DMV-hauskaa, osat 3 ja 4 - sekä muita automaisia Murphyjä

Tässä oli sopivasti viikko joululomaa, joten tarkoitus oli hoitaa ajokorttiasia loppuun. Varasin hyvissä ajoin itselleni ajokokeen. Olisin tietysti varannut useammankin testiajan, mutta järjestelmä sallii näitä varauksia vain yhden kerrallaan.

Tiistai-aamu oli tarkoitukseen mitä parhain, koska isojen tyttöjen biologinen isä oli silloin vielä meillä joulunvietossa, eikä lapsia tarvinnut ottaa DMV:lle mukaan. Se oli kuitenkin sikäli huono, että joulutauon jälkeen puolison oli aivan välttämätöntä olla läsnä työpaikalla, ja minähän en siis saanut mennä kokeeseen saattajatta. Uncle B. lupautui apuun.

Sitten tiistai-aamuna kahdeksan maissa aloin soitella hänelle, että milloinkas tulet sieltä missä oletkaan, aika on yhdeksältä ja se on siis DMV - eiköhän meidän pitäisi jo olla jonossa. Johon Uncle B. vastaa ihmeissään, että jaa niin minne tulen?

Hälytin siis sittenkin hätiin puolison työpaikaltaan ja jännitimme yhdessä DMV:n jonossa, että käskevätkö ne suoraan pois, kun meni hiukan tiukille aikataulun kanssa. Varattu aikahan oli jo siinä vaiheessa ohi, kun sinne luukulle lopulta pääsimme. Mutta ilmeisesti ne tietävät, että ne ajat ovat vain suuntaa antavia joka tapauksessa. Tällä kerralla ei tullut mitään ongelmaa ajasta eikä papereista, päästiin jonottamaan autojonoon ja odottelemaan tarkastajaa.

Parinkymmenen minuutin aikana ehdittiin siinä puolison kanssa kerrata käsimerkit - siis ne lailliset - ja katsoa, missä on auton sumuvalot ja missä on hätävilkut ja mistä toimii pitkät valot.

Mutta niin pitkälle ei sitten sen tarkastajan kanssa päästy. Ennen liikkeelle lähtöä tarkistetaan auton ajokuntoisuus, ja vaikka edellisenä iltana oli hoidettu kuntoon se takapenkin matkustajien raakalaudoillaan kesästä saakka roikkunut ovi ja vaikka tomerasti painelin piiloon sitä "engine oil change NOW" -hälytystä kojelaudasta, niin rakkine otti ja narahti kiinni tietämättämme palaneesta jarruvalosta. Ja sillähän ei sitten saanut sitä inssiajoa ajaa. Tarkastajakin kuulosti vähän pettyneeltä, mutta en tiedä, onko se hyvä merkki ollenkaan.

Hetken pohdin, olisiko pitänyt sanoa, että ei mitään, otan puolison auton tuolta parkkipaikalta - mutta sitten muistui mieleen, ettei puolisolla siis olisi pitänyt olla omaa autoa mukana lainkaan.

Ja hei, kehiin neljäs yritys. Koetin sieltä mainiosta nettipalvelusta etsiä uutta aikaa ihan mihin tahansa kahdensadan kilometrin säteellä olevaan toimistoon, kunhan vain saisin sen tälle viikolle. Mutta palvelussa roikkui se minun tiistai-aamun aikani, jota ei juuri silloin pystynyt poistamaan (koska se oli ollut jo, mutta kuitenkin peruuntunut eikä oikeasti käytetty) ja jonka takia järjestelmä ei sallinut varata uutta aikaa.

Joten puhelin käteen. Soitin ystävälliselle virkailijalle (jätin soittopyynnön koneeseen ja sain takaisinsoiton alle puolessa tunnissa) ja selitin ongelman. Sanoin taas, että menen ihan minne vain, kunhan vain löydetään aika tälle viikolle. Ja täti toteaa, että ei mitään ongelmaa, hänellähän on tässä aika 30. päivä iltapäiväksi tuohon sinun lähitoimistoosi. Johon minä, että vau! Kiitos kovasti! Tuhannesti! Selitin sitten puolisollekin, että niillä on kuule aikoja siellä tiskin takana, sellaisia, joita nettipalvelu ei näytä ollenkaan. Koska sen nettipalvelun mukaan 30. päivä aikoja olisi ollut vain yksi tai kaksi ja nekin tosi, tosi kaukana.

Järjestimme siis perjantain niin, että puoliso saattoi lähteä iltapäivällä töistään ajoissa ja lapsillekin kyselin hoitajaa. Kukaan ei näin uuden vuoden alla kerennyt meille niitä katsomaan, joten arvelin, että isojahan nuo ovat, annan niille iPadit ja istuvat sen aikaa puolison kanssa DMV:llä odottamassa. Vähän vain mietitytti, että kun my phone English not so good, niin noinkohan se varaus nyt sitten on oikeasti oikein. Koetin sitä sieltä nettipalvelusta tarkistaa, mutta ei siellä näkynyt mitään - ehkä siksi, että ne netti- ja puhelinvarausjärjestelmät ovat täysin erillisiä.

Tällä välin korjattiin se auton jarruvalo ja puoliso osti varalta autoon koko valosarjan, että jos jotain muuta vielä posahtaa, niin se vaihdetaan vaikka siellä DMV:n pihalla. Pimeällä pihamaalla illalla autoa korjaillessaan puoliso tuli käyttäneeksi sekä auton oikeita että vara-avaimia. Seuraavana päivänä kun olin ajoon lähdössä (lentokentälle sitä jouluvierasta viemään), niin ne yhdet avaimet löytyivät puolison taskusta tämän työpaikalta ja toiset auton virtalukosta. Sillä laille päälle käännettyinä.

Siihen tyhjentyneeseen akkuunhan ei mitkään kaapelit tietenkään yltäneet, kun auto oli parkkeerattu nokka vasten hyvää talonkulmaa tuohon pihatielle. Päästiin ostamaan kannettava starttilaite, ja ennen kuin se järjestyi, oltiin mukavasti lasten kanssa jumissa kotosalla 1,5 päivää. Onneksi nyt oli tämä loma, ei ollut pakko mennä minnekään. Kampaajalla olisin noita käyttänyt, mutta kai ne pärjäävät vielä muutaman päivän takkutukillaankin.

Perjantaina puoliso päätti vielä varmuuden vuoksi soittaa sinne DMV:n palvelunumeroon ja tarkistaa, että se aika sitten oli tänään, kun minua kovasti arvelutti se, ettei siellä nettipalvelussa näkynyt mitään ja kun en ollut aivan varma, että oliko se kahtakymmentä yli vai vaille (vaikka eipä sillä vissiinkään niin väliä olisi ollut). Selvisi, että puhelinvirkailija oli kuin olikin varannut minulle ajan 30. päivä. Tammikuuta.

Eih! Pyysimme kahteen kertaan tarkistamaan, eikö missään, yhtään kerrassaan missään tämän osavaltion sisällä olisi aikaa ennen päivän päättymistä. Ei. Eikä tätä hommaa tehdä walk-in-menetelmällä (tällä hetkellä) yhdessäkään Kalifornian toimistossa.

Uusi (viides!) yritys on nyt sitten järjestetty ensi viikolle. Silloin ollaan poissa töistä puolison kanssa kumpikin ja keksitään jokin viritys lasten kouluun saamiseksi, sillä aika on aamun ensimmäisiä. Sopii toivoa, että se aika on olemassa (esimerkiksi sateen sattuessa voidaan julistaa "äärimmäisten olosuhteiden" koittaneen, jolloin kaikki ajat peruuntuvat), auto toimii täydellisesti (nytpä olisi aikaa käyttää se siellä öljynvaihdossakin), ensi viikon työmatkat saadaan jotenkin järjestymään (kun en siis vieläkään saisi ajaa yksin) ja että pääsisin läpi ensi yrittämällä (tätä ei nimittäin kovin montaa kertaa enää viitsisi).

Huumori taitaa vain venyä, kun sen luulisi jo loppuvan - eihän tälle voi kuin nauraa.

Kesä, talvi ja kansallistunto

Kaliforniassa on kylmä. Etelä-Kaliforniassakin on kylmä. Meillä oli juuri vieras Suomesta, ja hänenkin mielestään täällä oli kylmä - ainakin sisällä.

Meidän talon ylä- ja alakerta lämpiävät eri tavoin, ja keittiö ei ollenkaan. Yläkerrassa on lämmin / kuuma ja alakerrassa viileää / kylmä. Keittiössä se lämmintä ilmaa puhaltava räppänä ei puhalla ollenkaan, mutta ikkunanraot kyllä puhaltavat. Joskus öisin herään siihen, että kaasulämmitin käynnistyy vintillä ja putket resonoivat ensimmäisiä lämpimiä henkäyksiä läpi koko talon. Lämmitysjärjestelmä ei kaipaa huoltoa, vaan kokonaisen ison remontin.

Onneksi joulu tuntuu Kaliforniassa olevan aidosti jonkinlainen käännekohta. Pohjoisessa muistan kumpanakin vuotena havainnoineeni, että joulupäivän tietämillä kukkulat olivat muuttuneet vihreiksi ja ilmaan tullut jonkinlainen lupaus keväästä.

Täällä etelässä meillä oli eilen yhtäkkiä ihan normaali keli - siis sellainen 76 F / + 24 C. Takaovea saattoi pitää auki ja ilmanvaihdotonta taloa siten tuulettaa. Joululomailevat lapset komensin huoneistaan ulos leikkimään. Teiniä ei tietenkään leikityttänyt, niin hän sitten ulkoilutti koiraa. Minä istuin auringossa kahvi-/kookosminttukaakao-sekoitus mukissa.

Aika hyvää, muuten. Puoliso sen kookosminttukaakaopurkin huomaavaisesti hankki, kun lähdimme lasten kanssa viikonloppuna luistelemaan ja muut saivat kuumaa maitopohjaista pikakaakaota.

Olin luistimilla ekaa kertaa ehkä melkein kymmeneen vuoteen. Muutama minuutti meni sellaisessa vastasyntyneen varsan polvitärinässä, mutta sitten lihakset muistivat, miten tämä homma tehdään! Me siis ajatellaan, että suomalaisten juuriensa takia lasten pitäisi osata luistella. Kaksi nuorinta ei vielä ihan täysin osaa, tosin kerta kerralta suoritus paranee (vaikka kertojen välissä olisikin kokonainen vuosi).

