Asioita, joita ei voi ääneen sanoa

Täällä blogissa on hiljaista, pääasiassa siksi, että on niin kiire ja siksi, että siirsin juoksujutut omaan blogiinsa. Ja siksi, että on asioita, joita en ole halunnut sanoa ääneen.

Aamulla naurettiin työkaverin kanssa, että eipä meillä oikein ole kenellekään mitään asiaakaan. Ollaan aina joko autossa matkalla töihin tai matkalla kotiin, ellei sitten olla töissä. Ja töistä ei saa puhua kenellekään mitään. Niin siinä tarvitsee sitten vain pitää hyvä huoli siitä, että kuuntelee monipuolista podcast-valikoimaa, jotta on joskus jostakin asiasta jotakin sanottavaa. Mutta mä nyt taidan kuunnella pelkästään juoksupodcasteja. Että se siitäkin sitten.

Tänään päivä meni eri tavalla kuin yleensä. Liikenteessäkin kulutin iltapäivällä paljon vähemmän aikaa. Sori, suomenkielinen työkaveri, jos tätä satut lukemaan ja tää on sulle aivan liian TMI, sillä nyt täältä pesee.

Iltapäivällä soi puhelin. Numero, jota en tunnistanut, mutta kuitenkin sen alla luki oman kaupungin nimi. Ensimmäinen ajatus tietysti, että tämä on koululta. Niin oli.

Se oli alakoulun rehtori, joka oli hyvin pahoillaan siitä, että joutui soittamaan mulle ja kertomaan, kuinka keskimmäisen koulupäivä oli siihen saakka sujunut. Siinä kohtaa tietysti jo tiesi, että uutiset eivät ole hyviä ja sitten vain toivoi, että vahingot olisivat minimaalisia.

Soitin sen puhelun perään puolisolle. Päivitin tilanteen ja pyysin soittamaan suomalaisvahvistukselle, jotta tämä tietäisi, mitä on koulusta hakemassa kotiin. Kävelin takaisin työpöydän ääreen, koetin matkalla kasata takaisin ammatillista ilmettä ja tajusin vasta dokumenttia tuijottaessani, että ei suju, nyt pitää lähteä kotiin.

Kävin kertomassa parille työkaverille, että nyt mun pitää mennä, voitteko paikata mua, jos tarve tulee. Kerroin myös ihan suoraan, miksi lähden ja olen pahoillani, jos joku sivullinenkin kuuli. Se oli vähän karu tarina.

Keskimmäisen käytösongelmat eivät ole alkaneet tänään, mutta olihan tämä taas yksi väkivaltainen kärjistyminen. Koulu pohtii tahollaan, mitä he voivat tehdä, ja me koetamme nyt sitten kotona tukea koulun työtä kaikin voimin. Valitettavasti se homma menee juuri näin päin, sillä edelleen olen sen kaksitoista tuntia päivässä töissä tai työmatkalla. Ja alan yhä voimakkaammin päivä päivältä ajatella, että en voi olla, minun ei kuulu olla, en tahdo olla. Lapseni tarvitsee minua.

Mutta miten ihmeessä siitä tehdään mahdollista?

Siinä vaiheessa, kun on äiti - tai isä -, on tietysti aivan päivänselvää, että omat tarpeet ja toiveet tulevat perhejärjestyksessä vihonviimeisinä. Siinä mielessä töissäkäyntini, vaikka onkin raskasta, on perusteltua: se tuo lapsille jotain hyvää ja ekstraa, sittenkin. Sen takia lähdetään reissulle tai sen takia säästetään korkeampaa koulutusta varten.

Mutta entä sitten, jos se, mikä on yhdelle lapselle hyväksi, on vastoin toisen lapsen tarpeita? Ja päinvastoin? Tämä jäi Äitiys 101 -kurssilla ihan kokonaan käsittelemättä. Mennäänkö sitten vain aina sen mukaan, kenen hätä on juuri sillä hetkellä suurin, ja ehkä poukkoillaan hätäisesti tilanteesta ja ratkaisusta toiseen?

Sillä käytännön tasollahan se menee nyt niin, että meidän on tosi vaikea asua tässä kivassa, tilavassa ja hitokseen kalliissa talossa, jos minä en ole töissä. Ja jos me emme asu tässä, teini vaihtaa koulua kesken middle schoolin. Olemme luvanneet hänelle, että pyrimme välttämään sitä kaikin voimin. Jos siis päätän jäädä kotiin, en yritäkään pitää lupaustani. Plus että vuokrasopimus on tietysti tehty sinne kevään loppuun.

