Liikenteessä

Koska tänään ei satanut, saatoin lähteä töihin vasta puoli kahdeksalta ja ehdin hyvin yhdeksäksi. Sadeaamuina liikenne puuroutuu, matkaan on varattava kaksi tuntia. Aina ei sekään riitä reiluun pariinkymmeneen kilometriin.

Suur-L.A:n liikenne on omalaatuinen ilmiö. Kuuleman mukaan tänne joskus suunniteltiin suuria teitä. Ympäristöajattelu katkaisi suunnitelmilta siivet, mutta hyvät tarkoitukset jäivät puolitiehen, kun samaan aikaan kerran ihan kelvollinen ja kehittynyt joukkoliikennejärjestelmä sekä kirjaimellisesti romutettiin että jätettiin kehittymään omine aikoineen.

Niinpä ollaan tässä. Aamuruuhkissa, iltaruuhkissa.

Tänään ehdin töihin tunnissa, mutta kotiintulo vei kaksi. Pyöräillen pääsisin varmaan nopeammin, mutta pyörä ei täällä ole oikein varteenotettava vaihtoehto. Pyöräteitä on siellä täällä, mutta missä ei ole, on autojen seassa ajaminen äärettömän vaarallista.

Kartasta katsoen moni paikka olisi varsin lähellä, mutta ajassa oikeasti kaukana. "Burbank", puuskahti työkaveri tänään. "Burbank on niin kaukana!" Hänen pitää käydä siellä viikonloppuna.

Joku kysyi äskettäin, pääseekö meille joukkoliikenteellä Pasadenasta. Kun olin lakannut nauramasta joukkoliikenteelle, kysyin, tarkoittiko kysyjä sitä samaa Pasadenaa, joka täältä katsoen sijaitsee ihan tuossa kuun toisella puolella.

Aamuisin työmatkalla kuuntelen radiota, jotta nappaisin minuutin mittaiset liikennetiedotteet. Niitä lukevat leidit puhuvat järjettömän nopeasti ja ehtivät silti mainita vain muutaman olennaisimman tukoskohdan. Tiedotteesta saa silti irti aamun tunnelman, joka tapaa heijastua omaankin matkantekoon. Sellaiset sanat kuin "patience", "a complete mess" ja "avoid" kertovat aika hyvin, missä mennään. Onnettomuuksia sattuu joka aamu, kyse on vain siitä, missä ja miten pahoja.

Kontrastin vuoksi kerron, että itärannikolla sijaitsevan työnantajani pääkonttorin väelle lähetettiin jokunen aika sitten työsähköpostiin varoitus poikkeuksellisesta ruuhkasta. Jollakin pääväylällä oli sattunut onnettomuus, jota saatettaisiin raivata jopa kaksi tuntia. Kannatti kuulemma kiertää toista kautta. Jos L.A:ssa lähetettäisiin tällaisia varoituksia työsähköpostiin, ei paljon muuta ehtisi lukeakaan. Eikä sitä kiertotietäkään yleensä edes ole.

Liikenne rytmittää ja määrittää täällä kaikkien elämää. Miten suunnitellaan asuminen, arki, työ ja perhe, harrastukset ja lastenhoidot, jos jokaiseen arkiviikkoon on mahdutettava 15-20 tuntia ajomatkoja? Vastikään kuulin henkilöstä, joka kieltäytyi kivasta työpaikasta, koska 12 mailin työmatka oli liikaa. Se on 19,3 kilometriä.

Haaveilen siitä, että jonakin päivänä joku täysin kajahtaneeksi leimattu liikenneinsinööri tulee tänne toteuttamaan villit suunnitelmansa. Me tarvitsisimme ilmassa liikkuvan joukkoliikennejärjestelmän. Monorail, hiihtohissi, lentävä matto, mikä tahansa kelpaa. Ei tarvitse edes olla kovin nopea - hitauteen on täällä jo totuttu. Ja edessä kulkevan puskuriin.

