Monen vuoden jälkeen

Pari vuotta sitten ulkosuomalainen blogituttava (moi!) aloitti bloginsa uudelleen juuri, kun olin sen hänen edellisensä löytänyt. Muistelen hänen perustelleen, että siitä ulkosuomalaisuudesta ei enää ollut juuri mitään sanottavaa, joten uusi blogi aloitti puhtaalta pöydältä ja kertoili hänen elämästään ilman sen alkuperäisen näkökulman painolastia.

Silloin mietin, että eikös ulkosuomalainen aina kuitenkin ole ulkosuomalainen ja ulkosuomalaisen arkielämäkin siksi jollain tapaa ulkosuomalaista, mutta nyt näin neljännen vuoden alussa kyllä jo ymmärrän, mitä hän ajoi takaa. Ne alun ihmetykset on nyt ihmetelty, täkäläinen maitopurkki näyttää tutulta eikä sitä ollenkaan enää kuvittele, että täällä kaikki ihmiset olisivat jotenkin pelkästään onnellisia ja tasapainoisia. Eikä mieti, mitä laajemmin koko kulttuuria kuvastavaa sosioekonomista seikkaa kukin kotikadulla näkyvä pyöräilijä edustaa. 

Mutta toki sitä silti on jollain tapaa ulkosuomalainen.

Joillekuille suomalaisuus on ulkomailla iso juttu ja kätevistä käsistä syntyvät niin karjalanpiirakat kuin suomipipotkin. Mulle ehkä ei. Olen mieluusti suomalainen, rakastan kieltäni, mutta mitä se suomalaisuus mulle arjessa on, niin ehkä eniten itseäni selittävä tekijä. Työkaveri nauroi, että loman jälkeen olin selvästi rennompi kuin ennen lomaa: jopa puhuin toisille ihmisille. Ja minä nauroin vastaan, että ei minun tarvitse muille puhua, olen suomalainen. Olen ylpeä vaikeasta ja erityisestä kielestä, jota osaan puhua (vaikka se sitten tarkoittaakin sitä, että aivojani on selvästi vaikeampi kääriä englannin idiomien ympärille kuin indoeurooppalaista kieltä äidinkielenään puhuvan). Mutta siinäpä se sitten suunnilleen...?

Ja ehkä enemmän minuun jää se toinen osuus: ulko. Ulkopuolisuus, poissaolo. 

Jotkut ihmiset huomasivat ja hoksasivat aika nopeasti, että jos aiotaan pysyä läheisinä, meidän pitää jatkaa viestimistä myös kaikesta sellaisesta, mikä ei ole isoa ja tärkeää. Lähetellä viestejä perunapusseista, joista löytyi monta vihreää perunaa. Kertoa, että tänä iltana sataa vettä, päähän sattuu ja ketuttaa. Että pomo kerrankin kehui töissä ja joku toi kaikille runebergintorttuja. Lapsi teki futisharkoissa kolme maalia!

Joidenkin toisten kuulumisista saa lukea vain sosiaalisesta mediasta, jos sieltäkään. Ai kolmas lapsi? Milloinkas se pääsi syntymään? Sitä pakostakin etääntyy.

Sitten on niitä häitä, hautajaisia, konfirmointeja ja muita, joissa me emme ole mukana. Ja pikkuhiljaa on tultu siihen, ettei meidän enää oletetakaan olevan eikä tulevan, ei kaivata, ei muisteta, ei mainita, ei kutsuta - eikös se nyt olisi vähän hassuakin? Me olemme kaikesta siitä jo ulkopuolisia. Ihmisiä, jotka joskus olivat olemassa, mutta jotka nyt elävät ehkä vain menneistä ajoista kertovissa tarinoissa. "Se setä, joka muutti Amerikkaan, ja josta ei sen koommin enää kuultu." Tokihan me teemme - ja jätämme tekemättä - oman osamme yhteydenpidosta.

Joskus kuitenkin mietin, olemmeko me tänne kauas lähteneet ehkä kuitenkin jollain tapaa enemmän kiinni menneessä kuin ne, jotka jäivät. Yhä edelleen ajattelemme, että he ovat meidän ihmisiämme, vaikka emme heidän mieleensä enää muistukaan. Miksi muuten jonnekin postattu yhteispotretti, tilaisuudesta josta emme edes tienneet, yhä viiltäisi kevyesti?