Mutta kun olen töissä, keskimmäinen ja pienin ovat joko 12 tuntia päivässä YMCAssa tai kotona vaihtuvan hoitajan kanssa, ja keskimmäinen tuntuisi nyt tarvitsevan selkeästi enemmän tukea elämiseensä, kuin mitä kumpikaan näistä vaihtoehdoista tarjoaa.

Nämä meidän nuoret suomalaiset ovat kyllä ihania. Mutta he ovat meillä muutaman kuukauden, he ovat täällä katselemassa maailmaa, he ovat hankkimassa uusia kokemuksia ja he haluavat tietysti päästä helpolla. Jos lapset katselevat tunnin pari telkkaria päivittäin, se on heistä ihan oikein onnistunut päivä. Me sen sijaan haluamme kokonaisvaltaista hoitoa, huoltoa ja kasvatusta. Siihenhän ei parinkymmenen huitamilla olevista nuorista voi edes olettaa olevan.

Ja mitään turvaverkkojahan ei kaukana asuvalla ole. Ei yhtään ketään.

Keskimmäisen kanssa istuttiin sitten ainakin tunti makuuhuoneen lattialla keskustelemassa käytöksestä, tilanteista joista on poistuttava ja kavereista, joiden kanssa ei kannata hengata. Mutta kuinka paljon se yksi keskustelu taas auttaa? Lapsi muistaa sen ehkä huomenna. Maanantaina on varmasti kertauskurssi jo taas paikallaan. Miten siihen on aikaa, kun aivan arkinen perushuoltokin tehdään hätäisesti ja läpijuosten?

En oikeasti tiedä, mitä tehdä. En tiedä. Ehkä ei pitäisi tehdä mitään. Ehkä aika auttaa. Ehkä ylireagoin, sillä lapset ovat lapsia ja kasvavat kyllä. Tai sitten, muutaman vuoden päästä, nämä tilanteet ovat paljon suurempia, paljon vakavampia, paljon surullisempia. Ja kierrän vain aina takaisin siihen, että menköön mikä tahansa muu, se sentään on aivan liian suuri riski ottaa.

Miten tää...?

Arkirytmiin tottuminen ottaa aikansa, totesimme piano-opettajan kanssa. Hän kertoi nähneensä tällä viikolla paljon muitakin väsyneitä lapsia kuin minun pianon päällä nuokkuneet mukulani.

Arkirytmiin tottuakseni tuunasin eilen Starbucksin mobiilitilaukseni suuremmaksi ja vahvemmaksi. Jaamme puolison kanssa yhteisen sovelluksen (palkintopisteet kertyvät siten nopeammin), joten kun kuitti hetken päästä kilahti ruudulle, tuli mieheltäkin tekstari: "Aha!"

Olen yrittänyt olla nauttimatta iltapäiväkahvia. Hei hei, yritys!

Unohdin vallan, että alakoululaiset pääsevät kerran viikossa aikaisemmin kuin muina päivinä. En siten kertonut asiasta esimiehellekään. Eilen tajusin, että tänään pitää olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Onneksi Uncle B. oli valmis auttamaan. Onneksi esimies on äiti itsekin ja kun lapsista on kyse, aina valmis joustamaan.

Se pari päivää sitten kehumani yläkoululainen on jo kokonaan unohtanut vastuullisuuden ja isoksi kasvamisen. Eilen teki läksyjään ja chattasi kavereille ja teki läksyjään ja päivitti musiikkisovellusta ja teki läksyjään ja luki Harry Potteria (sitä uutta). Illalla yhdeksältä läksyt olivat kesken. Aamulla seitsemältä läksyt olivat edelleen kesken.

Niiden läksyjen vuoksi lapsi myöhästyi koulusta ja unohti kotiin sekä lounaansa että puhelimensa. Eipä tullut puhuttua siitäkään, miten koulusta tulo järjestyisi, kun pienemmät nyt sitten pääsivät aikaisin...

Ehdin ajoissa hakemaan alakoululaiset ja aikanaan sain kotiin vähän itkuisen ja järkyttyneen ison lapsen, joka oli jossain vaiheessa kotimatkaa päätellyt, ettei äiti nyt oikeasti ole vastassa missään. Juteltiin sitten jälkikäteen siitä, että näin käy kerran viikossa.

