Miltä meillä näyttää kuukausia katastrofin jälkeen?

Tuhannet ihmiset menettivät Kalifornian maastopaloissa kotinsa, (liki) kaiken omaisuutensa ja monet myös lemmikkejään tai läheisiään.

Viime viikolla luin L.A. Timesista yhden selviytyneen kokemuksia. He olivat päässeet jo säästöjensä turvin asettumaan uuteen kotiin, mutta se oli vielä varsin tyhjä. Hän sanoi miettivänsä paljon kodittomia ja kodittomuutta. Siihen samastuin.

Uuden kodin hankkinut pohti, näkyykö se myös fyysisesti heidän kodissaan tästä päivästä ikuisuuteen asti, että he kerran menettivät kaiken. Tuskinpa. Tavaraa tässä maailmassa on nimittäin vaikea estää kertymästä.

Kun näen kuvia, joita toiset ihmiset julkaisevat omista kodeistaan, kiinnitän kyllä usein huomiota siihen, kuinka heillä on kuvia ja koriste-esineitä ja paikkoja niille koristeille. Kuinka kaikki on huolella rakennettua. Vuosikymmeniä samassa talossa asuneiden kodeissa on ilmeisiä muistojen kerrostumia.

Siinä suhteessa me olemme ehkä aina kuin Helsinki Roomaan verrattuna.

Mutta noin yhdeksän, kymmenen kuukautta katastrofin jälkeen meillä kuitenkin on jo ihan kodikasta, tai ainakin toimivaa. Ollaan kaukana niistä alkuviikoista, jolloin istuttiin tyhjän olohuoneen lattialla työkaverin lahjoittaman peiton päällä tekemässä palapeliä.

Tilanne voisi toki olla toinenkin, ellei meitä olisi niin vahvasti autettu ja tuettu - te autoitte ja tuitte. Ystävät, tutut ja tuntemattomat.

Otin kotoa muutamia kuvia. Lapsiperheellisen lienee helppo uskoa, että vaikka eilen koko perheen voimin siivosimme ja järjestelimme, kaikki on taas hyrskyn myrskyn. Päätin ottaa kuvia silti. Ei tämä blogi mikään Glorian kuvalehti ole.

Tässä on olohuoneen nurkka tänään:

Lapsen punainen reppu on perjantailta: hänen ystävänsä perhe vei pian synttäreitään juhlivan tytön mukanaan Disneylandiin ja lahjoitti päivää varten repun, jota eivät itse tarvinneet.

Vasemmassa reunassa näkyvät toisen tyttären rummut olivat jotakuinkin ensimmäinen asia, joka uuteen kotiin hankittiin. Vanhat rummut olivat olleet meillä vain muutaman kuukauden, mutta niin vain nekin olivat homeessa. 

Pilkkuja vanhojen rumpujen sisäpinnassa:

Uudet rummut tyhjässä olohuoneessa:


Kun muutimme, ilmoitin että meille ei enää tule sohvaa. Me muutamme koko ajan, joten on turha hankkia kalusteita, joiden siirtäminen on pirhanan hankalaa. 

Olohuoneeseen hankittiin siis ensin hyvin kevytrakenteiset, jalattomat nojatuolit ja säkkituoleja. Näistä suurin osa saatiin lahjoituksina. Jalattomat nojatuolit ovat nyt siirtyneet lastenhuoneisiin.

Muutama kuukausi sitten rohkaistuimme hankkimaan kuvassa näkyvät kevytrakenteiset nojatuolit käytettyinä. Koska edelleen reagoin/-mme homeeseen ja kaikenlaiseen muuhunkin, tuolien pehmusteet revittiin ensin alkutekijöihinsä ja tarkistettiin, että sisustat näyttävät terveiltä. Sitten kaikki pestiin ja tuolinjalkojen pohjille näytettiin hiekkapaperia. 

Lunch boxit olivat myös ensimmäisiä hankintoja. Vanhan kodin autotallista saatiin talteen jotain, vaikkakaan ei kaikkea. Jo ensimmäisenä Amerikan-vuotena hankittu kestokalenteri kuuluu selviytyjiin.