Tämän talven aikana ollaan huomattu, että suomen kieli on jäänyt lapsilla entistä selvemmin kakkoskielen asemaan. Tytöille pitää sanoa ihan tosissaan, että nyt sanot tuon saman suomeksi. Enää ei löydy kaikkeen sanastoa, koulussa opitut asiat ainakin pitää mennen tullen selittää englanniksi, mutta ihan perusjututkin ovat välillä kateissa. "Huolellinen" oli hankala sana ja joskus unohtuu myös vaikkapa "lusikka". Myös teinillä, joka ilmoitti mulle toissa viikolla, että vastaa töistä lähettämiini tekstareihin ainoastaan englanniksi, koska suomeksi kirjoittaminen edellyttää niin paljon pohtimista.

Tämä on yksi niistä syistä, miksi haaveilen ensi kesälle Suomi-lomaa. Haluaisin, että pienemmät muistaisivat maasta jotakin, kaikki tapaisimme perhettä ja rakkaita ystäviä, lumoutuisimme yhdessä kesäisen Suomen luonnosta ja lapset huomaisivat, että suomen kieltä voi oikeasti käyttää ja tarvita jossakin.

Olisi aika ihanaa viettää juhannus Suomessa - mutta toisaalta, kaksi vuotta sitten oli juhannuksena lunta ja pakkasta. Meidän kalifornialaistuneet kermapeppumme tuskin kestäisivät sellaista. Ehkä sitten kuitenkin loppukesästä, elokuussa? Tutkin ja huomasin, että loppukesästä järjestetään jokunen kiva juoksutapahtuma, jotka toisivat mun Suomi-lomaan jotain ekstraa. Mutta toisaalta heinäkuun alussa olisi kummitytön konfirmaatio. Puoliso saa lomaa korkeintaan kaksi viikkoa, ja minäkään en vielä tiedä, miten uudesta työstä ollaan lomalla (paitsi että palkatta), joten kaikkea emme voi saada.

Vaikuttaisi siltä, että kun mahdollisesta Suomi-lomasta on haaveiltu ääneen suunnilleen kaksi vuorokautta ja viestitty siitä jopa muutamalle taholle Suomeen, ollaan ensiksikin saatu puolison kanssa aikaiseksi tiukkasävyinen keskustelu kuvitteellisen loman budjetista ja toiseksikin loukattu kummitytön äitiä sillä ajatuksella, ettei fiktiivistä matkaa ehkä ole suunniteltu konfirmaatiokeskeisesti.

Ensi kesään mennessä ollaan oltu poissa Suomesta yhtäjaksoisesti kolme vuotta, ja sinä aikana oltu poissa monista häistä, hautajaisista ja suurilta syntymäpäiviltä. Ei olla nähty vastasyntyneitä eikä onniteltu opinnoistaan valmistuneita. Mutta ilmeisesti on eri asia olla pysyväisluonteisesti tuhansien kilometrien päässä näiden asioiden tapahtuessa, kuin tulla sitten kuitenkin kohta käymään, vääränä päivänä.

Haluaisin vain, että lapset uisivat järvessä ja saunoisivat rantasaunassa. Viettäisivät ainakin viikonlopun jollakin mökillä lukien vanhoja Aku Ankkoja. Haluaisin käydä kahvilla Kauppatorilla, halata rakkaita ystäviä, käydä K-kaupassa ostamassa maidotonta ruokakermaa ja kuulla tervapääskyt, jotka eivät lainkaan lennä tämän mantereen yllä. Haluaisin ottaa meidän koiran mukaan ja päästää sen vapaaksi suomalaisessa metsässä, antaa sen painella pitkin Nuuksiota sydämensä kyllyydestä.

Haluaisin saunoa isäni luona puusaunassa ja istua saunan jälkeen puutarhassa juttelemassa hänen espanjalaissyntyisen vaimonsa kanssa siitä, kuinka maailmassa voi päätyä minne tahansa ja tuntea sen sattumalta valikoituneen paikan lopulta kodiksi. Niin ja juosta sen yhden juoksun, jonka sijainnilla ei ole niin väliä.

Haluaisin välttää sen todellisuuden, jota niin usein kuulee kuvattavan: sen, jossa ulkosuomalainen juoksee kaksi viikkoa ankarassa jet lagissa kahvipöydästä toiseen ja miettii lentokoneessa paluumatkalla, että olipa kerrassaan kamalaa, joko pääsee kotiin lepäämään.

Tiedän jo tietenkin, että "jag längtar efter landet, som icke är" (Edith Södergran), ja ettei unelma toteudu sellaisenaan, ja ettei ainakaan koiraa kannata kahden viikon takia lähteä kuljettamaan puolen maailman halki.

Ja kun sitten ihmiset alkavat riidellä siitä, että milloin ja minne, ja miten ja miksi ja kuinka paljon, tulee sellainenkin olo, että ei kai tätä ole pakko tehdä. Pari viikkoa ei muuta lasten suomen kielen taitoa ratkaisevasti suuntaan eikä toiseen, eikä lyhyt kesäloma kai mitenkään ehdottomasti saa heitä mieltämään itseään sen enempää suomalaisiksi kuin nytkään. Tärkeät ihmiset pitävät aina yhteyttä ja niiden kanssa, jotka eivät pidä, yhteys kuihtuu luonnollisesti itsestään.

Niin jospa sittenkin sanon, kuten tähänkin asti, leikillisesti ja lämmöllä, että tuon maan olen jo nähnyt. Kesä se tulee tänne kauaskin, ja lomallehan me voidaan mennä vaikka Meksikoon.

Jou L ur A uha

Kun olin lapsi, vanhemmat istuttivat koko perheen jouluaattona riviin sohvalle klo 11.58. Se oli se vuoden kymmenen minuuttia, jona piti olla hiljaa ja kuunnella.

Opin ulkoa joulurauhan julistuksen sekä suomeksi että ruotsiksi, ennen kuin ymmärsin ruotsalaisesta versiosta sanaakaan ja suomalaisestakin vain puolet. 

Muistan, kuinka kansliapäällikön ärrä sorahti. Joka vuosi vahdittiin porilaisten marssin rummunlyöjän onnistumista soolossaan. Ja kuinka joka säässä, vesisateessa ja paukkupakkasessa, irtosivat turkulaismiesten pipot päistä maamme-laulun aikana.

Tämä on yksi niistä harvoista näytöksistä, jotka YLE suo ulkosuomalaisillekin. Joku tiesi sen tänä vuonna, ja piteli yleisössä liikuttavaa pahvikylttiä, jossa lähetti rakkaita terveisiä läheisilleen "merien taakse".

Aikaeron(kin) vuoksi useita tunteja myöhässä toistin kotonamme Etelä-Kaliforniassa tutun näytelmän. 

Lapset aistivat tunnelman ja istuivat aloillaan yllättävän hartaina.

- "Tuommoisia on ollut myös Disneylandissa", kommentoi joku soittokuntaa.

"Tuleeko tässä kohta ilotulituksia?" toinen havahtui kyselemään.

- "En ymmärtänyt sanaakaan", ilmoitti nuorimmainen.

Täytyy vain uskoa siihen, että porilaisten marssilla ja Maamme-laululla on jokin ihmisen sielua pysyvästi ja syvästi ylentävä vaikutus.

Minun jouluni alkoi siitä. Kalifornialainen, erilainen joulu, jossa kuusi on muovinen, sade silkkaa vettä ja kinkku karpalohillolla kaveroitu.

Se tulee tällaisenaankin: pieniä perinteiden palasia muuttuviin muotoihinsa kutovana.

Hyviä pyhiä!

Adult Content

Kun Suomessa juhlittiin itsenäisyyspäivää, sain esimieheltä luvan järjestää entiselle työpaikalle teemaan liittyvää ohjelmaa. Otin muun muassa mukaan suomenkielisiä lastenkirjoja, joita luin lapsille simultaanitulkaten.

Työkaveri esitarkisti kirjat. Ensin hylättiin Tatun ja Patun Suomi, josta olisin tahtonut esitellä saunaan - lumihankeen - avantoon -sarjakuvan. Alastihan ne hahmot tietysti ovat, mutta ei niille ole piirretty mitään osia. Työkaveri arveli, etteivät lasten vanhemmat hyväksyisi tätä.

Seuraavaksi hyllytettiin Muumit Rivieralla. Sikareita, bikineitä! "Adult content", ilmoitti työkaveri.

Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta sitten löytyi jokunen sivu, joita sopi esitellä.

Minun silmiini kirjojen sivut eivät olleet sopimattomia, mutta kieltämättä suomalaisessa kulttuurissa on sellaista ronskia reippautta, joka täällä asumisen jälkeen alkaa pistää silmään. Tai korvaan.

Kuuntelin pitkän tauon jälkeen tuoretta suomalaista poppia. Sannin "Että Mitähän Vittua" sai puolison tarkistamaan, että eiväthän lapset vain kuule. Siis ihanteellisen vahva suomalainen naiskuvahan siinä kyllä on, ei jäädä itkemään eikä ikävöimään petollista kumppania. Kun naisen pitkämielisyys loppuu, "alkaa legot tippua". Mutta se kielenkäyttö?

Sitten oli se video, jossa Elastinen ja Sami Hedberg heiluvat saunassa pyyhkeet lanteilla ja vastovat toisiaan. Välillä sen pyyhkeen peittävyyttä saa jännittää ihan tosissaan, ja ne lanneliikkeet... Uncle Bob käväisi huoneessa ja kääntyi kannoillaan, hänen psyykensä ei tällaista kestä. Arktista hulluutta? Kas, kun ei myy maailmalla.

Viimeisimpänä tutustuin tänään Panomiehen singleen Skandaali. Tarkistin kahdesti, etteikö musiikkipalvelu oikeasti ollut merkinnyt kappaletta jollain tavoin lapsille sopimattomaksi, sen verran punastuttavaa menoa sen lyriikat olivat. Onneksi olivat suomeksi, niin työkaverit eivät ymmärtäneet - enkä kääntänyt.

Ja kuulemma, sanovat kaverit, nämä biisit ovat Suomessa ihan radiosoitossa ja voivat siis odottamatta kajahtaa takapenkkiläistenkin korviin autoradiosta tai soida seniorien suosimassa kahvilassa taustamusiikkina.

Vau. Puoliso pohti hetken hiljaisena, että tällaista meidänkin lapset ehkä laulaisivat kotona - ekaluokkalaista myöten -, jos he kasvaisivat Suomessa. Eikä se meistä aikuisista ehkä edes olisi yhtään outoa. Nyt on.