Kun muutimme, yritin ihan hirveästi rakentaa meille ja itselleni uutta yhteisöä, löytää uusia ystäviä, uusia verisukulaisten korvikkeita. Tietysti joitakin löytyi. On monia tärkeitä ja rakkaita, joita emme ennen tunteneet. Mutta yhtään konfirmaatiota, ristiäisjuhlaa tai vihkimistä emme ole tällä mantereella kenenkään kanssa juhlineet. Sitä sellaista yhteisöä ei vain kerta kaikkiaan vielä ole. Toiselle polvelle se sitten toki aikanaan muodostuu, mutta me - mies ja minä, ensimmäisen polven tulokkaat - luovuimme tullessamme pysyvästi jostakin.

Olen aika varma siitä, että olen nyt lakannut yrittämästä. En enää yritä vimmaisesti kuulua enkä löytää ihmisiä, joiden kanssa kuuluisin. Teen omia juttujani, olen mikä olen ja se kaikki on toki aika vapauttavaa. Mies ja minä, me olemme kasvattaneet juuret syvälle toisiimme ja olemme aivan varmasti toistemme tärkeimmät ystävät, sukulaiset ja tuttavat. Meidän elämämme on totaalisen perhekeskeistä ja tätä nykyä, kuten todettua, niin kiireistä, että tosi vaikeaa siinä on ihan ihkauusia ihmisiä mukana kieputtaakaan. 

Ja silti, vaikka löytää oman tapansa olla tässä ja nyt, onhan kaikki kuitenkin jollain tavalla pysyvästi toisin kuin olisi ollut jos. Ihmiset tuolla kodin ulkopuolella (ja lapset sen sisäpuolellakin) puhuvat aina tuota toista kieltä. Tutuiksi käyneiden maitopurkkien vierestä löytyy kaupasta usein jotain, mitä en ole kuvitellutkaan olevaksi. Mielensisäiset mallini ympäröivästä todellisuudesta kokevat tuon tuosta yllätyksiä, eivätkä oletukseni siitä, kuinka tilanteissa toimitaan, ollenkaan joka kerta päde. Aina sitä on jotenkin vähän enemmän tuntosarvet auki, edelleenkin, ja siinä mielessä tästä ei varmaan koskaan aivan täysin tule minun maatani eikä kansaani.

Mutta todennäköisesti kokisin jotain samaa nyt jo sielläkin, mistä lähdimme, jos tänään palaisimme. He muuttuivat, me muutuimme, ympäristö muuttui - ja me katsoimme sitä kaikkea toisin.

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.

- Robert Frost -



.
 

Ihan pelkkiä juoksujuttuja

Hain suomalaisen Takomotrainingin testiryhmään, jossa olisi autettu kehittämään uudenlaista henkilökohtaista valmennusta, toimisi kuulemma mainiosti etänäkin. Hakemuksessa kyseltiin, onko hakija bloggaaja l. voiko mainostaa valmennustaan jollakin foorumilla. Ilmoitin olevani, ja kipitin nopeasti blogille piilottamaan edellisen tekstin - sen, missä kerroin, kuinka epätoivoisen kiireistä arki tällä hetkellä on. Jotenkin tuntui, ettei se olisi ollut hyvää mainosta valmennukseen hakevalle.

No, valmentajista ei ole kuulunut mitään, joten löysivät varmaankin testipuput toisaalta. Minäpä nostin siis edellisen tekstin takaisin seinälle ja lähdin lenkille. Olisi ollut tosi kivaa saada tueksi ammattilaisen näkemyksiä ja ehdotuksia, mutta toisaalta, onhan se nyt aika kivaa seurata omia päähänpinttymiäänkin. Ja pikkuhiljaa karttuu myös tietoa, jota voi soveltaa treeneihinsä.

Yksi merkittävä tiedonlähde on viime viikkoina ollut Another Mother Runner -podcasti, jota kuuntelen automatkoilla. Los Angelesin alueen liikenne on syksyn tullen muuttunut pahemmaksi kuin se on minun rajallisen kokemukseni mukaan koskaan ollut, joten nyt on välillä ihan yli kolmekin tuntia aikaa arkipäivinä kuunnella podcastia ja jutella puhelimessa. Mihinkään muuhun sitä aikaa ei sitten olekaan... Ja siis edelleen, mun työmatka on alle 30 km suuntaansa.

Mutta Another Mother Runner. Oregonilainen (sieltä siis tulee jotain hyvääkin) leidi juttelee juoksuheimonsa jäsenten ja asiantuntijoiden kanssa niitä näitä. Vähän höpötellään lapsista ja vähän juoksusta. On puhuttu mm. kirjoista, leffoista, liikavarpaista, peräpukamista, ruoanlaitosta, arkea helpottavista pienistä nikseistä ja taas juoksemisesta. Ihan mahtavan paljon parempi podcast kuin ne sellaiset, joissa jutellaan intopinkeänä pelkistä sykkeistä ja negative splitseistä.