Työkaveri lahjoitti meille neljän hengen ruokailuryhmän, jolla mentiin kiitospäivään saakka. Jotenkin se riitti kesälläkin, vaikka talossa oli myös meidän kesänuoria ja pöydän ääressä aterioi säännöllisesti neljä aikuista ja kolme lasta. Sopu sijaa kai. 

Sen opin, että ruokapöytä on ehdottomasti yksi keskeisimmistä ja tarpeellisimmista kalusteista. Ilman pöytää on hankalaa syödä siististi, astioita menee rikki eikä kukaan kokoonnu päivälliseksi minnekään.

Noin kuukausi sitten piipahdimme Ikeassa ja pidimme palaveria pöytäosastolla. Löydettiinkin yksi isompi pöytä, jota lähdettiin varastopuolelta hakemaan. Viime hetkessä pyörrettiin päätös ja päädyttiin ostamaan alkuperäisen pöytäryhmän kaveriksi toinen samanlainen. Nyt pöydän ääreen mahtuu kymmenen!

Arkisin uusi pöytäosa näyttää tosin lähinnä hautautuvan tavaroiden alle. Kleenex-boxeja, kirjaston kirjoja, askarteluja...

Lasten vanha Barbie-talo tuhoutui sekin. Yritin aluksi puhdistaa taloa: revin irti papereita ja hinkkasin seiniä. Sitten sieltä löytyi kovaan muoviin asti pureutuneita läikkiä, joita ei saanut pois. Barbie-talo päätyi kaatopaikkahuoneeseen muun roskiin menevän tavaran sekaan.

Syksyllä tytöt alkoivat puhua, että näkivät YouTube-videon, jossa opetettiin Barbie-talon rakentamista. Jos vain voisimme käväistä Michaelsissa ja hankkia muutamia juttuja... Löysin salamana Facebookin markkinaosastolta leidin, joka myi oman tyttärensä vanhaa Barbie-taloa, samaa jonka olimme menettäneet. Puoliso ja tyttäret hakivat talon paikan päältä: katselivat ja haistelivat sekä talon itsensä että autotallin, jossa sitä oli säilytetty.

Tyttöjen lelutilanne on koko vuoden ajan kohentunut hiljalleen, mutta entisen kirjavan kokoelman sijaan heillä on nyt kahdenlaisia juttuja: legoja ja barbeja. Tytöt leikkivät taas, mutta käyttävät nykyään ehkä enemmän kuin ennen aikaa lukemiseen (kiitos kirjastojen!)  ja niin paljon kuin sallimme, iPadeilla pelaamiseen. 

Suomesta toimme kaksi Suomen-kodissa ollutta mattoa. Ne olivat ensin olohuoneessa, mutta siirtyivät pian pesun kautta lastenhuoneisiin, kun koira tuntui kuvittelevan, että siinä oli hänelle sisävessa.

Teinin huone on edelleen jokseenkin ankea ja autio, mutta se on toisaalta teinin valinta. Hänelle hankittiin jo siisti dresseri, mutta sepä ei sitten kelvannutkaan esteettisistä syistä. No me vanhemmat olemme puolestamme pitkän aikaa sitten ohittaneet kohdan, jossa esteettiset syyt olisivat mikään kriteeri. Niinpä teini ei saa satojen dollarien dresseriä, vaikka se olisi miten nätti.

Koristetaulun toin matkalaukussa Suomesta. Nyt se on alhaalla aikuisten huoneessa muistuttamassa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Tavara ei ole - ja on kuitenkin.

Ilman olennaisia tavaroita ja välineitä tavallinen arki on todella hankalaa - näihin kuuluvat esimerkiksi ruoanlaittovälineet, siivoustarvikkeet, pyyhkeet, pesuaineet, hygieniatarvikkeet, takit, kengät ja jonkinlaiset sängyt. Ilman henkilökohtaisesti tärkeitä tavaroita jotain omasta itsestä puuttuu - näihin lukeutuvat esimerkiksi harrastusvälineet ja keskeisiin ajanvieton tapoihin tarvittavat tavarat (musiikki-instrumentit, kirjat, urheiluvälineet, lelut). Kolmas taso on mielestäni mukavuustavarat, ja näihin kuuluvat kaikki sellaiset, mitkä tekevät elämästä kaunista ja miellyttävää.