DMV-hauskaa, osa 2

DMV:n pihamaalla kävin ensimmäisen käynnin päätteeksi pienen turhaantuneen puhelinkeskustelun puolison kanssa. Pohdimme, pitääkö virkailijoille väittää vastaan, kun he keksivät virallisista ohjeista poikkeavia sääntöjä. Koska olen varsin pitkään taiteillut siellä sääntöjen reunamilla, en aikonut väitellä kenenkään kanssa.

Varasin saman tien nettipalvelusta (se on kerrassaan loistava) uuden ajan. Kun suostuin menemään ihan minne huitsin kuuseen tahansa, sain ajan jo seuraavalle päivälle.

Puoliso lupasi tulla mukaan ja printtasi lisäksi laskun, jossa oli minun nimeni. Periaatteessa yhdessä vuokrasopimuksen kanssa tämän paperin olisi pitänyt riittää todisteeksi asumisestani. 

Päätimme kuitenkin ottaa varman päälle. Niinpä printattiin useampia sellaisiakin laskuja, joissa oli vain miehen nimi ja lisäksi vielä avioliittotodistus. Hätävarjelun liioittelua, eikö?

Menomatkalla DMV:hen opimme, että Comptonin toimisto sijaitsee osoitteessa, jollaisia on Los Angelesin alueella useampia täsmälleen samanlaisia. Kun olimme ajaneet puoli tuntia väärään suuntaan, oli selvää, ettemme ehdi ajoissa. Menin siis jälleen mainioon nettipalveluun ja varasin lennossa neljännen ajan.

Comptonin jono oli järkyttävä. Ei ainoastaan siksi, että se oli puoli korttelia pitkä ja eteni hitaammin kuin mikään jono ikinä. Siinä jonossa olivat varmasti kaikki sille aamulle ajan varanneet, joten sinänsä meidän saapumisajallamme ei olisi ollut mitään merkitystä. Ajan vaihtaminen johti vain siihen, että jouduin esittelemään sähköpostista ajanvaraustodistusta, koska en ollut virkailijan aamulla printtaamassa listassa oikealla paikalla.

Comptonissa näkyi myös kavereita, jotka vaihtoivat jonossa taskusta toiseen salamyhkäisesti muutakin kuin tervehdyksiä, ja nuoria jannuja, joiden radioiden bassot tärisyttivät kuuluvasti heidän autojensa peltejä.

Ensimmäisen virkailijan ohi pääseminen kesti ikuisuuden. Hän tarkisti kaikki paperit ja hyväksyi mukisematta kaksi parasta todistetta asuinpaikasta. Sitten päästiin seuraavaan jonoon! Joka kesti jälleen ikuisuuden.

Jos DMV:n palvelunopeudesta haluaa saada realistisen käsityksen, voi vilkaista hauskan pätkän koko perheen elokuvasta Zootopia. Siinä ainoastaan laiskiaiset ovat päässeet toimistoon töihin ja jokaisen lauseen sanominen kestää puoli päivää.

Toisena kohtaamaamme virkailijaa nauratti. Viereisellä tiskillä pauhasi kaveri, joka uskoi tulleensa ohitetuksi ja unohdetuksi jonossa. Hän oli odottanut jo tunnin! Virkailija tirskahti. Hänen piti päästä tänään vielä töihin! Virkailija katsoi minua silmiin ja hymyili. Esimies tuli selvittämään asiakkaalle, millaisia tavanomaiset odotusajat tässä toimistossa ovat. Kolme tai neljä tuntia, sir. Menkää nyt vain ihan rauhassa takaisin istumaan. Ei täältä kukaan tänään töihin ehdi.

Virkailija otti maksun, meni ottamaan kopioita ja jutteli kopiokoneella kaikessa rauhassa muiden työntekijöiden kanssa - siinä keskellä avokonttoria silmiemme alla. Kun kaikkien joulusuunnitelmat olivat suunnilleen selvillä, ryhmässä seisoskellut esimies sattui vilkaisemaan papereitani. Ja niin tämä, nyt jo siis neljäs vuokrasopimustani katsonut virkailija, tuli todenneeksi, ettei se itse asiassa kelpaa todisteeksi asumisesta.

Puoliso yritti ensin vähän vääntää asiasta, mutta minä kaivoin jo samaan aikaan kassista lisää paperia. Puoliso otti esiin passiaan ja ryhdyimme selvittämään, miksi papereissa on vain hänen nimiään. "Olisiko avioliittotodistusta?" kysyi virkailija nyt ja selvästi odotti, että pääsee käännyttämään meidät kotiin. Kukapa nyt avioliittotodistusta kantaisi mukanaan? Hah!

Avioliittotodistuksemme on jo Green Cardin hakuprosessia varten käännätetty englanniksi ja käännös notarisoitu. Näitä virallisia leimoja pääsin sitten hetken päästä osoittelemaan, kun virkailijan esimies oli todennut, että paperi näyttää ulkomaiselta ja varsin epäilyttävältä eikä varmaan nyt käy. 

Voi taivahan vallat! Vähän siinä piti vielä keskustella, ennen kuin virkailijan esimieskin antoi periksi ja totesi, että olkoon. Ehkä tämä ulkomaalainen nyt sitten tosiaan asuu siellä, missä kovasti todistelee asuvansa.

Sitten otettiin valokuvia ja sormenjälkiä.

Kaiken tämän hässäkän jälkeen olisi ollut pirhanan ikävää olla läpäisemättä kirjallista koetta ja tulla jonakin toisena päivänä uudestaan keskustelemaan asuinpaikasta ja avioliitosta. Onneksi se varsinainen testi kuitenkin meni läpi kahdella virheellä, ja nyt minulla on sitten lupa harjoitella ajamista.

Ajokokeeseen onkin syytä mennä tuota pikaa, sillä ennen sitä en saa ajaa, ellei autossa ole läsnä myös Kalifornian ajokortin omaava yli 18-vuotias henkilö toimintaani valvomassa. Huokaus. 

Luvassa on siis vielä lisää DMV-hauskaa!

DMV-hauskaa, osa 1

Nyt, kun arjen muuttuminen pian edellyttää päivittäisiä pidempiä ajoja, olen vihdoin hoitamassa kuntoon ajokorttiasiaa. Tämähän on siis suunnilleen ensimmäisiä asioita, jotka maahantulon jälkeen pitäisi hoitaa.

Aikamoinen lisästressi niihin ensimmäisiin viikkoihin. Meinaa näin jonkusen ajan jälkeenkin olla liikaa.

DMV (Department of Motor Vehicles) on nimittäin kivoista ja tehokkaista paikoista ehkä maailman viimeisin.

Varasin ensimmäisen ajan kirjalliseen kokeeseen joskus alkukesästä. Sitten tajusin, että siihen kokeeseen pitää oikeasti lukea. Peruutin ajan, hain kirjastosta kuljettajan liikenneoppaan ja hukkasin sen.

Hain uuden oppaan ja aloin lueskella lasten pianotuntien aikana. Latasin puhelimeen neljä harjoitussovellusta ja leikin niillä. Varasin lopulta uuden ajankin.

DMV palvelee tietysti vain keskellä päivää, joten etsin aikaa päivälle, jona en olisi töissä. Sellainen aika löytyi San Pedrosta, meiltä reilut puoli tuntia etelään sijaitsevasta kaupungista.

San Pedron DMV:ssä oli kaksi erillistä jonoa: yksi niille, jotka olivat varanneet ajan ja toinen niille, jotka halusivat jonottaa tuntikausia. 

Ensimmäinen ihminen, jonka näin sisään tultuani, neuvoi ystävällisesti, että minun pitäisi mennä jonoon kulman taakse. Kulman takana kyselin kummissani iäkkäältä sedältä, missä jono on. Hän neuvoi minut sinne, mistä olin tullutkin. Siellä kiukkuinen täti huomautti, ettei tarvitse etuilla. Siinä vaiheessa olin jo tajunnut olevani oikeassa jonossa ja puolustauduin, että olen varannut ajan ja seison siksi eri jonossa kuin hän.

Täti kertoi jonottaneensa pitkään jo toista päivää peräkkäin. Hänellä oli ollut huuto-ottelu virkailijan kanssa (mikä täällä ei siis kuulu julkiseen käytökseen ei sitten mitenkään päin). Sen seurauksena hän kertoi menettäneensä virkailijalle sekä auton rekisteriotteen että ajokorttinsa. Hupsis.

DMV on kaiken kaikkiaan ahdistava paikka. Asiakkaat ovat turhautuneita, hermostuneita tai vihaisia. Työntekijöillä ei ole minkään valtakunnan kiire ja he käyttävät rajallista valtaansa mielellään - mielivaltaiselta vaikuttavaan tapaan. Jouduin ihan väkisin pitämään itseni siinä jonossa, sillä alkoi tuntua siltä, että käännyn kannoillani aivan itsesuojelullisista syistä.

Viime kesästä alkaen DMV:llä asioivan, ajokorttia hakevan asiakkaan on pitänyt todistaa asuinpaikkansa. Sehän on aina hauskaa, tätä samaa on tehty koulutoimistoissa ja koulupiirin toimistossa. 

Nettisivuilla olleiden ohjeiden mukaan olin ottanut mukaani kopion sähköisestä vuokrasopimuksestamme. Siis vieläpä printannut siitä olennaiset sivut varmuuden vuoksi.

Virkailija hyväksyi vuokrasopimuspaperit todisteeksi ja kysyi, mikä toinen paperi minulla on mukanani. Kerroin ohjeiden sanoneen, että yksi riittää. Virkailija totesi, että hän haluaa kaksi. Koska toista ei ollut, hän pyysi minua palaamaan toiste uudestaan.

Ensimmäinen hauskanpito loppui lyhyeen.

Sitten tuli talvi

Veteraanien päivänä marraskuun alkupuolella olimme tyttöjen kanssa rannalla. Tuuli nostatti aallot korkeiksi, mutta hiekan puolella taisi olla kolmisenkymmentä astetta lämmintä. Tytöt menivät leikkimään veteen, kastuivat läpimäriksi ja nauttivat. Kävin juoksemassa pitkän lenkin pitkin rantaviivaa, aurinko paahtoi ankarasti.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Etelä-Kaliforniaan on tullut talvi. Aamut ovat kylmiä, illat ovat kylmiä, yöt vasta kylmiä ovatkin. Iltapäivällä paistaa tovin verran aurinko ja sekin lämpö tuntuu jäävän vaisuksi.

Mutta onhan sisällä lämmin? Ei ole, eristämättömässä talossa, jonka nurkista vetää. Tänään on tuntunut samalta kuin tuulisena, kylmänä pakkaspäivänä Helsingissä. Sellaisena, jona päätti olla tyhmä ja turhamainen ja pukea päälleen vain sukkahousut ja hameen, ja puolimatkassa määränpäähän ymmärsi, että tämä kylmä ei luista ehkä enää irtoa ja että säärystimet, villikset ja mummon vanhat toppahousut olisivat kaikki olleet tarpeen.