Vastapaino

Toinen kuppi kahvia, taustalla hyvä soittolista sunnuntai-aamun musiikkia.

Kokonainen numero Time-lehteä. Loppuun saakka katsottu romanttinen komedia.

Ulkona sataa, pienin lapsi toipuu flunssasta. Hidas viikonloppu tuli tarpeeseen.

Kohta taitellaan kasautuneita puhtaita pyykkejä, pestään vielä yksi koneellinen naruille kuivumaan. Etsitään puhtaat vaatteet huomiselle, pakataan eväitä koululounaiksi ja ladataan kahvinkeitin odottamaan aamua. Valmistellaan ruokia, joita viikon varrella lämmitellä.

Ymmärsimme tilata viikon ruokaostokset kotiin toimitettuina: opetellaan keventämään hiukan.

Uusi arki on vaatinut kaikilta vähän sopeutumista, mutta sujuu jo. Viime viikolla palasin iltaisin kotiin, jossa pestyt lapset katselivat telkkaria yöpuvuissaan ja valmis päivällinen odotti syöjiään. Lounastunnilla työpaikalla esittelin eväitäni: katsokaa, mieheni pakkasi minulle ruoatkin.

Tänään on aikaa ihan vain olla näiden rakkaiden kanssa. Ihastelen omaa tyyliään hakevan teinikäisen ensimmäisiä tekokynsiä, avustan pienempiä askarteluprojektissa.

Täysien arkipäivien vastapainoksi viikonloput tuntuvat keitailta.

Keittiö, kaiken keskus

Päivällinen hilautui meillä jo varsin varhain amerikkalaiseen asemaansa: päivän usein ainoaksi yhteiseksi ateriaksi, joka nautitaan illalla aika myöhään. Nykyisin meillä syödään iltaseitsemältä eikä iltapalaa enää tunneta - päivällisen jälkeen pienimmät suuntaavat tuotapikaa iltapuuhiin ja yöunille.

Kun tulee kotiin kohta kuuden jälkeen, yhtään aikaisemmin ei päivällistä ehtisikään saada pöytään, eikä aina siihen mennessäkään. Viime viikkoina olemme pyrkineet ratkomaan tätä haastetta valmistelemalla viikon ruoat jo sunnuntaina.

Muistan, kuinka entinen työkaveri aikoinaan yritti samaa. Hänelle ennustettiin synkästi, että koeta vain muutama viikko. "Kohta into loppuu ja sinunkin lapsesi syövät sitä koulun ruokalan oranssia mönjää, niin kuin kaikkien muidenkin töissä käyvien äitien lapset."

Mutta me taistelemme vielä uutuuden innolla.

Puoliso huomasi, että kun ruokia laitetaan sunnuntaina ajan kanssa, eikä arki-iltana kiireellä, aterioita tulee mietittyä eri tavalla ja ruokalistaan saadaan toivottua vaihtelua. Meidän tavallinen lista onkin vähän lyhyenlainen ja rakentaa kivijalkansa kasvissosekeiton ja feikkilihakastikkeen varaan. Enpä ollut koskaan aikaisemmin  keksinyt kehitellä esimerkiksi sitä kurpitsa-porkkanapiirasta, jota viime viikolla kokeilimme. Nakkikeittoakaan ei oltu syöty varmaan sitten Suomesta lähdön, eikä siihen muuten ollut helppo löytää sopivia nakkeja. Löytyi juustoisia, löytyi tulisia, muttei juuri sellaisia sopivan mietoja, joita haimme.

Jokainen keittiö on omanlaisensa - lukuisten erilaisten kulttuuristen, elämänkatsomuksellisten, sosioekonomisten, terveydellisten, ajankäytöllisten, tiedollisten ja taidollisten seikkojen kohtaamispiste. Ja sitten tulevat tietysti vielä mielipiteet, mieltymykset ja mieliteot! Ellei ruoka olisi elämänehto, päästäisiinköhän näistä asioista koskaan yhteisymmärykseen? Tai edes kompromissiin, vieläpä monta kertaa päivässä!