Kun ihmiset konmarittavat ja yksinkertaistavat, he yleensä pyrkivät eroon vain mukavuustavaroista. Kukaan ei heitä huvikseen menemään kitaraansa tai tietokonettaan - hammasharjasta ja patjasta puhumattakaan. Siksi kodittomatkin raahaavat kärryjään ja nyssyköitään.

Myös kaiken menettämisestä selviää. Mutta, jos aikoo elää modernissa yhteiskunnassa sen tuottavana osana - eikä vetäytyä metsiin, vuorille tai siltojen alle, on tiettyyn pisteeseen saakka välttämätöntä rakentaa kaikki uudelleen. Siihen tarvitaan tukea.

Kalifornian paloissa tuhoutuneet yhteisöt rakentavat uudelleen sekä henkilökohtaista elämäänsä että infrastruktuuria: lähikauppaa, vesiputkia, kouluja. Nopealla googlettamisella löytyy monta järjestöä, jotka kanavoivat heille apua ja tukea. Yksi suurimmista ja luotettavimmista lienee Punainen Risti. Kun en saa linkattua nätisti, linkkaan sitten rumasti:

https://www.redcross.org/donate/donation.html/?cid=fy19cawildfires&med=cpc&source=google&scode=rsg00000e017&gclid=CjwKCAiAl7PgBRBWEiwAzFhmmk4sabusYptYZqxNRL3_hr7e1Ka1-u4ds__tdo9yeILT5FXrfeby-BoCD7oQAvD_BwE&gclsrc=aw.ds

Lomalla, osa 2

Tiistai-aamuna tiesin suoraan, mitä aioin. Meidän lähellä sijaitsee vanha, kaunis majakka. Suorastaan häpeä, että ollaan asuttu täällä jo niin kauan, eikä olla sitä käyty katsomassa!

Tiputin lapset koululle ja lähdin koiran kanssa suoraan kohti Rancho Palos Verdesiä. Ajoin ensin oikean parkkipaikan ohitse, mutta heti perään tuli toinen: RPV on siitä ihana paikka, että siellä on aivan tarkoituksella perustettu haikkipolkuja ja luontoalueita vieriviereen. 

Jätin siis auton jälkimmäiselle parkkikselle ja kävelin koiran kanssa hiekkapolkua pitkin puolisen mailia takaisin. Aamu oli pilvinen ja ehkä maastopalojen vuoksi ei kovin selkeä, joten Catalina Islands eivät olleet näkyvissä. Merta näkyi kyllä kauas - nettitietojen perusteella alue onkin oiva paikka valaiden katseluun silloin kun valaat vaeltavat.

Taas kävi vähän yksityisalueesti. Olisin siis tietysti voinut tarkistaa etukäteen, että majakka on liittovaltion mailla ja avoinna vain kerran kuukaudessa. Ilmankos parkkipaikkoja riittikin.

Päätin lähteä koiran kanssa kävelylle rantaviivaa pitkin. Haikkaajia, juoksijoita ja koiranulkoiluttajia oli paljon. Joogapöksyissä ja flipflopeissa kulkevat naiset keskustelivat keskenään toisen taloon tehtävästä remontista. ”No niin, siis marmoriahan meidän on pakko käyttää sen verran, että...” 

Napsin kuvia kauniista maisemista ja kuvittelin näkeväni meressä merileijonia. Luultavasti ne olivat kiviä. Vesilintuja näkyi paljon, mutta ei valaan valasta.

Aurinko alkoi paistaa ja varjottomalla reitillä alkoi tulla lämmin. Tajusin, etten ollut varannut koiralle vesikippoa mukaan. Joku tuli juttelemaan: ”Your backbag looks so heavy!” Olin juuri edellisiltana lukenut Nextdoorista jutun siitä, kuinka jonkun lapsia oli koetettu kaapata puistossa, joten en tahtonut jäädä vieraiden kanssa juttusille - varsinkaan, kun avausrepliikki oli noin outo. ”Well it’s not, have a good one!” huikkasin, ja tiedustelija näytti pettyneeltä. Ehkä hän oli vain yksinäinen eikä yrittänyt varastaa luottokorttejani, mutta en halunnut ottaa hänen motiiveistaan selvää.

