenkään suuria.)

Talon isännöitsijä on ärsyttävä. 

(Hän pitää meitä high maintenance -asukkaina.)

Naapurit ovat ärsyttäviä.

(Eivät juuri edes tervehdi tavatessa, mutta pitävät sitten meluisia bileitä yömyöhään.)

Liikenne on ärsyttävää.

(Ruuhkia. U-käännösreittejä. Huonokuntoisia teitä.)

Ruokakauppa on ärsyttävä.

(Luomutuotteet hoi! Ja hyllyyn edes yksi gluteeniton feikkiliha, kiitos!)

Rantahiekka on ärsyttävää.

(Talossa on jatkuvasti pieni aavikollinen hiekkaa.)

Koirat ovat ärsyttäviä.

(Ne merkkailevat taloa edelleen. Ja haukkuvat kaikkia, jotka kulkevat kadulla. Myös niitä, jotka kulkevat kadun toisella puolella.)

Koulu on ärsyttävä.

(Läksyt!)

Loma on ärsyttävä.

(Lapset!)

Leikkitreffit ovat ärsyttäviä.

(Enemmän lapsia!)

Leikkitreffittömät päivät ovat ärsyttäviä.

(Vain omia lapsia!)

Olisikohan elämä sittenkin helpompaa jossakin muualla?

(En ole tosin varma siitä, missä.)

Oh, shoot! Tätäkö tämä taas on? En ollut ajatellutkaan, että myös paikallisesta muutosta voi seurata kulttuurishokki. 

Hiljaa

Über-kuski ei meinannut löytää minua Santa Claran kaupunginkirjaston pihalta. Talossa on (ainakin) kaksi sisäänkäyntiä, molempien luona lukee kirjaston nimi. Hän oli siellä toisella ja molemmat uskoimme olevamme pääovella.

Sen puhelinkeskustelun jälkeen kuljettaja ei sanonut koko matkalla sanaakaan. Tai no siis kohteliaisuudet ja ne pakolliset. Mutta ei kysynyt, mitä kuuluu, kuka olen, mistä tulen, minne menen ja mikä on lempiruokapaikkani.

Oivalsin kyllä, ettei kuski ollut täkäläinen. Puhelinkeskustelun aikana olimme huomanneet, että yhteinen kielemmekin oli rajallinen. Silti hiljaisuus tuntui vaivaannuttavalta, jopa epäkohteliaalta. Eikö häntä muka oikeasti kiinnostanut asiakkaan elämäntarina? Oliko hän loukkaantunut siitä, että joutui etsimään minua? Pakenin puhelimeeni, vaikkei siellä juuri siinä kohden ollut mitään nähtävää.

Amerikkalainen hiljaisuus on erilaista. Tarkoituksellisetkin hiljaiset hetket ovat suomalaisia lyhyempiä. Hiljaisuutta tuskin edes ehtii huomata, ennen kuin se jo päättyy. Ettei kukaan vaivaannu.

Turkkilaiselta kampaajalta kysyin, mistä hän oli kotoisin. Hän oli työskennellyt keskittyneesti kampaukseni parissa: katsonut, mitannut, pörröttänyt, leikannut. Olin hetken aikaa pohtinut, mistä aloittaisin keskustelun, ja sitten ymmärtänyt, että hän oikeasti halusi keskittyä siihen, mitä teki. Kun siirsin huomion omasta vaivaantuneisuudestani kampaajan työhön, rentouduin ja huomasin, että hän oli kuunnellut toiveitani ja työskenteli niiden mukaan. Maksaessani kehuin kampaajan kykyä hiljaisuuteen ja hän nauroi: amerikkalaiset puhuvatkin aivan liikaa.