Onhan meillä lämmitin tuolla katonrajassa. Se puhaltelee välillä haaleanlämmintä ilmaa. Yläkerta pysyy tässä talossa alakertaa lämpimämpänä, joten sinne sitä lämmintä ei niin kaivata. Ei myöskään Uncle B:n huoneeseen, jota tuuletetaan edelleen ahkerasti, kun ulkona on fahrenheitteja vain joitakin päälle neljänkymmenen. (Sen miehen pitäisi muuttaa Suomeen. Eipähän olisi koskaan enää kuuma!) Keittiöön haaleanlämmintä ilmaa ei tule ollenkaan, kuten ei kesällä tullut kylmääkään. Olohuone ja family room - joita me puolison kanssa nyt siis asumme - ovat hyisen kylmiä. Ilmastointiputkityöt on tehty talossa kalifornialaiseen tapaan, sattumalta ja sinne päin.

Yöllä herään kuuntelemaan kaasulämmittimen kummaa murinaa. Lieneekö se enää kunnossakaan, ja jos ei, miten tuommoinen toimii, tohtiiko tässä nukkuakaan? Vääntyikö tuuletin, irtosiko jakohihna, poksahtavatko kohta polttimot?

Välillä satelee tietysti vettä. Liikenne menee sekaisin. Pyykit eivät kuivu, vaikka nurkassa hurisee pieni ilmankuivatin. Ilmanvaihtoa talossa ei ole, mutta ikkunoiden pitäminen auki on mahdotonta. Kosteus asettuu kaikkialle.

Koirat kummastelevat takaovella, kun eivät pääsekään milloin tahansa kulkemaan, kuten kesällä. Pissaavat sitten hermostuksissaan ovimatolle. Ja nojatuoliin. Autotallissa Herra Fernandez kertoo aamulla närkästyneenä, että tulipa taas aika kipakan viileä yö ja ruokakippokin pääsi sitä kuluttaessa ikävästi vajumaan.

Lapset, nuo ihanat, toivossa väkevät, pukevat innoissaan päälle toppatakit, pipot, sormikkaat ja talvisaappaat. He menevät Uuden Ystävän kanssa katselemaan naapuruston komeita jouluvaloja ja laulavat mennessään: "It's starting to look a lot like Christmas!" Minä saan vuosisadan ankarimman influenssan (tai yhdistelmäannoksen paria eri tautia) ja jään peiton alle palkatta potemaan, moneksi työpäiväksi.

Voi talvi! Ei meistä tullut kavereita täällä lämpimässäkään.

Make America Kind Again

Kun tänään menin töihin, irlantilainen kaveri pesi autoja ja huikkasi hyvät huomenet, kuten ennenkin. Espanjaa äidinkielenään puhuvat lastenhoitajat tulivat paikalle lasten kanssa, kuten aiemminkin. 

Heistä se, joka puhuu englantia vain auttavasti, oli valinnut päälleen valkoisen t-paidan, jonka kuvituksena oli Kalifornian osavaltio USAn lipun väreissä.

Kysyin työkaverilta, miltä nyt tuntuu. Hän sanoi tuntuvan siltä, että politiikasta ei nyt parane puhua. Ei kenenkään sellaisen kanssa ainakaan, jonka arvomaailman samankaltaisuudesta ei voi olla satavarma. "Siitä tulee nyt vain riitaa", hän sanoi.

Myöhemmin kuulimme hälytysajoneuvojen ja helikoptereiden ääniä. Työkaveri ajoi parhaillaan leikkiautoa parkkiin ja intoutui esittämään, että on takaa-ajettu. 

- Ne löytävät minut! hän huusi nauraen, ja jatkoi heti:

- Ei, kyllä ne sittenkin tulevat hakemaan sinua.

- Minua, miksi? ihmettelin, mutta oivalsin heti: - Ai niin, koska olen maahanmuuttaja.

- Sinä olet ihan turvassa, työkaveri rauhoitteli. - Olethan kuitenkin valkoihoinen.

Kaliforniassa tämä päivä oli immigrantille kuitenkin kohtuullisen hyvä. Osavaltio suunnitteli puolileikillään eroa liittovaltiosta. Kulttuurinen monimuotoisuus oli juuri yhtä laajaa ja hyväksyttyä kuin eilenkin. 

Silti ilmapiirissä oli jotain uutta. Yhdessä yössä USAsta oli tullut maa, jossa saattaisi olla ok sanoa naapurille päin naamaa, että tämä saisi painua sinne mistä on tullutkin. Maa, jossa on paitsi yleisesti hyväksyttyä myös jollain tapaa velvollisuus ilmaista julkista patriotismia, etenkin jos sen syvyyttä voidaan epäillä. Maa, jossa kaikkien ei kannata sanoa ääneen kaikkea, mitä he ajattelevat.

Huomenna lapseni esittävät luokkatovereidensa kanssa isänmaallisia lauluja veteraanien päivän kunniaksi. He laulavat pontevasti ja innosta hehkuvin poskin vapaiden ja urheiden ihmisten maasta, joka heistä tuntuu jo kodilta.

Tänä aamuna koululla samoja lapsia rauhoiteltiin. Viitosluokkalaiset pojat puhuivat sisällissodasta ja ydinaseista ja siitä, että nyt tulee tuho kaikille. Pienempiä pelotti aivan tosissaan. "Älä kuuntele heitä, tuo ei ole totta", sanoivat äidit. Ei saa olla.

Tarvitaan paljon kansalaisrohkeutta ja paljon ihmisten välistä arkirakkautta, että maa tästä parantuu. Sillä vaikka niin ei tarkoitettu, kai, on Yhdysvallat tänään vähemmän vapaa kuin vielä eilen. Vähemmän rohkea. Vähemmän - great.

5K Malibussa

Lauantaina iltapäivällä lähdimme puolison kanssa ajelemaan kohti Malibua. Malibu puolimaraton ja 5K ei oikeastaan ole Malibussa, vaan Venturassa, mutta sillä nimellä juoksu kuitenkin kulkee ja numerolaput haettiin Malibusta. 

Numerolaput oli ollut mahdollista tilata kotiin etukäteen (lisämaksulla). Toinen vaihtoehto oli hakea ne etukäteen joko perjantaina tai lauantaina. Kisapäivänä rekisteröityminen ei enää ollut mahdollista. Olimme pohtineet, ettei edestakaisin ajeleminen Malibuun olisi järkevää (matkaa on kuitenkin noin puolitoista tuntia suuntaansa), joten olimme päättäneet yöpyä hotellissa aivan kahdestaan.

Malibu on kerrassaan viehättävä paikka! Rannan ja Pacific Coast Highwayn väliin on joskus aikoinaan rakennettu yksi rivi taloja. Osa niistä on upeita, osa ränsistyneitä. Kalliita ne lienevät kaikki. Talojen välistä pilkottaa aina välillä vaalea hiekkaranta ja korkeina rantatöyrääseen lyövät aallot. 

Kisan rekisteröintipöydän vieressä tuote-esittelijät kertoivat uuden hyvinvointialan yrityksen eteerisistä öljyistä, joilla voi esimerkiksi hoitaa kipeitä lihaksia. Tuote-esittelijä siveli automatkalla jumittuneeseen niskaani piparminttu-jotakin. En ole ollut lainkaan vakuuttunut näiden tuotteiden tehosta, mutta kas, hetken päästä niskaa ja hartiaseutua kihelmöi kivasti, verenkierto vilkastui ja orastanut päänsärky väistyi. Olin aivan valmis tilaamaan tuotteita nettikaupasta, mutta sitten saimmekin samaa ainetta lahjaksi kisan jälkeen. Ensimmäinen ilmaiseksi ja sitten ollaan koukussa?

Olimme varanneet hotellihuoneen Camarillosta, noin kolmen mailin päästä kisan parkkipaikalta. Huoneessa piti olla myös jacuzzi, mutta olikin jacuzzi-suuttimilla varustettu ja jacuzzina mainostettu kylpyamme. Illemmalla siinä istuttiin varsin rentouttavassa kylvyssä, mutta ihan ensimmäiseksi kotoa karkuun päässyt äiti otti päiväunet suunnilleen kolmelle ja puolelle hengelle tarkoitetussa parisängyssä. 

Haimme päivällisen läheisestä ravintolasta ja parin telkkariohjelman jälkeen olimme jo aivan valmiita yöunille. Päänvaivaa tässä kohden aiheutti vain se, että seuraavana yönä kelloja siirrettäisiin tunti taaksepäin. Herääminen oli tänä yönä varsin olennaista, joten pohdimme tarkkaan, kuinka herätykset asettaisimme. Periaatteessa älypuhelinten saattoi olettaa siirtävän kelloja itsekseen ja soivan oikeaan aikaan. Mutta elleivät ne siirtyisikään? Laitoimme varmuuden vuoksi herätyksiä kaksi joka laitteeseen, sekä oikeaan uuteen että oikeaan vanhaan aikaan.

Ensimmäinen herätyksistä soi yöllä kolmelta. Kesti hetken nukahtaa uudestaan, kun koetin pohtia, kuinka kummassa puhelin onnistui osumaan kaksi tuntia pieleen. Ajatteliko se siirtyvänsä kesäaikaan? Oma puhelimeni kilkatti sitten uudestaan viideltä, kuten pitikin. Vaatteet ja varusteet odottivat valmiina pinoissa ja vesipullot napattiin mukaan autoon. Valmisteluihin ei mennyt paljon aikaa, mutta silti ehdin pariin otteeseen hypellä paikallani malttamattomana ja kinuta, että mennään jo!

Puoli kuuden maissa olimme yliopistoalueen parkkipaikalla, löysimme tyhjän ruudun ja asetuimme tyytyväisinä jo muodostuneeseen jonoon odottelemaan koulubussia, joka kuljettaisi meidät kisapaikalle. Tässä kohden aloitettiin Sport Beanien nutustelu, jotta juoksuun riittäisi energiaa.

Hetken päästä pimeästä ilmestyi lisää juoksijoita ja perässämme alettiin miettiä, kuinka kauan olimme jo mahtaneet odottaa, miksei kukaan kerännyt parkkimaksuksi ilmoitettua viittä dollaria, missä mahtoivat olla opastekyltit ja oliko joku siis satavarma siitä, että tämä oli oikea paikka. Joku jonon alkupäästä ilmoitti aiemmin nähneensä tässä bussin.