Parkkipaikalle palatessamme ohitimme vesipisteen ja harmittelin vielä enemmän, ettei koiralle ollut kippoa. Kaarsin takaisin, kun hoksasin, että muovipussi pitää vettä ja koiranpussejahan oli hihnassa tietysti kiinni koko rullallinen.

Kolmen kiivaan haikkipäivän jälkeen karvakaveri meni kotona pitkille päiväunille. Minun iltapäiväni kului hammaslääkäreissä: ensin lapsien rautoja tarkistettiin ja sitten kävin oman purukaluston puhdistuksessa. Kumma juttu, että ne aina etsivät jotain, mikä vaatii jatkotoimenpiteitä.

Nyt oli ”ihan pakko” ottaa yksi röntgenkuva ja todeta, että se mitä muutama kuukausi sitten luulin/toivoin hampaiden väliin juuttuneeksi kovaksi siemeneksi olikin itse asiassa pala hammasta. Ja koska se lohkesi irti paikatusta hampaasta, niin paikattu hammas on nyt kovin hauras ja herkkä ja käytännöllisesti katsoen räjähtää hetkenä minä hyvänsä. ”Siihen on pakko laittaa kruunu!” hihkui hammaslääkäri ja kas, kuulemma vakuutuksenikin kattaisi siitä osan.

Tässä vaiheessa pyysin hammaslääkäriä vähän pitelemään hevosiaan, koska meidän vakuutushan on vaihtumassa. Puoliso on vaihtamassa työpaikkaa ja siinä hässäkässä mullistuu taas puolet byrokratiaelämästä. Hammaslääkäri totesi pettyneenä, että ai. No sitten me katsotaan tätä kruunuasiaa uudestaan, kun tulet seuraavaan puhdistukseen toukokuussa. Toukokuussa! Eli siis se hammas ei nyt varsinaisesti ollutkaan räjähtämässä käsiin.

Illalla tein varovasti kotona kevyen sarjan voimaharjoituksia, sillä treeniohjelma San Diegon puolimaratonia varten alkoi tällä viikolla. Yskä villiintyi. 

Lomalla, osa 1

Tää loppuvuosi on aina mun työpaikalla kesäloma-aikaa. Ensin juhlitaan huolella kiitospäivää ja sitten muita Holidays, joulusta koetetaan muistaa olla puhumatta kulttuurien kunnioituksen nimissä.

Muutamana vuonna olen käyttänyt Thanksgiving-viikon joulun järjestelyyn: hankkinut paketit Suomeen, ostellut lapsille lahjoja. Muksut kun ovat sopivasti koulussa pari päivää, kun minä jo olen vapaalla.

Näin oli aie tälläkin viikolla. Sitten vain annoin olla. Ensinnäkään tili ei kiitä, jos nyt menee kauheasti ostelemaan. Paketit Suomeenhan ovat ihan sikakalliita. Lapset eivät ole saaneet lahjatoivelistojaan valmiiksi. Enkä ihan oikeasti edes halunnut viettää vapaapäiviäni kaupoissa.

Olen edelleen jonkin verran toipilas, (in)flu(e)nssaa on nyt riittänyt kohta viidettä viikkoa. En siis voinut käyttää viikkoa myöskään juoksemiseen, mutta ulos piti päästä.

Sunnuntai-iltana, keskimmäisen juhlittua kotona pienimuotoisesti synttäreitään (sai kuitenkin kolme kaveria kylään ja neljäs jäi pois vain silmätulehduksen vuoksi - tämän lapsen kaveriasioista on äidillä aina vähän huolta) koko porukka oli niin sirinöissään, että raahasin kaikki läheiselle trailille. Teininkin. Teini käveli koko matkan kolme askelta muun joukon perässä ja kuunteli kuulokkeilla musiikkia. Mutta ulkoili, eikä lopulta edes urputtanut - joten sillä oli varmaan kivaa.

Koira paineli tohkeissaan polun laidasta laitaan ja siinä kävellessä ehti tulla jo pimeäkin. Onneksi mulla oli päällä ystävän Suomesta lähettämä heijastintakki eikähän siellä polulla tietysti liikennettä ollut. Kojootteja vain! :)

Maanantaina mulla oli tuhat asiaa hoidettavana. Kun olin saanut lapset kouluun ja kasvispadan uuniin, päätin unohtaa 999 asiaa ja keskittyä oman hyvinvointiin. Tämä syksy on ollut sanalla sanoen raskas ja siksi blogissakin on niin hiljaista: ne muutamat tekstit, joita olen kirjoittanut, ovat olleet niin negatiivisia, etten ole niitä sitten tohtinut edes julkaista. Toivottavasti nyt kuulostaa aavistuksen reippaammalta.