Kesän ensimmäinen erä suomalaisia lapsenvahteja saapuu kotiimme. Tytöt leikkivät lasten kanssa iltaisin riehakkaasti ulkona, eivätkä tarvitse tilanteeseen aikuista. Sitten he vetäytyvät omaan rauhaansa lepäämään, eivätkä tarvitse sanoja. Minulta kestää hetken oivaltaa, miksi minua ei välillä tarvita mihinkään ja miksi ei koko ajan jutella jostakin. Suomalaisia nuoria.

Koulun pihalla purskahdan itse puhumaan vieraan äidin kanssa. Hänen pieni tyttärensä on niin ylettömän söpö, että sitä on mielestäni kommentoitava kesken suojatien ylityksen. Sitten täytyy kysyä lapsen ikää ja kertoa, kuinka ihana se ikä on. Ja kehua lapsen pinkkiä paitaa!

Hiljalleen muutun. Hiljaisuus muuttuu myös.

Peace and love for the music

Pienet tytöt ehtivät käydä pianotunneilla muutaman kuukauden, ennen kuin muutimme. Edellinen opettaja oli omalaatuinen brittileidi, jolla oli tehtäväänsä enemmän kuin riittävästi taitoa, kokemusta ja näkemystä.

Toivoimme, että olisimme voineet jatkaa soitonharjoittelua hänen kanssaan, sillä hänellä oli jo jonkin verran kokemusta Skypen kautta opettamisesta. Sain kuitenkin viime viikolla viestin, että opettajan tunnit olivat lähtömme jälkeen täyttyneet paikan päällä käyvistä oppilaista - ja ihan hyvin ymmärrän sen, että opettaja mieluummin opettaa heitä.

Olemme siis uudelleen etsimässä soitonopettajaa.

Viime kierrokselta opin, että jotkut tekevät tätä(kin) hommaa vain rahasta. Toki, sillä elantonsa on jokaisen jostakin saatava. Toivoisi kuitenkin, ettei esimerkiksi sellainen henkilö, joka katsoo lapsien olevan lähinnä ärsyttävä riesa, ajautuisi antamaan alkeisopetusta lapsille. Mutta on sellainenkin jo nähty.

Käytin jo aiemmin mainiota nettipalvelua nimeltä Thumbtack. Musiikkiopetuksen lisäksi voisin etsiä sieltä esimerkiksi remontoinnin ja rakentamisen, treenaamisen tai koirankoulutuksen ammattilaisia. Sivustolle kirjautuneet palveluntarjoajat vastaavat jättämääni ilmoitukseen omalla tarjouksellaan 24 tunnin sisällä.

Minun on vaikea käsittää, miksi palkkaisin kuusivuotiaan opettajaksi henkilön, joka mainostaa itseään ainoastaan listaamalla saavutuksiaan ja sertifikaattejaan. Tai miksi haluaisin kahdeksanvuotiaan osallistuvan pianomatinea-esitykseen monta kertaa vuodessa heti, kun hän on oppinut soittamaan Ukko Nooan. Miksi tahtoisin opettajan, joka ei ensimmäisessä viestissään kysy yhtäkään kysymystä lasteni kiinnostuksesta musiikkiin? Tämän lajin tarjouksia sain sähköpostiini heti useampia. 

Puin asiaa Uncle B:n kanssa ja hän sanoi, etten ole kuten paikalliset äidit. Jos lapsen harrastuksesta maksetaan tuhansia dollareita, siitä halutaan näkyviä tuloksia ja suurenmoisia kokemuksia. Diplomeita! Saavutuksia!

Okei, ymmärrän. Mutta minä haluaisin lasteni rakastuvan musiikkiin. Ja toki, oppivan jotakin. Enkä usko, että vaativalla ja ankaran tavoitteellisella opetuksella saavutetaan näitä tuloksia.

Huomenna menemme tytärten kanssa tapaamaan opettajaa, joka kaikeksi onneksi erottui joukosta. Olin vaikuttunut hänen viestistään, joka vilisi sellaisia sanoja kuin "fun", "awesome" ja "good job", sekä erityisesti allekirjoituksesta: "Peace!"