Mutta niinpä vain minunkin ranteessani tänään lenkillä heilui uusi juoksukello, niin että kyllä se juoksun teknistyminen hiipii omaankin tekemiseen. Puhuin kellosta pitkän aikaa puolisolle, luin arviointeja ja pohdin ees sun taas. En halunnut maksaa kellosta kovin paljon, mikä johti siihen, että sykkeitä varten olisi tarvittu erillinen vyö. Ihan ehdottomasti tuntui, että sitä en halua. Rannemittauksista luin puolesta ja vastaan, ja tulin siihen tulokseen, että ainakin edullisempien kellojen teknologia taitaa olla vielä hiomista vaille. Eniten kaipasin kännykkäsovellusta helpompaa tapaa seurata tahtia ja matkan pituutta, joten niitä tämä pastellikarkin näköinen uusi härveli sitten kertoo. Turkoosi. Sopii kivasti mun muuten kovin pinkkiin juoksulookiin.

Samaan saumaan tuli luettua artikkeli proteiinilisistä ja päätin testata. (Se oli varmaan joku vahvasti tieteellinen Women´s Running Magazine tai FB:n 5K-juoksuryhmän nettiartikkeli.) Me löydettiin pienellä hakemisella lopulta ihan lähi-Ralphsista vegaaninen luomuproteiinijauhe, joka maistuu periaatteessa kaakaolta ja käytännössä ei, mutta kuitenkin menee ihan kelvollisesti manteli- tai soijamaidon kanssa. Jälkimaku on sen verran sopivasti jauhoinen, että lapsia ei kertamaistaman jälkeen tämä aikuisten pirtelö ole kiinnostanut yhtään. En ole varsinaisesti huomannut tästä mitään muuta hyötyä kuin sen, että jauheen seuraksi piti ostaa kivannäköinen sheikkeri (sori, ei irtoa suomeksi tämä) ja että itsensä tuntee tosi urheilulliseksi, kun juoksun jälkeen nykäisee hikisenä vähän protskulisää. Kallistakin se tietysti oli kuin fan.

Juoksuhan on siitä kiva harrastus, että siihen ei oikeastaan tarvitse sen kummempia välineitä. Paitsi että niitä alkaa kummasti jotenkin kuitenkin "tarvita".

Lääkärin kanssa ollaan tehty pitkäjänteisesti töitä sieltä jostain keväästä asti, ja hiottu pikkuhiljaa kuntoon niitä vaivoja, joista joskus kauan sitten blogiin kirjoittelin. Nyt on pari kertaa mennyt viisi mailia (n. 8 km) nätisti ilman, että mikään paikka olisi oikeastaan prakannut. Tästä rohkaistuneena uskaltauduin tänään ilmoittautumaan Manhattan Beachilla lokakuussa järjestettävään 10K-juoksutapahtumaan, ja olen siitä aivan ihkuinnoissani. Puoliso pohtii vielä, lähtisikö mukaan. Mieli tuntuu palavan radalle (hahaha, oikeasti hän inhoaa yli kaiken meditatiivisen tainnuttavia maileja high schoolin radalla), mutta oliko se nyt sitten oikea polvi, joka haraa vähän vastaan.

Puolison juoksun isoin haaste juuri nyt taitaa olla se, että viimeaikaiset kengät eivät ehkä ole olleet oikeat. Mikä varmaankin tarkoittaa, että meidän pitää mennä juoksukenkäostoksille! Voi harmi. Mä kun en ollenkaan halunnutkaan uusia juoksukenkiä. En ainakaan ole lueskellut puhki viimeisintä Runner´s Worldia, jossa uutuuksia esiteltiin, ja vertaillut droppeja ja pohtinut omien koipien pronaatioita. Siis yhtään. Mutta siis puolisoon palatakseni, kesän juoksuepäsäännöllisyyksien jälkeen on hyvä muistaa, että hiljaa ja venytellen hyvä tulee. Tahtia ja pituutta pitää ihan oikeasti kasvattaa vähitellen.

Vaikka ihan älyttömästi näkee / kuulee ihmisten tekevän toisin. Työkaveri: "En oikeastaan juokse, mutta olen muuten hyväkuntoinen, joten vetäisen kokomaratonin." Jep? Nettipalstalainen: "Olen juossut viimeksi joulukuussa, mutta nyt syyskuussa ilmoittauduin puolimaratonille, joka on kahden viikon päästä. Pitäkää peukkuja!" Peukunpitäminen on aina tosi pätevä tapa korvata olematon treeni. Entinen naapuri: "Treenasin sohvarapakunnosta aloittaen neljä viikkoa, ja juoksin 10 km kisan. Osaako kukaan sanoa, miksi polvi on nyt niin kipeä ja turvoksissa, ettei sille voi varata painoa?" No ootapa kun mietitään, mistähän tuo olisi tullut? Tositarinoita jokaikinen. Liikkumisen ilo on ihana asia, urheilulliset tavoitteet upeita - mutta silti, haloo, maltilla ihmiset! Yksikään maaliviiva ei itsessään tee ketään vahvaksi ja terveeksi.