Odottelimme noin kuuteen, ennen kuin kampusalueen poliisi kaartoi paikalle ohjaamaan siihen mennessä kertyneet sadat kilpailijat oikeaan osoitteeseen, noin puolentoista mailin päähän toiselle parkkialueelle.

Kerkesimme kisaan kaikesta huolimatta mainiosti, mutta kaikki eivät ehtineet. Sekaannus sai parkkialueen sisäänajoliikenteen sumppuun ja viivästytti jälkeemme tulleita niin paljon, ettei kisa lopulta päässyt alkamaan aiotussa aikataulussa. 

Se nyt oli sinänsä pieni juttu, paitsi että ulkona oli tässä vaiheessa aamua noin 50 F (+ 10 C), ja kun huppari oli jätetty varustesäilöön, tuli lyhythihaisessa urheilutopissa välittömästi hyvin kylmä. Lihakset olivat krampata kipeästi siihen paikkaan, joten ei auttanut kuin hyppiä ja jammailla. Hetken pelkäsin, että puolison huumori saattaisi pettää, mutta lähtöalueen loistava musiikki ja upea DJ auttoivat kestämään siihen saakka, kun aurinko melko tasan seitsemältä kurkisti vuorten takaa ja alkoi saman tien lämmittää.

Varttia yli seitsemän olimme rauhoittuneet kuuntelemaan kansallislaulun ja hypelleet ohjatut lämmittelyt. Puolimaratoonarit lähtivät ensin matkaan, me viiden kilometrin pyrähtäjät pian heidän jälkeensä. 

5K-kisat ovat siitä upeita, että niissä juoksijoiden kirjo on laaja ja juoksemisen demokraattisuus näkyy: tämä on sallittua ihan kaikille! Aloittelijalle tai satunnaiselle harrastajalle 5K on palkitseva, sillä se on nopeasti saavutettavissa oleva matka. Kuitenkin se on ihan kunnon juoksu, minkä jokainen sohvapilkkaaja voi testata laittamalla nyt ihan saman tien lenkkarit jalkaan ja rykäisemällä vitosen. Koska matkaan voi lisätä mäkiä ja nopeudella leikitellä, viidessä kilometrissä riittää haastetta juuri niin pitkään, kuin matkaa tahtoo sahata. 

5K-kisoissa on yleensä mukana myös kävelijöitä - isovanhempia, lapsia, lastenrattaita ja koiria, jos kaikki kisanjärjestäjien puolesta sallitaan. Monet osallistujat liikkuvat ihan vain odotellessaan pitkänmatkan juoksijaansa, jos kisassa on molemmat matkat rinnakkain. Paljon on niitä, joille kisa on iso etappi uuden urheilullisen elämän alkutaipaleella. On tavallisia kuntojuoksijoita, loukkaantuneita pitkänmatkan juoksijoita ja sitten niitä huippunopeita superisti treenanneita. Sunnuntaina Malibussa kisan voittajat juoksivat kääntöpaikalta pääjoukkoa vastaan siinä vaiheessa, kun me muut olimme tuskin mailin kohdalla. Menivät tosi kovaa!

Tosi kovaa omaan vauhtiimme nähden menimme mekin. Puoliso oli aiemmin viikolla puhunut, että haluaisi alittaa puoli tuntia. Tähän saakka olemme treenatessa menneet alle kymmenen minuutin mailin tahtia vain satunnaisesti, joten tässä riitti tekemistä - etenkin, kun reitillä oli yksi pitkä ja toinen lyhyempi nousu. Kisatunnelman innostamana ylsimme tavoitteeseen kuitenkin. Yhtään en olisi voinut tahtia kiristää, mies sen sijaan olisi tainnut voida juosta kovempaakin. 

Juoksijoiden hyvää yhteishenkeä kuvastaa hyvin se, että kun puoliso viimeisellä suoralla intoutui kaivamaan kännykän kotelosta kuvaa varten ja tipautti siinä samalla ajokorttinsa reitille, perässä tullut juoksija hidasti omaa tahtiaan napatakseen sen sieltä ja toimitti kortin miehelle takaisin maalissa.

Heti maaliviivan ylitettyämme saimme kaulaamme osallistujamitalit ja käteen vesipullon. Juoksijoille tarjottiin bageleita, maapähkinävoita, energiapatukoita sekä terveysjuomaa. Tässä kohden kaipasin urheilujuomaa, mutta sain sen sitten autossa, kun ensin olimme jälleen matkanneet koulubussilla parkkipaikalle. Sen verran oli pää tyhjänä suorituksen jälkeen, että minä olisin jättänyt hupparini varustesäilöön, ellei mies olisi niitä muistanut.

Hotellilla käytiin enää kääntymässä: suihkussa ja aamupalalla. Kotona erityisesti keskimmäinen tytär odotti meitä saapuvaksi, olihan hänellä syntymäpäivä. Sitä juhlitaan kavereiden kanssa vasta myöhemmin, mutta tänään mentiin synttärisankarin toiveesta syömään pannukakkubrunssi.

Juoksu Malibussa ja yhteinen vuorokausi kahdestaan miehen kanssa olivat kumpikin mahtavia kokemuksia. Illalla sitten surffailin netissä etsien jo seuraavia juoksuja, joihin voisimme osallistua. Kyselin: "Lähtisitkö mun kanssa 10K:lle, jos löytäisin tosi kivan tapahtuman, jossa ei ole vitosta?" "Tää on nyt liian lähellä vielä", vastasi mies. Se ei selvästikään ollut ei, joten kysyn myöhemmin uudestaan. :)

Immigranttina työelämässä

Olen koko aikuiselämäni ollut vuoroin töissä ja vuoroin kotona lasten kanssa. Joskus kotona oli hoidossa toistenkin lapsia, että siellä saattoivat olla omatkin - silloin vielä varsin pienet.

Kummassakin on puolensa. Tykkään olla kotiäiti (kunhan välillä pääsen pois kotoa) ja tykkään olla töissä (kunhan roolien yhteensovittaminen sujuu). Okei, ehkä viihdyn vähän paremmin, kun saan käydä töissä.

Sitten on toki niitä kohtia elämässä, jolloin ei oikeastaan voi valita. Palkkapussi on välillä olennaisempaa kuin mikään muu.

Washington Post uutisoi vastikään tutkimuksesta, jonka mukaan tämä pätee erityisesti Yhdysvalloissa. Oli vertailtu toisiinsa köyhiä lapsia ja nuoria, jotka tekivät "kaiken oikein" ja rikkaita lapsia ja nuoria, jotka tekivät "kaiken väärin". Tutkijat totesivat, etteivät köyhien lasten hyvät valinnat pääsääntöisesti vieneet heitä elämässä eteenpäin. Asuinalue ja sen myötä muodostuva sosiaalinen verkosto olivat hyvin olennaisia myöhemmän varakkuuden ja työelämässä sijoittumisen kannalta.

Voidaan siis ajatella, että täällä lapsen tulevaisuuden kannalta äidin töissäkäynti on parempi asia kuin äidin läsnäolo, jos juuri ne dollarit mahdollistavat perheen asumisen hivenen paremmalla alueella. (Ja puhun nyt ihan tietoisesti juuri äideistä, koska niin se täällä on.)

Pohjoisessa asuessa suurin osa tuntemistani immigranttipuolisoista oli jättäytynyt kotiäidiksi tai -rouvaksi. Sillä alueella tyypillinen maahanmuuttaja on tätä nykyä kansainvälinen huippuosaaja, jonka työstään saama korvaus saattaa hyvinkin elättää koko perheen.

Täällä etelässä tyypillinen maahanmuuttaja (jos sellaista onkaan) on aika toisenlaisessa kuviossa. Monet tulevat Etelä-Amerikasta, eikä heillä aina ole korkeaa koulutusta. Ja vaikka olisikin, toisessa maassa saatu koulutus on joskus täällä suunnilleen yhtä tyhjän kanssa.

Jos olisin itse tiennyt asettuvani aikuisena ulkomaille asumaan, olisin opiskellut kaukaa viisaana jonkin sellaisen ammatin, jota pidetään hyödyllisenä kaikkialla maailmassa. Vaikka sairaanhoitajan. Tiettyjen lisäopintojen ja -testien jälkeen he käsittääkseni voivat hyvinkin täällä päästä oman alansa töihin. 

Mutta opiskelin siis jotain sellaista, millä hyvinkin työllistyn Suomessa, mutta enpä juuri täällä. Erikoinen aksentti ja kummallinen nimi eivät välttämättä ole etuja nekään.

On ollut jonkinlainen järkytys huomata, että - etenkin täällä etelässä - olen työmarkkinoilla aika hyödytön. Tämänhetkinen osa-aikahommani lasten parissa liittyy kyllä jollain tapaa osaamiseeni, mutta on siinä sitten se toinenkin puoli. Se, jossa luuttuan aamuisin sateen jälkeen lasten leikkialueeksi muutettua parkkipaikkaa.

Osaamiseeni likeisemmin liittyvät hommat ovat usein kontraktorihommia. Siis joku (iso firma) tarvitsee osaamistani ja antaa työntekijöiden etsimisen jollekin (pienemmälle) firmalle. Tässä kuviossa näyttää pääsääntöisesti käyvän niin, että työntekijä usein jää ilman etuuksia (sairasvakuutusta, palkallista vapaata, eläkevakuutusta jne.) milloin hyvänsä päättyvään epävarmaan sopimukseen kysynnän heilahtelujen armoille. Ota tai jätä!

Jotta pääsisin jotenkin parempaan tilanteeseen, pitäisi tuntea ihmisiä, panostaa kovasti ja luultavasti opiskella täällä edes jotakin. Se ei koskaan ole halpaa ja jos on, edullisella tutkinnolla ei ehkä lopulta teekään mitään. Muutoinkin, alkaa olla lasten aika opiskella, eikä vanhan äidin enää. 

Viime viikkoina on tuntunut siltä, että mitä työelämään tulee, olisin jo aika valmis palaamaan kotiin.

Herra Fernandez

Pari viikkoa sitten olin keittiössä laittamassa iltaruokaa. Uusi Ystävä oli lähtenyt ulkoilemaan ja ottanut pienet tytöt mukaansa. Mies istui ikkunalaudalla (meillä on keittiössä sellainen istumasyvennys ikkunan edessä) ja kuuli avonaisesta ikkunasta, kuinka lapset juttelivat kissasta ja kissalle. "Hei, ette kai te silitä vierasta kissaa!" mies reagoi nopeasti.

Lapset ilmoittivat iloisina: "Mutta kun se seurasi meitä kotiin!"