Se iltakävely oli ollut niin mukava, että lähdin uudestaan koiran kanssa haikkaamaan. Olin aiemmin löytänyt netistä blogin, jossa joku kierteli Los Angelesin tienoita ja kirjoitteli löytämistään haikkireiteistä. Siellä väitettiin, että aika lailla meidän kulmilla olisi kätketty aarre, jossa näkisi pienen vesiputouksenkin. Ei tähän aikaan vuodesta tietenkään, vettä ei ole satanut sitten toukokuun. Mutta noin periaatteessa.

Paikka oli ihana! Vehreä, hiljainen laakso. Näin alhaalla virtaavan puron ja suuntasimme sitä kohti. Tuli vastaan aita ja kyltti: yksityisalue, painu hittoon siitä! Hetken pohdin, että vedän esiin mamu-kortin, jos joku tulee urputtamaan - mutta mamukin kyllä tajuaa, mitä polun päälle pystytetty aita tarkoittaa. Käännyin siis ympäri ja kirjoitin myöhemmin kaupungin puisto-osastolle sähköpostin siitä, että tämä heidänkin sivuiltaan löytyvä ulkoilureitti on kyllä suljettu. Lupasivat tutkia, onko suljettu luvan kanssa.

Kartta kertoi, että lähellä oli toinen mahdollisuus, joten suuntasimme koiran kanssa sinne. Löysimme ihanan kanjonin, täynnä elämää. Epäonnekseni olin parkkeerannut auton polun korkeimpaan kohtaan, joten päädyimme kapuamaan koiran kanssa ensin jyrkkää rinnettä alas ja sitten takaisin ylös!

Käännyimme ympäri, kun yksi pensas alkoi jutella. Polun molemmin puolin rapisi kaiken aikaa, kun puput ja oravat lähtivät meitä pakoon (en nähnyt koko retken aikana yhtään ihmistä!). Linnut ja sirkat - ehkä kaskaat? - pitivät omaa meteliään. Mutta sitten se pensas, sen alta kuului ”meep, meep!” Ei kuulostanut linnulta, vaan nisäkkäältä. En tiennyt, mikä ihme se olisi. Puoliso ehdotti myöhemmin, että ehkä siili. Minä ajattelin, että vauvakojootti. Ja kun kävelimme koiran kanssa takaisinpäin kuivan puron vartta pitkin, koira kertoi, että puron kuivunutta uomaa pitkin jokin seurasi meitä hyvän tovin. 

Oli ihana aamupäivä! Menin sitten vielä käymään community collegella, ennen kuin hain lapsia koulusta. Istuimme koko tyttöporukka vilttien alla katsomassa Gilmoren tyttöjä, kun mies tuli kotiin töistä.

Kun naapuri on puutarhuri

Meidän naapuriin muutti keväällä uusi perhe. Iäkkäämpi pariskunta, joka oli asuttanut etutaloa kauan, muutti toiseen osavaltioon. Oliko se nyt Texas vai Arizona - saivat sieltä kuitenkin talon ja tilukset samoihin hintoihin kuin millä täällä maksoivat pientä vuokratönöä.

Tilalle tuli nuori perhe. He kävivät heti alkuun esittäytymässä ja osoittautuivat tosi mukaviksi. Rouva hoitaa kotona taaperoikäistä poikaa ja lähellä asuvia vanhempiaan, herra käy töissä ja pyöräilee välillä yhdessä puolisoni kanssa. Paitsi nyt ei pyöräile, kun puoliso rikkoi kätensä pyöräilyreissulla, mutta se on toinen tarina se.

Naapurin mukavuus on sikäli olennainen seikka, että he siis asuttavat saman tontin etutaloa ja me takataloa. Naapurin autotalli on meidän talossa, lasten makuuhuoneen alla ja meidän aikuisten makkarin vieressä. Periaatteessa naapurilla on oma kulku autotallin puolelle, mutta käytännössä he aina kulkevat meidän pihan halki. Keväällä sovittiin, että autotallissa ei ravata pitkin yötä, koska sen oven kovaa meteliä pitävä avausmekanismi on meidän puolelta kiinni makkarin lattiassa. Noh, onneksi tytöt eivät enää kymmenen ja yhdentoista aikaan tunnu siihen meteliin heräävän...