Opettajakokelas, joka kuulostaa eteläkalifornialaiselta hipiltä, tuskin on opetuksellisilta otteiltaan ankara, vaativa ja karski. Toivottavasti kaverilla on havaijilaispaita, flip flopit, tolkuttomasti huumorintajua, loputtomasti kärsivällisyyttä ja palava rakkaus musiikkiin. Sellaisen opettajan tahtoisin lapsilleni.

Byrokratia, oi koulubyrokratia

Vuosia sitten Suomessa muutimme kaupungista toiseen. Soitin hyvissä ajoin lasten tulevan koulun toimistoon. Siinä perhetilanteessa en edes ollut kaikkien hoidossani olleiden lasten huoltaja. Tiesin kuitenkin nimet, osoitteet ja sotut, joten parin minuutin jutustelun jälkeen tiesin lasten tulevien luokkien opettajien nimet. Ja asia oli sillä selvä.

Amerikassa (Kaliforniassa, länsirannikolla) se ei mene niin. Olen koko päivän miettinyt, onko jossakin sosiaalityöntekijöiden armeija, joiden päätyönä on koulupaikkojen hankkiminen lapsille, joiden vanhemmilla ei ole terveyttä, tarmoa, tietoa, taitoa, varallisuutta, aikaa tai kiinnostusta taistella lapsilleen koulupaikkaa. Ja nyt puhun siis ihan vain siitä julkisesta, (kiinteistö)verovaroin ylläpidetystä koulusta.

Edellisessä koulupiirissämme ilmoittauduttiin suoraan kouluun. Täällä rekisteröinnit tehdään koulupiirin keskustoimistossa. Harmi juttu, koska koulu olisi tuossa vieressä ja koulupiirin toimisto ei. 

Ajoin tänään muuten ekaa kertaa überillä (meillä on toistaiseksi vain yksi auto ja se on ymmärrettävästi miehellä). Teini oli aika varma, että meidät sarjamurhataan. Turvallinen kokemus oli positiivinen yllätys.

Aiemman kokemuksen perusteella osasin jo odottaa, että koulupaikka ei yhdellä toimistokäynnillä irtoa. Silti olin hiukan yllättynyt, kun yksikään tarjoamistani papereista ei kelvannut. Sain kyllä nivaskan kaikenlaisia muita papereita täytettäväksi. "Asuuko lapsesi talossa/huoneistossa/suojassa/autossa?" Lasten rokotustiedotkaan eivät kuulemma olleet kunnossa, vaikka ne on syksyllä viimeksi tarkistettu.

Jos koskaan suunnittelee asuvansa Kaliforniassa, ei muuten pidä antaa lastensa sairastaa vesirokkoa. Ottakaa se rokotus! Joka koulu tarvitsee sairastetusta taudista uuden todistuksen. Mitäs siinä sitten lukee: "Minä, lääkäri X, vakuutan, että tämän lapsen vanhempi sanoo lapsen sairastaneen vesirokon."

Ja kuinka sinne lääkärille sitten mennään? Terveysvakuutus tulee joko työpaikan kautta, itse hankittuna tai osavaltion / valtion maksamana. Viimeksi mainittuun ovat oikeutettuja esim. eläkeläiset ja veteraanit. Itse hankittu vakuutus voi olla tosi kallis. Työpaikan kautta hankittu tietysti katkeaa, jos työsuhde päättyy.

Tavallista on, että uudessa työssä aloitettaessa on jokin karenssiaika, jolloin "etuudet" - kuten eläkekertymä tai sairasvakuutus - eivät vielä ole voimassa. Me elämme juuri nyt sellaisessa karenssikuopassa.

Tänään on nyt sitten otettu uusi yksityinen sairasvakuutus kuukaudeksi ihan omasta lompakosta käsin. Vaikka palveluntarjoaja on sama kuin ennenkin, vanhat vakuutusnumeromme eivät heille enää kelpaa eikä näppärästä nettipalvelusta pysty vaihtamaan palvelualueelta toiselle. 