Näin iltapäivällä huomaan, että jääkaapissa ei muuten ole jäljellä ainuttakaan hedelmää ja salaattikeräkin näyttää aika surulliselta. Tortilla-täytteet pääsivät loppumaan - KIITOS KATA, sinä pelastava enkeli: kaikki lapseni ovat syöneet lounaansa kahtena päivänä peräkkäin! Nyt pitäisi mennä kauppaan, paitsi että lapset "tekevät läksyjään" (riehuvat yläkerrassa kuin pahatkin penteleet) ja talon kaikki tekstiilit odottavat autotallissa pesua, kun yhdeltä koiristamme löytyi kirppuja estolääkityksistä huolimatta. Niin, eikä miehellä ole huomiseksi töihin kauluspaitaa, ellen sitä huolla.

Kauluspaitaa ajatellessani tunnen itseni erittäin amerikkalaiseksi kotiäidiksi. Kellokin vaikuttaisi äkkiä kääntyneen kuusikymmentä vuotta taaksepäin.

Arkirytmiin tottuminen vie aikansa! Ei auta, on vain taas mentävä kahvikupillinen kerrallaan.

Paluu kouluarkeen

Lapset ovat palanneet kouluarkeen, jes! Takanapäin ovat kesän pitkät, laiskat päivät, joina aamut kestivät kauan ja sisarusten kina velloi talossa aamusta iltaan.

Alakoululaisten kouluvuoteen valmistauduttiin aloitusta edeltävänä iltana vanhempainyhdistyksen järjestämällä Ice Cream Social -tilaisuudella. Sen aikana sai tutustua luokkien oppilaslistoihin ja kirjoittaa shekkejä vanhempainyhdistykselle. Yläkoulussa vastaava juttu oli kouluun rekisteröityminen muutama viikko sitten. Silloin sai mm. käydä tarkistamassa, missä oppilaan tuleva lokero on (kaikista tärkein juttu yläkouluun siirryttäessä tuntuu olevan se, että saa oman lokeron) ja kuinka se avataan (ei helppoa ollenkaan, kuulemma).

Nuorin aloitti ensimmäisen luokan. Yllättäen se ei ollut sen kummemmin tunteellista niin hänestä kuin minustakaan. Vuosi Kinderissä taisi valmistaa meidät molemmat hyvin. Neiti olisi mielellään kävellyt luokkaansa ihan itse, saattamatta. Mutta kun muutkin vanhemmat roikkuivat luokan ovella, katsoin tarpeelliseksi olla paikalla. Tytön luokalle tuli kaksi hyvää kaveria. Heidän äitiensä kanssa katselimme tyttöjen iloista halailua ja totesimme: "Now we are good."

Keskimmäinen jatkoi kolmannelle ja sai hänkin luokalleen muutaman viime keväältä tutun hyvän ystävän sekä kuulemma kivan tuntuisen opettajan (jonka nimi minusta viittaa skandinaaviseen perimään. Odotan, että pääsen keskustelemaan ja kyselemään siitä).

Vanhin neiti siirtyi Middle Schooliin, mikä itse asiassa iski äidin tunteisiin tänä vuonna kovimmin. Jos esikoiseni on yläkoululainen, minun täytyy olla tukevasti keski-ikäinen. Ja sitä paitsi, miten se pieni siellä pärjää (on pärjännyt aivan mainiosti ja tuntuu muutamassa päivässä kuin kasvaneen päänmitan verran isommaksi ja vastuullisemmaksi). Onneksi muilla vanhemmilla näyttää olevan samat tunnelmat. Middle Schoolin portilla olen nyt muutamana päivänä ihastellut tätä maata, jossa helikopterivanhemmuus on niin arkipäiväistä, että yläkoulun portilla meitä riittää aivan tungokseen saakka. Tietysti kuudesluokkalainen - ja vanhempikin lapsi -  vielä saatetaan kouluun ja koulusta!

Tosin meidän yläkoululainen saa pian opetella kävelemään alakoululle ihan itse, kun kyseessä kuitenkin on vain vajaan kilometrin matka. Ala- ja yläkoulun loppumisajankohdat on suunniteltu sillä tavoin yhteensopiviksi, että yläkoululainen ehtiikin reippaasti kävellen alakoululle juuri, kun siellä kello soi. Matkalla on yksi ison tien ylitys, ja siinä näyttää päivystävän suojatievahti.