Suuri, mustavalkoinen kattimatti mourusi ja jutteli, kiehnäsi ja halusi silityksiä. Sillä oli selvästi sekä nälkä että jano - ja myös aika yksinäinen olo. Äkkiä en keksinyt muuta antaa kuin koiranruokaa, ja yllättäen se todella maistui.

Pohdimme hetken, mitä tehdä. Ilta oli jo pimentynyt ja meidän asuinalueellamme vaeltelee pimeän aikaan kojootteja. Ne ovat viime kuukausien aikana pyydystäneet ja syöneet monta lemmikkikoiraa ja -kissaa. Päätimme siis ottaa katin talteen yöksi ja etsiä omistajan naapuruston nettisivuston kautta.

Koska koirien ja kissan sopuisa rinnakkaiselo ei tuntunut varteenotettavalta vaihtoehdolta, kissa sai mennä suojaan pihan perällä seisovaan autotalliin. Sinne petasimme pehmeän pedin, jätimme vettä ja lisää koiranruokaa ja toivoimme, että kissa pitäisi sanomalehdillä peiteltyä vatia kissanhiekka-astiana.

Nettisivuston kautta kilahti nopeasti vastaus. Vieraamme olisi oletettavasti muutaman talon päässä asuva Sylvester. Puoliso lähti koputtelemaan annettuun osoitteeseen, ja kun sieltä ei ovea avattu, meni vielä muutaman kerran uudelleenkin. Lopulta jätimme ovelle lapun: Jos kissanne on kateissa, se on meillä turvassa. Soittakaa!

Soitto tuli vasta aamulla. Sylvester oli hyvässä turvassa omassa kodissaan ja meidän vieraamme henkilöllisyys uudelleen epäselvä.

Koetin kartoittaa alueen eläinsuojeluyhdistysten ja kunnallisten toimijoiden tilannetta kuvitellen, että voimme sen piankin jonnekin viedä. Opin nopeasti, että eläinsuojat suur-Los Angelesin alueella pursuavat kissoja. Kukaan ei ollut valmis ottamaan yhtäkään mirriä vastaan. Minulle sanottiin: "Ellet voi pitää kissaa itse, päästä se takaisin kadulle. Älä vie kunnalliseen eläinsuojaan." Kunnallisen eläinsuojelun sivuilla kerrottiin suoraan, että kissoja pidetään elossa vain muutama tunti, ellei omistajaa tavoiteta.

Tarkistutimme, ettei kissaa ollut mikrosirutettu. Kun lopulta alkoi vaikuttaa siltä, että sillä joko ei ole omistajaa tai omistaja ei sitä takaisin kaipaa, yritimme tuoda kissan sisään. Puolisolle jäi siitä kokeilusta mahaan ja käsiin tuimat viillot, vaikka muuten katti on ystävällinen kuin mikä - hellä, puhelias ja sisäsiisti. Koirat vain eivät ole kaveriainesta ollenkaan.

Eläinlääkärikäyntiä varten kissan piti saada nimi. Emme tienneet, olemmeko tekemisissä pojan vai tytön kanssa, joten valitsimme etunimeksi Jose Marian. Sukunimiäkin tuli sitten kaksi. Jose Maria Garcia Fernandez osoittautui eläinlääkärillä leikatuksi kolliksi, jonka ulos joutumista voi selittää taipumus ovesta livahteluun. Eläinhoitajat saivat sen käytäviltä aika pikaisesti takaisin tutkimushuoneeseen, mutta sen jälkeen varoivat kyllä ovesta kulkiessaan vähän tarkemmin.

Jose asuu toistaiseksi edelleen autotallissamme. Kissa ulkoilee pihallamme päivittäin, joskus ovesta karattuaan useampaankin kertaan (autotallissa käydään päivittäin lisäjääkaapilla ja pesemässä pyykkiä). Kissa ei osoita minkäänlaista kiinnostusta kauemmas kulkemiseen, vaikka välillä kurkkaa aidan yli. Ilmeisesti autotallissa odottava ruokakippo tuntuu kaduilla kulkeneesta riittävän hyvältä elämältä. Sitä paitsi pihallakin voi metsästää, sen sai yksi pieni myyrä kokea.

Olemme kyselleet kaikilta tutuilta, työkavereilta, seurakuntalaisilta ja Facebook-yhteisöiltä, eikö kukaan haluaisi antaa oikeaa rakastavaa kotia kivalle kissalle. Toivottavasti jotakin parempaa löytyy ajan kanssa. Tänään kuitenkin hain ruokakaupasta kaksitoista purkkia  kissanruokaa, sillä toistaiseksi Herra Fernandez asustaa meillä.

Lainalapsia

Lueskelin jostakin toisesta ulkosuomalaisesta blogista mielenkiinnolla juttua perheen au pair -kokemuksista.

Meillähän piti tässä vaiheessa olla virallinen tasavertainen. Järjestö kuitenkin hoiti infoamisen vähän sinnepäin. Olimme prosessissa jo hyvin pitkällä, kun ohjelman todelliset kustannukset selvisivät. Tiskiin lyötiin iso lasku eräpäivällä "mieluummin eilen", eikä maksuaikaa myönnetty.

Oikeaa au pairia meillä ei siis ole koskaan ollut. Kalifornialla on kuitenkin oma hohtonsa, ja olemme ilolla avanneet ovemme useammalle nuorelle, joka on halunnut Kaliforniaa katsella. Siinä sivussa he ovat ikään kuin isosiskoina ja -veljinä olleet meidän lastenkin kanssa. Suomessa meillä kävi useampia vaihto-oppilaita, ja tavallaan tämä on ollut samanlaista.

Monet täällä vierailleista nuoristamme ovat puhuneet suomea, mikä on ihan huikean hyvä juttu, etenkin nyt. Pohjoisessa sekä meidän lapsilla että aikuisilla oli suomenkielisiä ystäviä ja tytöt kävivät Suomikoulussa. Täällä etelässä kaikki nämä elementit puuttuvat. (Suomikoulu siksi, ettemme vain jaksa ottaa ylimääräistä harrastusta ja ajamista viikonloppuihin.) On hyvin arvokasta, että tytöt kuulevat muidenkin kuin vanhempiensa puhuvan suomea - ja käyttävät sitä uusien ystävien kanssa aktiivisemmin itsekin.

Ihanaa on myös se, että arjessa on yksi aikuinen ihminen lisää. Joku saattaa näin ollen olla kotona (nukkumassa), kun aamulla käymme juoksemassa ennen lasten herättämistä. Joku voi oma-aloitteisesti ottaa siivotakseen keittiönpöydän aamupalan jälkeen. Joku ehkä haluaa joskus ulkoiluttaa itsensä ja ottaa kävelylle mukaansa koiran. Kaikki ilahduttaa!

Jokainen isännöintikokemus on ollut erilainen, sillä nuoret ovat luonteeltaan ja taustaltaan erilaisia. Siinä missä yksi on lähtöjään omatoiminen, on toinen oppinut kotonaan tekemään, kun käsketään. Kolmas puolestaan taas saa hädintuskin vietyä omaakaan lautastaan tiskikoneeseen. Ja tietysti nuoret haluavat nähdä ja kokea kaikenlaista, eikä heistä kukaan ole tietenkään tullut vain meitä tapaamaan.

Olennaisinta kokemusten kannalta tuntuu lopulta olevan asenne. Yhteistä rakkaille lisälapsille on ollut vain se, että he ovat olleet aidosti kiinnostuneita ympäristöstään ja lainaperheestään. Joku on laitellut tytöille lettejä, joku on tykännyt leipoa heidän kanssaan. Meidän lapset ovat kiitollisesti innostuneet joka projektista.  

Muutama vuosi sitten mies ja minä olimme riittävän nuoria, että tunnuimme nuorille ikään kuin kavereilta. Saatoimme niin shoppailla kuin tapetoida yhdessä. Nyt nuoret näyttävät löytävän yhteisen sävelenalun helpommin teinin kuin meidän aikuisten kanssa.

Jos maailmalle lähtevälle nuorelle jonkun neuvon antaisin, se olisi tämä: lähde ainoastaan, jos olet valmis lähtemään. 

Joskus olemme tavanneet - myös vaihto-oppilaina - nuoria, joille ei juuri siinä kohdassa elämää ole ollut aidosti hyvä kohta irtautua kodista, kotimaasta, omasta perheestä, seurustelukumppanista tai älypuhelimesta. Silloin ei uuteen asettuminen onnistu.

Yksi kansainvälinen nuori meiltä aikoinaan lähti kesken kaiken, koska hän tuntui ajatelleen, että olisimme suunnilleen samanlaisia kuin hänen oma perheensä. Mutta jos ei olla ennestään tuttuja, vastaanottava porukkahan voi olla ihan erilainen kuin tulokas itse. Vaikka kovaääninen! Sotkuinen! Huumorintajultaan aivan kummallinen! Voi olla, että perhe on ikään kuin eri yhteiskuntaluokkaa tai heidän arvonsa ovat etäällä tulokkaan omista.

Ja nythän puhutaan vasta vain kohtuullisen normaalista väestä. ;) Olen kuullut tarinoita perheistä, jotka... No, tarinoita kuulee kaikenlaisia.

Suurin osa meillä käyneistä nuorista on jäänyt meille mieleen ja sydämiin kuin rakkaat lisälapset. Luonamme käydessään he ovat olleet upea lisä perheeseemme ja takaisin he ovat tervetulleita milloin tahansa. 

Yksi Uusi Ystävä asuu kanssamme juuri nyt. Toisen lainalapsen saan kotiin Kiitospäiväksi. Kolmas lähetti juuri viestin: "Saanko tulla alkuvuodesta?" Neljäs kertoi haaveilevansa keväästä Kaliforniassa. 

Toivoakseni isännöimme lainalapsia tavalla tai toisella vielä pitkään. Avaamalla oman kotimme olemme saaneet elämäämme monta rakkaaksi käynyttä ihmistä.

Tyttö, sä oot glitterii

Mies ja lapset olivat ostoksilla, kun joku tuli kertomaan, että meidän lapset on harvinaisen kauniita. Tooot-ta, eikä sinänsä poikkeuksellista: amerikkalaiset tekevät tätä. Juuri kesällä joku väitti kaupassa, että näytän lasteni isosiskolta, haha.

Tämänkertainen lähestyjä kuitenkin ojensi myös kutsun seuraavana päivänä pidettävään tilaisuuteen, jossa etsittiin nuoria näyttelijöitä ja malleja. Paperissa oli Disneyn logo.