Joku ystävällisesti teki lapselle tilapäisnumeron, jolla koetettiin varata aikaa, jotta hän saisi huomenna rokotteen, jonka koulutoimisto sanoi puuttuvan. Ei se vielä onnistunut, joten huomisaamu alkaa puheluilla jäsenasioiden toimistoon. 

Minusta se kyseinen rokotus on annettu vain muutama vuosi sitten ja vahvisteen aika olisi kolmen vuoden päästä, mutta hei, koulupiirin keskustoimiston tädin kanssa ei neuvotella. Paitsi jos lääkäri kirjoittaa lapun, jossa hän, lääkäri, vakuuttaa tädin olevan väärässä.

Ja ne asuinpaikan todistavat paperit? Koska jokin oli kuitti osoitteeseen maksetusta palvelusta eikä maksamaton lasku, se ei sitten ollut hyvä. Puoliso laittoi aamupäivällä  sähköpostitse pyynnön puolelle piirikuntaa sähkö-, kaasu-, vesi-, jätehuolto- tms. laskusta tai "proof of residency" -kirjeestä. Yksi tuli jo, kaksi ainakin tarvitaan.

Tänä iltana koetetaan ratkaista se über-kohta ja ehkäpä pikaostaa kulkupeli. Tai ainakin katsoa sellaista. Mitähän pankki ja luottokortti siitä tuumaavat? Huomenna sitten lääkäriin, kaasulaitokselle ja uusintakierrokselle koulutoimistoon... Noinkohan nuo ipanat ovat koulussa ennen syksyä?

Odottamattomia tilitapahtumia

Pankeilla on täällä sellainen vinkeä tapa, että ne vahtivat ja suojelevat asiakkaan luottokorttia hanakasti. Epäilyttävistä tilitapahtumista soitetaan perään. Joskus ne epäilyttävät tapahtumat lyövät kortin kiinni välittömästi.

Mikä on tietysti tosi hyvä juttu, jos on vaikka ostanut jotain netissä ja yhtäkkiä korttia käytetään toisella puolella maailmaa.

Toisaalta, jos sattuu olemaan vaikka L.A:n alueella ja kortin oletetaan olevan pääasiassa Bay Arealla, saattaa tapahtua hassuja.

Voi vaikka olla, että tulee muuttaneeksi vuokra-asuntoon, jonka remontti ei valmistu täysin ajoissa, ja sitten on asuttava pari yötä hotellissa. Sitten siellä asunnossa ei odotetusti ole pesukonetta, joten se pitää ostaa. Ja sitten siellä odottamattomasti ei ole myöskään jääkaappia, eikä senkään ostoksen kanssa voi oikein odotella.

Ne pankkipalvelut eivät aina myöskään ole ihan satavarmoja. Voi olla, että jokin maksu näyttäisi tulleen hylätyksi, kun sitä koetetaan tehdä, mutta oikeasti tilille tulee kuitenkin katevaraus. Ja kun se toinen - tai kolmas - yritys sitten menee läpi ja tämä toistuu muutaman pienemmänkin maksun kanssa, niin lopulta näyttää pankin mielestä siltä, että joku on vienyt kortin, asustelee sen turvin hotellissa ja ostelee urakalla sekä kodinkoneita että muuta sälää.

Lopulta saatetaan seistä iltakahdeksalta Vonsin (mikä on paikallinen versio Safewaystä) kassalla ostamassa nälkäisille lapsille ruokaa kahdellakymmenellä dollarilla ja siinä sitä sitten kummastellaan kiinni lävähtänyttä korttia. Jono perässä kasvaa, varmistuspuhelu ei avaakaan korttia, lapset muuttuvat levottomiksi ja kanssaostostelijat näyttävät kuka myötätuntoiselta, kuka epäluuloiselta. Siitäs saavat, mokomat lihapullavarkaat!

Taitaa olla edessä pankkireissu tai pankin vaihto.