Meidän keittiössä nämä seikat ilmenevät esimerkiksi niin, että kaapeista löytyy paljon lähiruokaa, luomua ja non-GMO-tuotteita. Painotamme kasviksia, mutta syömme myös lihaa, paitsi yleensä ei kanaa (humaaniset syyt) eikä possua (terveydelliset syyt). Lehmänmaidon korvaavat vegaaniset tuotteet ja kaikelle on gluteeniton vaihtoehto. Näkyvää tomaattia ruokiin ei voi laittaa, eikä pinaattia. Yksi ei kestä mausteista ruokaa, toinen rakastaa sitä, joten maustepurkit seilaavat kaapin ja ruokapöydän väliä harva se ilta.

Viime viikolla söin ihan itse valiten raakaa selleriä, jolle Kaliforniaan muutettuamme alkuun yököttelin. Huomasin tottuneeni. Sehän oli aika pirteä lisä salaattiin! Samoin karpalot, joita täkäläiset mielellään laittavat vähän sihin sun tähän. Kulttuuriset seikatkin siis muuttuvat - mutta ehkä vasta pikkuhiljaa?

Amerikkalaisuuksina aterioihimme ovat hiipineet esimerkiksi mac & cheese (ihanan helppo ja nopea arkiruoka!) ja hashbrown. Laitamme aika usein hodareita, syömme varmaan viikoittain hampurilaiset tai pitsaa. Jo Suomessa tykkäsimme välillä tehdä coleslaw'ta ja paistaa viikonloppuaamuisin pancakeseja (ei, eivät ole lettuja).

Joka toinen viikko luomumaatila toimittaa suoraan kotiovellemme laatikollisen tuoreita kasviksia. Periaatteessa on mahdollista käydä netissä etukäteen muokkaamassa paketti mieleisekseen, käytännössä tämä usein unohtuu. En ihan vielä ole keksinyt, mitä tehdä suurella, kokonaisella fenkolilla (se ehti mennä pilalle). Suurin osa niistä sellereistä on jäänyt myös käyttämättä. Palsternakkaa ymmärsin pitää porkkanan korvikkeena, bok choi ajaa mainiosti sen kielletyn pinaatin asian ja talviseen valikoimaan kaikenlaisia kurpitsoja alan jo tottua. Esivalmisteltuja vihreitä papuja meillä on nyt pakkanen pullollaan. Ne ovat seesaminsiementen ja oliiviöljyn kanssa tosi kiva lisä lautasen reunalle!

Tällä viikolla ruokien valmistelu jäi maanantaille asti - Martin Luther Kingin päivän kunniaksi minun ei tarvinnut mennä töihin eikä lasten kouluun, mutta miehen toimistolla painetaan hommia tänäänkin.

Nyt kun keittiöurakka alkaa olla voiton puolella, näyttää siltä, että alkaneella viikolla tuhoamme ensin eilen aloitellut popcorn shrimpit (ei tämä taida nätisti kääntyä suomeksi?) ja feikki-jauhelihakastikkeen, jonka kylkeen tänään tein mac'n'cheeseä. Tämän illan vihreät saadaan eilisestä salaatista. Huomiseksi esivalmistelin perunamuussin ja puoliso hakee töistä tullessaan sen kaveriksi uunikalaa. Keskiviikkona aloitellaan tofu-broccoli-vihreä papu-risottoa (tuon broccolin nimeä meistä ei kukaan tahdo jaksaa suomeksi muistaa). Torstaina mennään läpi kaikki kaappiin jääneet tähteet. Perjantaina kukaan ei enää jaksa kuin hengitellä, silloin käväistään hampurilaisella tai tilataan pitsat kotiin.

Joko sinä tiedät, mitä teillä syödään tällä viikolla?