Mahtava kokemus, totta kai lapset halusivat mennä! Keskimmäistä käytiin erikseen vielä houkuttelemassa mukaan, kun hän paikan päällä oli kuitenkin päättänyt jättää esiintymisen väliin. Vanhin ja nuorin kävivät esittelemässä itsensä kameralle.

Ja sitten vanhimmalle tuli call back. 

Homma eteni aika ripeästi, seuraavana iltana puoliso, Uusi Ystävä ja teini olivat jo Los Angelesissa. Nyt työskenneltiin studiossa. Lapselle annettiin opeteltavaksi pieni mainosteksti, jonka esittäminen nauhoitettiin. "Olihan toi vähän karheeta, mutta mä todella tykkään sun tyylistä!"

Odotettiin mahdollista puhelua, joka tulikin. Taas tyttö halutaan takaisin paikan päälle! Keskusteluissa alkoi pyöriä sellaisia sanoja kuin työtilaisuus, agentti ja työlupa. Tulette vain huomenna uudestaan, ja nyt se äitikin sitten mukaan, koska sehän kohta joutuu jättämään päivätyönsä viedäkseen lasta kuvauksesta toiseen. Jalat maassa nyt, mutta katse tähtiin!

Ai niin, siihen niiden mahdollisten töiden sivuun tulee ne viikonloppuiset acting classes, meidän firmalta ja meidän hinnoilla. Hei vaan ja huomenna nähdään, täähän on ihan huikeeta! Tuokaa kuvia, joissa näkyy ne upeat siniset silmät!

Että hetkinen mitkä tulee?

Ja siis mikä se hinta oli?

Tässä kohtaa tulin kysyneeksi puolisolta, että vieläkö niissä viimeisimmissä papereissa luki Disney. Ei kuulemma. Sitten selvitettiin, mitä niissä oikein luki. Piti katsoa, mitä siitä firmasta selvisi kevyellä googletuksella.

Löytyy ylettömän ylistäviä arvioita. Löytyy pettyneiden varoituksia kaiken maailman kataluuksista.

Oh, hitto. Huijausko tämä nyt olikin? Taisipa muuten olla. Kyllä lapsi pettyy. Saamari, miten tyhmiä me oikein ollaan? Ha, no ainakaan ei tyhjätaskun näköisiä, jos onnenonkijat pysäyttelevät kaduilla.

Mutta ihan totta, tyttö kyllä haluaisi kokeilla jotain tällaista. Löytyyhän täältä myös luotettavia kursseja ja kouluja. Jospa etsitään sellainen. Koetaan joskus sitten myös jokin todellinen koe-esiintyminen. 

Hyvä muistutus siitä, että uskomattomilta kuulostavat tarinat harvoin ovat tosia.

Kasvatuksesta, kulttuureista ja konflikteista

Erään tuttavani some-seinällä käytiin keskustelua arvoista ja lasten kasvattamisesta. Osallistuin sanoen, että voin äitinä opettaa lapsilleni vain sen, minkä itse tiedän ja antaa vain sen, mikä minulla itselläni on. Se on myös velvollisuuteni. Niinpä esimerkiksi opetan lapsille omaa kieltäni, vaikka he myöhemmin hylkäisivät sen. Kasvatan heitä tuntemaan omat arvoni, vaikka he aikuisina omaksuisivat toisenlaiset.

Kahdessa kulttuurissa kasvavat lapseni saavat kodin ulkopuolelta erilaisia vaikutteita kuin meiltä vanhemmiltaan. Koulu, ympäristö ja kaverit puhuvat kirjaimellisesti eri kieltä ja opettavat toisenlaisia asioita kuin koti, vanhemmat ja (aiempi) kotimaa - joskus jopa keskenään ristiriitaisia.

Me onneksi elämme paikassa, jossa kulttuurinen moninaisuus on normi ja sallivuus suurta. Tuttavan some-seinällä arvokeskustelu äityi kiistaksi ja ala-arvoisiksi heitoiksi. Muistin, että entinen kotimaa näyttää joskus ajatuksellisesti ahtaalta.

Toki täälläkin tulee vastaan konflikteja. Tavallisimmillaan ne ovat byrokraattisia ja aika harmittomia, kuten vaikeudet, joita koettiin, kun koetettiin saada tyttären lääkitystä mukaan kouluun. Nuori työkaverini neuvoi, että ei kun ympäri vaan, säännöt on tehty rikkomista varten! Selitin tahtovani kulkea viitoitettua reittiä pitkin, jotta kuusivuotiaan ei tarvitsisi kokea moraalista ristiriitaa.

Jatkoimme keskustelua kulttuurierojen tiimoilta ja pohdimme mm. itsevarmuutta. Amerikkalaisessa kulttuurissa ihmisen on syytä osata ottaa paikkansa ja puolustaa sitä. Pitää osata näyttää toisillekin, mikä oma arvo on. Varmuus - tarvittaessa jopa tietynlainen röyhkeys - nähdään hyvänä asiana.

Selitin, että suomalaisessa kulttuurissa hyvän näkeminen itsessä on piiruntarkkaa puuhaa, sillä saa erittäin herkästi kerskailijan maineen. Työkaveri totesi, että siinäpä sitä jo sitten onkin lapsilleni ristiriitaa, jonka kokemista en voi heiltä valita pois.

Röyhkeyden ja itsevarmuuden kääntöpuolella amerikkalaiset (ainakin täällä länsirannikolla) kasvattavat lapsiaan kohteliaisuuteen, poliittiseen korrektiuteen ja etenkin vanhempien ihmisten kunnioittamiseen. Monet painottavat tätä puolta paljon enemmän kuin suomalaiset.

Minusta kuitenkin on ihan hauskaa ja virkistävää, että lapset ovat joskus aavistuksen nokkelia ja nokkavia. Muistavatkohan tytöt aina, että kotona voi joskus olla sarkastinen ja leikitellä ivan rajapinnalla, mutta opettajalta saa samalla puheella vähintäänkin pahan katseen? Lapsethan ovat kuitenkin lapsia: monissa taidoissaan rosoisia ja keskeneräisiä.

Olen viime aikoina ajatellut, että immigranttiäitinä yksi tärkeimpiä tehtäviäni onkin se, että muistutan immigranttityttärilleni, että he ovat upeita. He ovat upeita, vaikka eivät vastaisi kertakaikkiaan kenenkään odotuksia siitä, millaisia heidän pitäisi olla. Luultavasti he ovatkin jo "aina liian jotakin" riippumatta siitä, missä maantieteellisesti sijaitsevat. Olen päättänyt, että se on hienoa. Kukapa haluaisikaan elää muotissa!

Jotkut konflikteista eivät kuitenkaan ole niin harmittomia. Kannan huolta lapsestani, joka kamppailee sosiaalisten taitojensa kanssa enemmän kuin toiset. Hänessä on paljon upeita ominaisuuksia, mutta ajoittain hän on sosiaalisesti kömpelö. Hän on erilainen, eikä hän ole helppo, ja tämä pätisi jossain määrin, kasvaisipa hän missä tahansa.

Äitinä näen tietysti ensisijaisesti kaiken sen hyvän, mitä lapsessani on. Mutta ellei minulla olisi häneen lämmintä suhdetta ja jos kulttuurisesti tai omiin arvoihini nojaten odottaisin lapsilta yleensä aivan toisenlaista käytöstä, tätä lasta voisi olla erityisen vaikea ymmärtää. Ellen olisi itse edes vanhempi, en välttämättä käsittäisi sitäkään, että aivan kaikkea ei lapsissa voi kasvattaa. Aivan kaikkea ei pidä edes yrittää.

Olemme käyneet Uncle B:n kanssa tästä lukuisia keskusteluja. Minä arvelen, että hän näkee pienessä tyttäressäni myös omia mörköjään. Hän puolestaan arvelee, ettemme me tunnusta totuutta tai "tee asialle mitään". Mahdollisesti keskustelemme myös aivan eri lähtökohdista käsin. Ja sitten on ollut joitakin aivan päättömiä syytöksiä, niin kuin se, että koiran silmätulehdus olisi ollut tämän lapsen aiheuttama.

Siinä kohdassa mietin, että mitä tähän voi edes sanoa?

Hetken mietittyäni sanoin olevani syytöksestä hyvin loukkaantunut ja vihainen.

Konflikti on töninyt minua mukavuusalueeltani - siltä, jolla olen ystävällinen people pleaser - ja patistanut etsimään kohtaa, jossa keskustelu, ymmärtäminen ja avoimet loput päättyvät. Olen surullinen siitä, että tilanne kalvaa ystävyyteemme syvää juopaa. 

Mutta onhan sentään asioita, jotka pätevät kielestä ja kulttuurista, jopa lajista riippumatta: koskaan ei ole ollut kuningasidea töniä hereille äitikarhua.

Kun voi huokaista

Tämän viikon olen ollut taas tiiviisti töissä, eikä viikonloppunakaan ole vapaata. 

Kuluneen viikon aikana vähän harmitti, kun yksi lapsi poti vatsapöpöä. Vähän säikäytti, että puolison auton kylkeä taas liikenteessä kolhittiin. Vähän turhautti, kun koulun kanssa sai muutaman päivän vääntää paperia ja byrokratiaa, että pienimmälle määrätyt lääkkeet otettiin kouluhoitajan huomaan. Vähän piti nostaa omankin toiminnan tasoa, kun pari kollegaa sai töissä vapautuksen tehtävistään.

Useampaan päivään on ollut tarve laittaa ekstramäärä yritystä. Se väsyttää yllättävästi. Ja toki sekin, että ainakin kahtena yönä takapihalla on tainnut hiipiä haisunäätä. Se haju on nimittäin vihreä ja karmiva pilvi, ja siihen herää.

Perjantai-ilta tuntuu kuitenkin vähän perjantailta, koska monta pientä asiaa loksahti paikalleen:

Pienet tytöt olivat hyvän tovin leikkimässä kavereiden luona. Heidän aikuisensa haki lapset suoraan koulusta ja ehdin siksi kiepaista kotiin kahvilan kautta. 

Soijalattekuppi kädessä oivalsin, että koko viikon oli vähän jännittänyt. Äkkiä tuntui - kuin ennakkoaavistuksena - oikein hyvältä se, että meille lensi tänään Suomesta nuori neito, joka asustaa kanssamme useamman viikon. Tuleviin viikkoihin saattaa tulla aavistus kepeyttä.

Koti hiljeni hetkeksi kokonaan, kun puoliso halusi viedä teinin soittotunnille ja Uusi Ystävä vetäytyi lepäämään. Saatoin huokaista.

Sitten ovi kävi ja se meno tietysti alkoi taas uudestaan.