Kampaajatuolissa viime viikonloppuna (kun turkkilainen taiteilija oikeastaan paljoakaan kyselemättä päätti, että hiuksistani tulee entistä sporttisemmat ja lyhyemmät) kerkesin miettiä omiani ja haaveilla hiukan. Ihan tosiasia on se, että jos tämä viime viikkojen ruuhka-aste oikeasti on nyt uusi normaali, ja siihen päälle heitetään vielä vähän odottamattomia parkki- ja työmaahaasteita työpaikan tuntumassa, niin joku näistä tikuista on lopulta se, joka tekee meidän arjesta ihan mahdotonta. Nyt olemme muutaman kuukauden taas "turvassa" apukäsien ansiosta, mutta todellisuus tekee tuloaan. Ja niinpä siis haaveilen.

Olisi mahtavaa, jos tästä harrastuksesta ja hurahtamisesta voisi joskus tulla työ, tai edes jonkinlainen vakava häiriötekijä, johon kaupan valmiiksi pilkotusta taikinasta keksejä paistaessaan voisi kotiäitiydessä vellovan mielensä kiinnittää. Haluaisin kehittää juoksuryhmiä, jotka olisivat matalan kynnyksen hyvinvointiryhmiä esimerkiksi maahanmuuttajaäideille (lastenhoitojärjestelyillä) ja uusia yhteisöjä muualta muuttaneille.

Yksi tällainen, aika utopistisen harppauksen ajatuksesta toteutukseen ottanut yhteisö on Back on My Feet. BoMF hoitaa kodittomuutta juoksemalla. Kodittomien on oltava ohjelmassa mukana ainakin kuukausi, osallistuttava aktiivisesti kolmesti viikossa aamuvarhaisella järjestettäviin juoksuihin ja pysyttävä uudessa itsetunnossaan, itsekurissaan ja itsekunnioituksessaan, jotta he pääsevät mukaan niihin ohjelmiin, jotka auttavat uuden asunnon, uuden työn ja uuden elämän pystyttämisessä. Aika mahtava juttu. Valitettavasti BoMF etsii jatkuvasti palvelukseensa vain esimerkiksi jotain kirjanpitäjiä, jollaiseksi matemaattiset lahjani eivät tässä elämässä millään riitä.

Mutta siis unelmia. Ja niitä tavoitellessa, monia unelmien saavuttamiseen harjoittavia maileja. :)

Tyly paluu arkeen

No kyllä me kotiin päästiin, vaikka se kotimatkan toka osuus jäi sitten kokonaan bloggaamatta. Ajettiin yhden päivän aikana Sacramentosta San Josen kautta kotiin Torranceen, ja kyllä siinä oli ihan riittävästi ajamista.

Kotipihalla laskettiin, että kokonaismailit oli suunnilleen niin kuin olisi mennyt Utsjoelta Helsinkiin ja takaisin, kahdesti. Mutta olihan se sen arvoistakin tietysti monella tavalla.

Ajoin kotimatkasta ison osan ja huomattiin, että se muutaman päivän huimaus, mikä yleensä seuraa vuorten ylitystä, vaivaa lähinnä apukuskin penkillä istunutta. Tällä kertaa sisäkorva keikkui siis miehellä, joka ei tästä vaivasta ole aiemmin kärsinyt.

Arki alkoi rytinällä, koska heti seuraavana aamuna meidän univajeisten aikuisten piti olla töissä ja matkasta väsyneiden pienten tyttöjen YMCAssa. 

Mulla oli vastassa vallan jumalaton kiire ja useampia tuhansia lukemattomia sähköposteja. Hellurei. Ekana iltana kotona makasin sohvalla lukemassa motivoivia mietelauseita enkä jaksanut evääni liikauttaa. Mutta tietysti piti vähän suihkia jotain eukalyptus-ötökkämyrkkyä sinne tänne.

Torstaina pienin oli "kipeä" - eli siis vain niin loputtoman uupunut, että puoliso jäi lasten kanssa kotiin etäpäivälle. 