DMV - jo taukoaa hauskanpito

Me sitten vaihdettiin siinä DMV:n pihalla yksi niistä lampuista. Ja katseltiin, että mistä hiivatista laitetaan päälle sumuvalot, ja näkyykö ne mistään, jos laittaa. En tiedä lopullista vastausta, sitä se inssi ei kysynyt. Mutta kysyi ne kuuluisat käsimerkit kyllä ja sen verran sai tämän tädin hämmennyksiin, että en siinä ihan heti muistanut, kummalla puolella rattia on pyyhkijät.

Vaikka täällä on kyllä satanut viime viikkoina vettä niin, että niitä pyyhkijöitä on saanut käyttää ja uudet sulatkin on ostettu auton takakonttiin jotakin ahkeraa päivää odottamaan.

Ilmeisesti kaikki valot sun muut toimivat aika kelvollisesti, ja sain melko hyvin piilotettua sen sittenkin hoitamatta jääneestä öljynvaihdosta juoruavan ilmoituksen. Kyllä se inssi sen huomasi. Katsoi hetken ja selvästi mietti, että pitäiskö. Sitten se jostain syystä päätti, että antaa mennä.

Ja mentiin. Heti siinä parkkipaikan jälkeen muistin, että nopeusmittaria pitää nyt muuten tarkkailla, ja siinä vaiheessa inssi oli siis vetänyt jo viivan paperiin, että rouva ajaa liian lujaa. Niitä viivoja sai tulla huhujen mukaan kymmenen, ja minä keräsin kaikki. Vaikka ihan varmaan ajoin kuin mummua kirkkoon - ja siitä tulikin yksi viiva, että liian hitaasti tullaan tilanteisiin.

Voi jesta, että niitä tilanteita riittikin! Joku meinasi ajaa risteävältä kadulta oikeaan kylkeen. Oli siis kääntymässä oikealle, mutta ei viitsinyt jarruttaa. Muutama pojankloppi ajeli polkupyörällä suunnilleen keskellä kaistaa, minkä vuoksi tarkistin vastaantulevan kaistan tyhjyyden ja poikkesin hieman sille. Viiva. Mutta oisko kuitenkin tullut pahempi merkintä, jos olisin tönäissyt pyöräpojan kumoon?

Sitten meinasin jo, että kamoon, ette voi olla tosissanne, kun joku lähti viime tipassa edestä pakittamaan pihatieltä autotielle eteeni. Otin vähän hitaasti siinä, että auto kerkesi edestä pois, mun kaistalta. Viiva.

Luulen, että se setä ihan tarkoituksella keräsi mulle tasan kymmenen viivaa. Piirteli niitä paperiin vielä, kun ajettiin takaisin DMV:n pihaan, tällä kertaa rauhallisesti. Luulen, että sitä kypsytti, kun olin kotoa lähtiessä vääntänyt kaikki nappulat kaakkoon, jotta lämmin ilma sulattaisi kohmeen tuulilasista. Ja en sitten ajon päällä viitsinyt niitä nappuloita näpelöidä, koska olin netistä lukenut, että siitä saa viivan - ja ne ei muuten sitten piirtele mitään positiivisia merkintöjä. No tällä menetelmällä sai aikaiseksi yhden kuumentuneen inssin. Sillä raukalla oli kaulaliina ja kaikki.

Ai niin, ja olihan siinä yksi säikähdys taas paperiasioissa: auton vakuutus kun oli astunut uudelle aikakaudelle joulukuun lopussa. Hetken pelättiin, että tämä kaatui taas tähän koko homma, mutta täti kuulemma näkikin vakuutuksen voimassaolon suoraan koneeltaan. No mihin sitä paperia sitten alun alkaenkaan tarvitaan?

Mutta hei, konkrääts! Nyt on mahdollisten laittomuuksien aikakausi ohitse ja taskussa uusi kortti. Tai no ei vielä. Sellainen paperinivaska on toistaiseksi, kortti tulee sitten joskus postissa kotiin.

Oli aika homma, mutta tulipahan lopultakin tehtyä!