Vain yksi kustomoitu kupillinen soijalattea.

Paholaisentuulia

Viime yönä heräsin vähän yhden jälkeen. Takapihalla tuntui pauhaavan myrsky. Valtavan suuren kuuloiset tuulet puhalsivat aitojen päältä alas pihaan, paukuttivat mennessään raollaan olleen ikkunan säleitä ja saivat minut välittömästi unisena kuvittelemaan, kuinka illalla pesemäni valkopyykki leijaili tuulen kauhassa naapurin pihaan.

Nousin ja kävin nostamassa kuivaustelineet sisälle. Kevyempi niistä olikin jo kierinyt pitkin pihaa.

Viikolla oli yksi iltapäivä, jona ei tuullut. Se oli aivan valehtelematta ensimmäinen tuuleton iltapäivä, jonka olen täällä etelässä asuessamme kokenut. Tuntui kummalliselta. Jokin olennainen elementti puuttui - kuin pihasta olisi kaatunut siinä miesmuistin seisonut puu. Oli muutenkin erikoinen sää; pilvistä, mutta silti kuuma. "Maanjäristyskeli", sanoi esimieheni, ja toden totta, noin kuuden mailin päässä Gardenassa koettiin muutamia kolmosen järistyksiä.

Kesällä rannikkoalue on ollut ympäri vuorokauden tasalämpöisempi kuin Bay Arean laakso koskaan, mutta nyt yöt alkavat olla viileitä, ja sitä myöden siis illat ja aamutkin. Ilmanpaineen vaihtelut saavat aikaan sen, että tähän aikaan vuodesta alkavat kehittyä Santa Ana -tuulet, paholaisentuuliksikin kutsutut.

Mikäli käsitän oikein, osittain juuri näitä tuulia on syyttäminen siitä, että syyskuu on eteläisessä Kaliforniassa tyypillisesti kuuma, kuulemma jopa vuoden kuumin kuukausi. Santa Anat ovat kuumia, kuivia ja voimakkaita tuulia, jotka syntyvät jossakin Sierra Nevadan ja Kalliovuorten välissä. Etelä-Kaliforniaan puskiessaan ne puhaltavat helposti 18 metriä sekunnissa.

Työkaverini sanoi, etteivät Santa Anat tällä seudulla juurikaan tunnu, mutta nyt niitä on viikonlopuksi luvattu, joten nähtäväksi jää. Kaunokirjallisuudessa paholaisentuulien on pitkään kuvattu vaikuttavan ihmisten vointiin ja mielialaan, aiheuttavan päänsärkyjä ja mystisiä kipuja, pahantuulisuutta, mielenhäiriöitä ja hirmutekoja.

Niin tai näin, naapuriin leijaileva alusvaatepyykki ja huonosti yönsä nukkuva perheenäiti ovat minusta kamaluuksina aivan riittäviä. Kuivaustelineet opin nyt siis nostamaan syysöiksi autotalliin.

Kisa

Olimme rannalla aamukuudelta. Yksinäinen lentopalloilija odotteli verkkojen luona pelikavereita. Puistotyöntekijä tyhjensi roskasäiliöitä. Rantabulevardin taloissa heräiltiin hiljalleen.

Kello oli soinut toivotusti 5.45, lasten hoitaja saapunut etuajassa pari minuuttia myöhemmin. Muutama urheilukäyttöön tarkoitettu sport bean (mitä lienevät suomeksi?) oli korvannut aamiaisen.

Auto jäi vahingossa kauas, kisan järjestäjät olivat siirtäneet maalialuetta ennakkotiedoissa ilmoitetusta yli kilometrillä. Rivakka kävely kävi alkulämmittelystä.

Kisa oli pieni, alle kolmekymmentä juoksijaa. Rekisteröityminen kävi näppärästi, saimme heti numerot paitoihin. Personal trainer veti alkulämmittelyt; organisaation perustaja kertoi, kuinka juoksu on auttanut häntä taistelussa rintasyöpää vastaan.

Tiesimme lähtiessä varoa kärkipään ryhmää ja sen kovaa vauhtia. Hakeuduimme joukon keskipaikkeille ja siinä saimme pysyä koko matkan, juosta aivan omaa tahtiamme rinnakkain. 

Kuten olimme ennalta arvelleet, kisassa oli niitä, jotka juoksivat kelloa vastaan ja niitä, jotka liikkuivat rauhassa ja riemulla. Joku tiesi kävelevänsä koko matkan ja toinen ulkoilutti samalla koiransakin.

Me pyrimme vain juoksemaan koko matkan maaliin, ja saavutimme tavoitteen hyvin, ihan kohtuullisessa ajassakin. Olen tosi iloinen siitä, että kesän treenit ovat tehneet tehtävänsä - ja Kalifornian lämpö ja kuivuus, jotka pitävät krooniset kipuni hienosti aisoissa.

Suren sitä, että lapset edelleen huolehtivat mamin voinnista, vaikka se on jo pitkään ollut parempi. Se  onkin voima-ajatukseni niin rankassa ylämäessä kuin pohkeen krampatessa: tämä harjoittelu tekee minusta vahvemman ja pystyvämmän äidin, myös niinä päivinä, joina en taas voi hyvin.

Kaikista syvimmän riemun koen kuitenkin siltä, että tämä on jotakin, mitä teemme yhdessä miehen kanssa. On mahtava tunne juosta samaan tahtiin yhdessä puolison kanssa, kuunnella toisen hengitystä, rytmittää askelia. On hienoa painaa menemään rinnakkain ylämäkeen ja juosta vähän lujempaa kuin yksin edes yrittäisi.

Eilen maalin lähestyessä aioin sanoa miehelle, että mene vain, jos jaksat vielä kovempaa. Samassa tiesin kuitenkin, ettei hän olisi mennyt. Kotiovelle voi jonakin aamuna painella leikkimielellä toista karkuun, mutta kisassa juoksimme maaliin yhdessä.

Jälkeenpäin juhlimme yhdessä lasten kanssa nauttimalla maistuvan brunssin superkauniissa ravintolassa Marina Del Reyssä. Katselimme vedessä leikkiviä merileijonia ja ihastelimme lammessa ruokaa kärkkyviä kultakaloja.

Ja iltapäivällä tietysti ilmoittauduttiin jo seuraavaan juoksutapahtumaan.

Haluaisitko, kultapieni, jätskin?

Töissä olen kurkistuspaikalla täkäläiseen lastenkasvatukseen. Työpaikkani on lapsista kiva. Erityisen paljastavia ja avartavia ovat ne hetket, joina aikuiset haluavat jo lähteä. Lapset yleensä eivät halua. Amerikkalainen aikuinen ei julkisessa tilassa voi korottaa lapselle ääntään, joten tilannetta harvoin ratkotaan komentamalla tai huutamalla.

Töissäni käy tietysti paljon minun näkökulmastani järkeviä vanhempia sekä ihmisiä, jotka tekevät lasten kanssa töitä. He eivät aina ole lastenkasvatuksen ammattilaisia, mutta heille on kertynyt kokemusta. Heillä ei yleensä ole ongelmia päästä ulos ovesta. Lapselle sanotaan, että nyt on aika mennä. Joskus selitetään, miksi. Joskus muistutetaan, että tullaan toisena päivänä takaisin (ja lapsikin tietää, että tämä ihminen pitää sen lupauksen). Joskus lapsi kannetaan itkevänä ulos.

Näen myös ääripään vanhempia. Niitä, joiden mielestä on ihan sopivaa ja raamatullista esimerkiksi nipistää tottelematonta lasta, lujaa. 

Ja toisen ääripään vanhempia, joiden epätoivoinen kamppailu tarjoaa parhaan show'n.

Oli yksi parivuotias, joka makasi lattialla ja itki väsymystään. Vanhempi istui vieressä ja kyseli, haluaisitko lähteä kotiin nukkumaan. Lapsi ei halunnut, joten kotiin ei lähdetty.

Oli kaksi pientä lasta, jotka juoksivat karkuun vuorotellen. Vanhempi sai aina välillä toisen kiinni ja istutti oven viereen odottamaan sillä aikaa, kun meni etsimään toista. Menin lopulta apuun ja luin kirjaa kiinni saadun kanssa sillä aikaa, kun vanhempi maanitteli karkulaista: "Eikös mentäisi jäätelölle?"

Oli kolmilapsinen perhe, jonka esikoinen pyöritti koko esitystä. Vanhempi laittoi kaksi nuorempaa rattaisiin ja odotti ainakin kaksikymmentä minuuttia, kun esikoinen leikki aina vain uuden leikin. Pienemmät sisarukset itkivät väsyneinä ääneen. Lopulta vanhempi aloitti maanittelun: "Eikö kulta jo mentäisi? Saat sen yllätyslahjan, jonka paketoin sinulle aamulla valmiiksi!"

Valitettavasti tällainen lempeä ja kunnioittava kohtelu ei näytä tuottavan huomaavaisia lapsia. Jokainen edellä mainituista lapsista on työntekijän näkökulmasta ollut hankala asiakas. He ovat olleet niitä lapsia, jotka ovat tönineet toisia lapsia, rikkoneet tahallaan leluja ja uhmanneet työntekijän antamia ohjeita. He ovat olleet lapsia, jotka ovat kirkkain silmin sanoneet "okei", kun heitä on pyydetty muuttamaan käytöstään - ja tehneet saman, juuri kielletyn toimen sitten heti uudestaan.

Yhdestäkään näistä lapsista ei ole myöskään tullut hauskan paikan kanta-asiakasta. Oletan sen johtuvan siltä, että harvat vanhemmat jaksavat kokea viikon aikana useampia noloja hippasleikkejä tai käydä jäätelöllä väsymystään kirkuvien lasten kanssa. Yllätyslahjojenkin kanssa ehkä lopulta tulee jokin taloudellinen, ajallinen tai tilaan liittyvä rajoite vastaan.

Kaikki lapset käyttäytyvät joskus huonosti ja kokeilevat rajojaan. Voin kuvitella, että jos toisin omat lapseni mukaan töihin, joutuisin ainakin yhden kanssa kertaamaan lukujonon alkupäätä, ennen kuin kengät löytyisivät jalkaan. Enkä siis koko kirjoituksellani tarkoita tätä - vaan sitä, että on surullista nähdä, kuinka jotkut hyvää tarkoittavat vanhemmat suorastaan opettavat lapsensa käyttäytymään huonosti. 

Kenellekään pienelle ihmiselle ei ole hyväksi kuvitella olevansa niin erityinen, ettei hänelle tästä maailmasta mistään löydy äärtä eikä rajaa.