Naapurin herralla on jonkin verran elopainoa ja siihen liittyen tai liittymättä diabetes ja diabetekseen lääkitys. Lääkitys kuuluu (kirjaimellisesti) toisinaan aiheuttavan pahoinvointia, ja kyllähän me tiedämme, millä pahoinvointia voi Kaliforniassa aivan laillisesti hoitaa.

Kasvatuskin on laillista: osavaltion laki ja kaupungin säädökset sallivat kuusi liikuteltavissa olevaa kasvia, jotka pysyvät sisätiloissa ja poissa ihmisten näkyviltä. Naapuritalossa kaikki käytettävissä olevat tilat ovat ilmeisesti käytössä, koskapa naapurit perustivat puutarhan - sinne autotalliin.

Olen periaatteessa ihan sitä mieltä, että ok, ihan sama ja ei kuulu mulle. Mutta kroppani on eri mieltä. Olen nyt kolmisen viikkoa ollut flunssassa, joka oireilee pahiten öisin ja viikonloppuisin, ja helpottaa aina, kun poistun kotoa. Allergialääkkeet auttavat jonkin verran, mutta välillä esimerkiksi herään kurkun hillittömään kutinaan. Toivon oireilevani vain kasvin siitepölyn vuoksi, mutta autotallia näkemättä on toki vaikea mennä sanomaan, onko siellä nyt kosteusvaurio - ja hometta.

Liittovaltion lain nojalla vuokraisännällä on kaikesta laillisuudesta huolimatta oikeus kieltää omistamassaan kiinteistössä sekä kasvatus että käyttö, sanoo kaikentietävä Internet. Meillä ei ole käsitystä siitä, onko kasvitarha tässä tapauksessa perustettu omistajan tieten vai tietämättä. Veikkaan jälkimmäistä. Kyyninen minäni sanoo, että siksipä naapureista on ollutkin tärkeää tulla meidän kanssamme juttuun.

No, puoliso lupasi jutella naapurin herralle tänään. Jos sinne autotalliin vaikka hommattaisiin jonkinlainen aktiivihiilisuodatin. Vielä parempi toki olisi, jos naapurit vain suosiolla luopuisivat hankkeestaan ja kävisivät ostamassa pahoinvointilääkkeensä jakelua varten perustetusta kaupasta, kuten muutkin ihmiset. 

Maaliskuullekos se meidän vuokrasopimus nyt oli... Eipä kannata taas tätäkään kotia sisustaa. Toivottavasti tilanne jotenkin kohenee sitä ennen, ettei kuitenkaan tarvitse sitä ennen muuttaa pihalle telttaan. Olisikohan sekään edes laillista, ei varmaan.

Torstai-vapaalla

Aloitin vastikään torstai-vapaat. Tavoitteena on ennen muuta tukea miehen ammatillisia ja akateemisia pyrkimyksiä. Hän on ollut se, joka on hoitanut lasten juoksevat asiat ja joustanut omasta työajastaan. Nyt ainakin kuukausittaiset oikomishoidot yms. saadaan ajastettua torstai-iltapäiviin. 

Ihan pelkäksi lomailuksi nämä päivät eivät kuitenkaan lipsu... Kirjasin yhden torstain anatomiaa esimerkiksi.

Aamu

6.15 Kello herättää, torkutan hetken ja selaan somea

6.30 Teinin herätys, suihkuun ja omia aamutoimia. Nuorin on jo jalkeilla.

6.50 Keskimmäisen herätys, kahvinkeitto, koululounaiden pakkaaminen, kirppujen kampaaminen koirasta, oma aamupala

7.50 Teinin vieminen koululle

8.10 Takaisin kotona, pyykkikone päälle

8.15 Alakoululaisten vieminen koululle, teinin koulun toimistoon tältä kotiin unohtunut lounas, lähikauppaan iltaruokaostoksille

