DMV-hauskaa, osat 3 ja 4 - sekä muita automaisia Murphyjä

Tässä oli sopivasti viikko joululomaa, joten tarkoitus oli hoitaa ajokorttiasia loppuun. Varasin hyvissä ajoin itselleni ajokokeen. Olisin tietysti varannut useammankin testiajan, mutta järjestelmä sallii näitä varauksia vain yhden kerrallaan.

Tiistai-aamu oli tarkoitukseen mitä parhain, koska isojen tyttöjen biologinen isä oli silloin vielä meillä joulunvietossa, eikä lapsia tarvinnut ottaa DMV:lle mukaan. Se oli kuitenkin sikäli huono, että joulutauon jälkeen puolison oli aivan välttämätöntä olla läsnä työpaikalla, ja minähän en siis saanut mennä kokeeseen saattajatta. Uncle B. lupautui apuun.

Sitten tiistai-aamuna kahdeksan maissa aloin soitella hänelle, että milloinkas tulet sieltä missä oletkaan, aika on yhdeksältä ja se on siis DMV - eiköhän meidän pitäisi jo olla jonossa. Johon Uncle B. vastaa ihmeissään, että jaa niin minne tulen?

Hälytin siis sittenkin hätiin puolison työpaikaltaan ja jännitimme yhdessä DMV:n jonossa, että käskevätkö ne suoraan pois, kun meni hiukan tiukille aikataulun kanssa. Varattu aikahan oli jo siinä vaiheessa ohi, kun sinne luukulle lopulta pääsimme. Mutta ilmeisesti ne tietävät, että ne ajat ovat vain suuntaa antavia joka tapauksessa. Tällä kerralla ei tullut mitään ongelmaa ajasta eikä papereista, päästiin jonottamaan autojonoon ja odottelemaan tarkastajaa.

Parinkymmenen minuutin aikana ehdittiin siinä puolison kanssa kerrata käsimerkit - siis ne lailliset - ja katsoa, missä on auton sumuvalot ja missä on hätävilkut ja mistä toimii pitkät valot.

Mutta niin pitkälle ei sitten sen tarkastajan kanssa päästy. Ennen liikkeelle lähtöä tarkistetaan auton ajokuntoisuus, ja vaikka edellisenä iltana oli hoidettu kuntoon se takapenkin matkustajien raakalaudoillaan kesästä saakka roikkunut ovi ja vaikka tomerasti painelin piiloon sitä "engine oil change NOW" -hälytystä kojelaudasta, niin rakkine otti ja narahti kiinni tietämättämme palaneesta jarruvalosta. Ja sillähän ei sitten saanut sitä inssiajoa ajaa. Tarkastajakin kuulosti vähän pettyneeltä, mutta en tiedä, onko se hyvä merkki ollenkaan.

Hetken pohdin, olisiko pitänyt sanoa, että ei mitään, otan puolison auton tuolta parkkipaikalta - mutta sitten muistui mieleen, ettei puolisolla siis olisi pitänyt olla omaa autoa mukana lainkaan.

Ja hei, kehiin neljäs yritys. Koetin sieltä mainiosta nettipalvelusta etsiä uutta aikaa ihan mihin tahansa kahdensadan kilometrin säteellä olevaan toimistoon, kunhan vain saisin sen tälle viikolle. Mutta palvelussa roikkui se minun tiistai-aamun aikani, jota ei juuri silloin pystynyt poistamaan (koska se oli ollut jo, mutta kuitenkin peruuntunut eikä oikeasti käytetty) ja jonka takia järjestelmä ei sallinut varata uutta aikaa.

Joten puhelin käteen. Soitin ystävälliselle virkailijalle (jätin soittopyynnön koneeseen ja sain takaisinsoiton alle puolessa tunnissa) ja selitin ongelman. Sanoin taas, että menen ihan minne vain, kunhan vain löydetään aika tälle viikolle. Ja täti toteaa, että ei mitään ongelmaa, hänellähän on tässä aika 30. päivä iltapäiväksi tuohon sinun lähitoimistoosi. Johon minä, että vau! Kiitos kovasti! Tuhannesti! Selitin sitten puolisollekin, että niillä on kuule aikoja siellä tiskin takana, sellaisia, joita nettipalvelu ei näytä ollenkaan. Koska sen nettipalvelun mukaan 30. päivä aikoja olisi ollut vain yksi tai kaksi ja nekin tosi, tosi kaukana.