Koulunaloitus ei kuitenkaan olisi koulunaloitus, ellei siihen liittyen olisi tehty immigranttimokaa. Yritin kyllä olla tarkkana. Todistukset kielikokeen tekemisestä palautettiin toimistoihin, samoin shekit vanhempainyhdistyksille. Koetin moneen kertaan etsiä koulutarvikelistoja, jollaisiin pohjoisessa totuimme. Kun niitä ei mistään löytynyt, kävimme kuitenkin hankkimassa perusvihkoja, kyniä ja kumeja. Ja kaikkea pientä ja kimaltavaa, mitä lapset kokivat tarvitsevansa. :)

Ensimmäisen päivän aamuna mies huomasi alakoululla, että lapset ja aikuiset kanniskelivat mukanaan pieniä lahjuksia. Kotona leivottuja keksejä, lahjakortteja ja sen sellaista. Opettajalle kuuluu siis vuoden aloitukseksi tuoda lahja! Ekaluokkalainen kertoi minulle varsin närkästyneenä koulupäivän jälkeen, että "kaikki muut" toivat sellaisen. Mistäs ihmeestä me olisimme tämän voineet tietää? Toivottavasti se nyt ei vaikuta lapsen arviointiin, vaikka perheen arviointiin ehkä vaikuttaakin.

Sittemmin selvisi, että koulutarvikelistaa ei löytynyt mistään siksi, että lasten kouluissa moinen katetaan suorilla lahjoituksilla. Näppärää, paitsi että ehdotetut lahjoitussummat ovat merkittävän suuria. Töissä kuulin, että naapurikaupungin public schoolit pyytävät kahta tuhatta dollaria vuosittain per lapsi. Asiasta kertoneen koulussa lahjoituksista pidetään myös julkisesti kirjaa niin, että jokainen kyllä tietää, jos Maija-Petterin vanhemmat eivät kouluvuoden aikana summaa saavuttaneet. Huh!

Koulujen alku tietää sitä, että arkiaamuisin ensimmäinen tehtäväni on lounaiden pakkaaminen. Netti on täynnä hassuja juttuja siitä, kuinka toiveikkaat vanhemmat pakkaavat lapsille mukaan hedelmiä, joita nämä sitten uskollisesti ulkoiluttavat, jotta omenan päivään tulisi sisältöä, ennen kuin se illalla palaa koskemattomana takaisin kaappiin. Meillä hedelmät yleensä tekevät kauppansa, mutta edellispäivän päivällistähteistä mukaan pakattu lämmin lounas palaa usein sellaisenaan kotiin. Se on tosi harmi juttu, koska näin lapset ovat päivän aikana jossain kohdassa nälissään, eivät ehkä jaksa opiskella aivan täysillä ja se ruokakin menee lopulta roskiin.

Haluaisin tänä vuonna löytääkin jonkin viisasten kiven ja ratkaista tämän ongelman. Olisiko jokin helppo, suhteellisen terveellinen vaihtoehto, vaikka edes yksi ainoa, jonka voisin pakata mukaan joka ikinen aamu, niin kauan kuin se tulee syödyksi? Jokin piiras? English Muffin? Croissant? En haluaisi mennä aivan pitsalinjalle (sen voisi ostaa koulustakin) enkä hankkia kaupan valmiita lisäaineita+lunchables-pakkauksia. Onko kellään kuningasideaa, jota voisin kokeilla? Alan jo ymmärtää niitä vanhempia, jotka pakkaavat lounasrasioihin nallekarkkeja ajatellen, että ne ovat varmaan terveellisiä, kun ovat niin värikkäitäkin.

Muutaman koulupäivän jälkeen viikonloppu tuntuu taas tosi kivalta. Lauantai-aamuna ei ole ollut minnekään kiire (paitsi että me miehen kanssa juostiin jo puoli seitsemältä) eikä lapsia ole tarvinnut patistella. Tästä alkaa syksy - niin kuin esikoinen sanoi, nyt kun koulu alkoi, pian on Halloween, sitten Thanksgiving ja ennen kuin huomaammekaan, joulu. Onneksi pianotunneilla harjoitellaankin jo Jingle Bellsiä.