9.20 Loput aamukahvista... astianpesukoneen tyhjennys, keittiön putsaus ja talon siivous alkaa

11.20 Talo siivottu ja eka satsi pyykkiä ripustettu, toinen pyörimään. Lounas ja vähän kylmää kahvia.

11.38 Kohti community collegea. Käyn keskustelemassa opintoneuvojan kanssa siitä, mitä minusta voisi tulla isona.

Iltapäivä

13.50 Takaisin kotona. Pyykit narulle ja uudet koneeseen. Koiran kanssa pitkälle kävelylle.

14.30 Vartti aikaa istua ja pohtia sitä, mitä opintoneuvojan kanssa puhuttiin.

14.50 Vartti venähti! Kiire hakemaan lapsia.

15.08 Teini on vihdoin autossa, nuoremmat YMCAsta.

15.28 Lasten kanssa hammaslääkärillä oikomishoidossa.

16.05 Kotona. Lapsille välipalaa: aamulla ostettuja luomu-kananugetteja, mansikoita, viinirypäleitä ja ruisleipää, pyykit narulle.

16.30 Lounasastioiden tyhjennys ja putsaus, kurkkujen ja paprikoiden pilkkominen illaksi, päivälliseksi aiotun feikkilihakastikkeen valmistaminen, keittiön siivousta.

Ilta 

17.08 Musiikkitunnille

17.30-19.00 Lasten musiikkitunneilla. Teen odotellessani hakemusta Community Collegeen.

19.15 Kotona. Pastan keittäminen. Pienet tytöt kattavat pöydän. 

19.30 Puoliso tulee kotiin, päivällinen.

20.10 Nuorinta patistellaan nukkumaan, jutellaan puolison kanssa, siivoan päivällisjäljet

20.30 Voimatreeni

21.25 Ei kai pesukoneessa vain ole enää pyykkiä? Joko sitä pääsisi suihkuun ja nukkumaan?

10.10 Nyt se puhelin pois...

Ajatuksia Suomi-lomasta

Suomi-loma ei ollut, mitä kuvittelin sen olevan. Huomasin, että olemme olleet kauan poissa - ja että se on minulle ok. Lapsilla oli Suomessa kivaa ja se on hyvä se. Itse en oikein saa ajatuksiani vieläkään täysin järjestykseen, lopputulema on aina vain hämmentynyt. 

Tällaisia muistiinpanoja tein loman aikana:

Muistinkin, että

• tiet tapaavat olla hyvässä kunnossa ja elleivät ole, niitä korjataan joka kesä.
• luonto on ihana ja kaunis, ja Helsinki suloinen, merellinen pieni pääkaupunki.
• ihmiset kulkevat huonoissa vaatteissa. Kun telkkarissa haastateltiin ihan tavallista miestä, lapset kysyivät, miksi kameran eteen oli raahattu ”that homeless guy”.

Yllätyin siitä,

• kuinka nopeasti lasten suomen kielen taito koheni.
• kuinka huonosti liikenne toimi. Nopeusrajoitukset ovat tarpeettoman alhaiset kaikkialla ja liikennejärjestelyt tekivät reiteistä joustamattomia. Ja aina oli joku bemarikuski puskurikärpäsenä, vaikka kuinka kovaa olisi ajanut!
• että kaipasin meidän lähdevettä, sillä monin paikoin hanavesi ei ollutkaan hyvää ja raikasta (vaikka varmaan puhdasta onkin).
• että teini pohti loman aikana Suomeen muuttamista - ja että minua se ajatus ei yhtäkkiä kiehtonutkaan.
• kuinka kalliita palvelut ovat, ja ruoka oikeastaan aika edullista.
• kuinka hämmentynyt itse olin.
• kuinka kauan rauhassa olleet ihmissuhteet olivat omine aikoineen menneet solmuun - ja toiset sitten säilyneet aivan mutkattomina.
• että toiminnan ja ratkaisujen sijaan tarjotaan selittelyä. Lähetin asiakaspalautetta tapahtumasta, johon osallistuin. Sain vastaukseksi sähköpostin, jossa kerrottiin pitkästi, miksi minkäänlaiset kehitysehdotukset eivät kiinnosta.
• että kaikki tapahtuu tosi hitaasti. Joka paikassa odotellaan, jopa kaupan kassalla ja pikaruokaravintolassa! Kaliforniassa näin hitaalla toiminnalla menetettäisiin asiakkaita, mutta Suomessa kukaan ei hermostunut, taisi olla ihan normaalia.
• kuinka vaikeaa ihmisten oli ymmärtää maidottomuutta, kun pelkkä laktoositon ei riitä.
• että ystävät laittoivat ruokaa ja leipoivat herkkuja ihan jauhoista asti, kun olimme käymässä. Vasta kotona hoksasin, että se oli oikeastaan aika eksoottista.