Järjestimme siis perjantain niin, että puoliso saattoi lähteä iltapäivällä töistään ajoissa ja lapsillekin kyselin hoitajaa. Kukaan ei näin uuden vuoden alla kerennyt meille niitä katsomaan, joten arvelin, että isojahan nuo ovat, annan niille iPadit ja istuvat sen aikaa puolison kanssa DMV:llä odottamassa. Vähän vain mietitytti, että kun my phone English not so good, niin noinkohan se varaus nyt sitten on oikeasti oikein. Koetin sitä sieltä nettipalvelusta tarkistaa, mutta ei siellä näkynyt mitään - ehkä siksi, että ne netti- ja puhelinvarausjärjestelmät ovat täysin erillisiä.

Tällä välin korjattiin se auton jarruvalo ja puoliso osti varalta autoon koko valosarjan, että jos jotain muuta vielä posahtaa, niin se vaihdetaan vaikka siellä DMV:n pihalla. Pimeällä pihamaalla illalla autoa korjaillessaan puoliso tuli käyttäneeksi sekä auton oikeita että vara-avaimia. Seuraavana päivänä kun olin ajoon lähdössä (lentokentälle sitä jouluvierasta viemään), niin ne yhdet avaimet löytyivät puolison taskusta tämän työpaikalta ja toiset auton virtalukosta. Sillä laille päälle käännettyinä.

Siihen tyhjentyneeseen akkuunhan ei mitkään kaapelit tietenkään yltäneet, kun auto oli parkkeerattu nokka vasten hyvää talonkulmaa tuohon pihatielle. Päästiin ostamaan kannettava starttilaite, ja ennen kuin se järjestyi, oltiin mukavasti lasten kanssa jumissa kotosalla 1,5 päivää. Onneksi nyt oli tämä loma, ei ollut pakko mennä minnekään. Kampaajalla olisin noita käyttänyt, mutta kai ne pärjäävät vielä muutaman päivän takkutukillaankin.

Perjantaina puoliso päätti vielä varmuuden vuoksi soittaa sinne DMV:n palvelunumeroon ja tarkistaa, että se aika sitten oli tänään, kun minua kovasti arvelutti se, ettei siellä nettipalvelussa näkynyt mitään ja kun en ollut aivan varma, että oliko se kahtakymmentä yli vai vaille (vaikka eipä sillä vissiinkään niin väliä olisi ollut). Selvisi, että puhelinvirkailija oli kuin olikin varannut minulle ajan 30. päivä. Tammikuuta.

Eih! Pyysimme kahteen kertaan tarkistamaan, eikö missään, yhtään kerrassaan missään tämän osavaltion sisällä olisi aikaa ennen päivän päättymistä. Ei. Eikä tätä hommaa tehdä walk-in-menetelmällä (tällä hetkellä) yhdessäkään Kalifornian toimistossa.

Uusi (viides!) yritys on nyt sitten järjestetty ensi viikolle. Silloin ollaan poissa töistä puolison kanssa kumpikin ja keksitään jokin viritys lasten kouluun saamiseksi, sillä aika on aamun ensimmäisiä. Sopii toivoa, että se aika on olemassa (esimerkiksi sateen sattuessa voidaan julistaa "äärimmäisten olosuhteiden" koittaneen, jolloin kaikki ajat peruuntuvat), auto toimii täydellisesti (nytpä olisi aikaa käyttää se siellä öljynvaihdossakin), ensi viikon työmatkat saadaan jotenkin järjestymään (kun en siis vieläkään saisi ajaa yksin) ja että pääsisin läpi ensi yrittämällä (tätä ei nimittäin kovin montaa kertaa enää viitsisi).

Huumori taitaa vain venyä, kun sen luulisi jo loppuvan - eihän tälle voi kuin nauraa.