Viikonloppuna räjäyteltiin makuuhuoneissa ötökkäpommeja, pestiin lakanoita, imuroitiin sänkyjä ja myrkytettiin ötököitä koirasta hurjalla tarmolla. Mä vannoin joo, että tilaan ammattilaisen tekemään koko jutun. Mutta sitten opin, että siinäkin tapauksessa meidän pitää tyhjentää koko keittiö kaikista ruokatarvikkeista ja pestä / suojata astiat. Eli siis törkeä homma eniveis.

No, eilen viimeksi pesin koiraa uudestaan ja toissapäivänä mies esitteli jalkaan ilmestynyttä puremaa. Eli siis edelleen pestään ja imuroidaan kaikkea, mikä irti lähtee ja myrkytetään kaikkea, mikä ei lähde. Argh!

Samaan syssyyn muutamassa seuraamassani suomalaisessa blogissa on keskusteltu työn ja perheen yhteensovittamisen haasteista. Ei helkkari nyt oikeasti. Suomalaiset vanhemmat ovat kuulleet tämän sanan jostakin ja olettaneet sen koskevan heitäkin. Ei koske. Se, että pääsee neljältä töistä ja vie piltin kuudeksi jalkapalloon, ei ole haaste. Se on arkea ja ihan hyvää sellaista. Sitä paitsi Suomessa olisi missä tahansa kaupungissa mahdollista, turvallista ja edullista lähettää piltti sinne jalkapalloon myös bussilla.

Mind you, meillä oli Suomessa parhaimmillaan viisi lasta, vaihto-oppilas ja tukilapsi. Molemmat aikuiset kävivät kokoaikaisesti töissä ja vaikka koskaan ei varmaan ollut kauhean leppoisaa, niin ei siinä mitään sen kummempaa yhteensovittamista ollut. Kun aikuinen oli töissä, kunnalliset laitokset hoitivat lapset. Kun lapsi sairasti, aikuinen piti palkallisen vapaapäivän.

Meille lienee onneksi tulossa pian henkilö perheen arkea auttamaan. Tänä syksynä mulla nimittäin ihan tosissaan hajoaa pää kaiken tämän kanssa. Mun työpäivät kestää 9 tuntia, työmatkat 2-3 tuntia. Kahden nuoremman lapsen kanssa on oltava aikuinen 24/7 ja lisäksi on se yksi teini. Soittotunnit, uimaopetus, koira ja sen pahuksen kirput. Siinäpä sitä yhteensovittamista.

Sanon nykyään kerran viikossa miehelle, että jos se voisi vähän edetä urallaan ja tienata enemmän, niin jäisin kotiin leipomaan keksejä. (Mies huomauttaa, että valmiiksi oikeankokoisiksi palasiksi leikatun kaupan keksitaikinan asetteleminen pellille paistamista varten ei ole leipomista.)

Loman jälkeen pienin on aamuisin antanut miljoona halia ja kysellyt, miksi äidin pitää aina lähteä. Hän on huomauttanut, että Amerikassa äidit ovat usein kotona ja vain isät töissä. Miksei hänenkin äitinsä?

Hänen äitinsä käyttää joka viikko koko sunnuntain siihen, että laittaa ruokaa. Koska arki-iltaisin se ruoka ehditään vain lämmittää, ja silloinkin kello on jo iltaseitsemän.

Oltiin aika onnellisia, kun tuli tämä pitkä Labor Day -viikonloppu. Labor Day, maanantai, on useimmille virallinen vapaapäivä, eikä se edellytä kurpitsapiirasta, talon koristelua tai lahjan hankintaa. Rakastan Labor Daytä! Sain yhden päivän lisäaikaa pestä pyykkiä, jota on reissun jäljiltä edelleen ja kirppusirkuksen myötä aivan riittämiin. 

Ja käytiin myös ostamassa lapsille kouluvaatteita ja -tarvikkeita, koska ensi viikolla lapset palaavat kouluun. Siellä ei muuten jaeta lapsille ilmaisia kyniä tai vihkoja tai lämmintä ruokaa. Lapset palaavat myös YMCAn iltapäivähoitoon, joka muuten maksaa meidän kahdelta lapselta kouluvuoden aikana noin kymppitonnin. Hintaan kuuluu valvonnan lisäksi iltapäivisin pari kalakeksiä. Että yhteensovittakaapa tähän taas ne loistavat suomalaiset kunnalliset palvelut.

No niin. Olipas hyvä vähän tuulettaa. This is all insane, mutta juuri nyt en tiedä, miten sen korjaisin. Niin että... etiäppäin, sanoi mummo lumessa? Ooh, lunta. Täällä on ollut tänä viikonloppuna tuskaisan kuumaa.