Järkytyin

• kielenkäytöstä. Televisio-ohjelmat, metro, katu - kaikkialla kiroiltiin.
• alastomuudesta (televisio, mainokset...)
• negatiivisuudesta ja töykeydestä
• siitä, että kello kahdeksalta kesken perheohjelman tuli kondomimainos, jossa puhuttiin orgasmeista ja kello kahdelta radiokanavalla mainostettiin apuja emättimen kuivuuteen!
• tupakoinnista. Savu haisi kaikkialla vähintäänkin ihmisten vaatteista ja tumppeja lojui maassa siellä täällä. Yök!

Tykkään Kaliforniasta, koska

• mun mies on siellä. Lomalla ehti tulla jo kovasti ikävä.
• olen Kaliforniassa rennompi äiti. Arlandan lentokentältä lähtien sanoin koko matkan, että ”olkaa hiljaa, älkää huutako”. En muista, koska sellaisesta olisi viimeksi pitänyt sanoa.
• pyykit kuivuvat nopeasti
• tiedän, miten asiat toimii (oho!)
• sää on ennustettavissa
• mun niveliin ei satu
• hedelmät ja vihannekset ovat maukkaampia ja kypsiä jo ostettaessa, niinpä syön terveellisemmin.
• ihmiset ovat yleisesti ottaen tuloshakuisia (tai ainakin olen sellaiseen ympäristöön asettautunut), paitsi silloin, kun kyseinen asia on ”not my problem”.
• vaikka mulla ei ole siellä kotia, olen juuri nyt enemmän kotonani siellä kuin missään muualla.

Pidän Suomessa

• luonnosta (järvistä, metsistä) ja siitä, kuinka lähellä se on kaikkialla
• lasten vapaudesta ( <- turvallisuudesta). Vaatekaupassa saatoin mennä ihan yksin sovituskoppiin, ja lapset jatkoivat sillä välin vaatteiden katselua.
• rauhasta ja ajasta, hiljaisuudesta
• käytännöllisistä ja järkevistä ratkaisuista. Hesburgerissa oli käsipesupiste keskellä ravintolaa... kierrätys toimii tehokkaasti ja vastuullisesti...
• kesämökeistä, saunoista ja järvistä
• tärkeistä ihmisistä
• Helsingin kansainvälisyydestä ja kulttuuritarjonnasta
• kauniista ja käytännöllisestä arkkitehtuurista
• gluteenittomien tuotteiden runsaasta tarjonnasta
• ruoasta ja herkuista

Vein mukanani

• monta halausta
• xylitol-purkkaa, karkkia, suklaata, ruisleipää ja ruisnachoja
• muiston hiljaisesta hetkestä rantasaunassa ja tunteen siitä, kuinka polku joustaa askelen alla syksyisessä, tuoksuvassa metsässä.

Opin, että

• lapseni matkustavat pitkän matkan tosi reippaasti ja osaavat hienosti toimia sekä auttaa matkan eri tilanteissa.
• hyvästien hetkellä on hymyiltävä. Joku halaus saattaa jäädä viimeiseksi, mutta sitä ajatusta ei saa päästää valtaan. Ulkosuomalaisen elämään kuuluu se, että koko ajan sanotaan hyvästi ja näkemiin.

Minun Helsinkini - havaintoja tänään

• Kaikki pyöräilevät
• Kaikki tupakoivat
• Keskellä Helsinkiä on lapsille hieno kiipeilyteline
• Kiipeilytelineiden luona puhuttiin ainakin englantia, vietnamia, espanjaa, ranskaa ja suomea
• Joka nurkassa on roskis
• Metrossa on ihan siedettävän hyvä wifi
• Minun Helsinkini on kaunis, käytännöllinen ja kansainvälinen 

Ensivaikutelmia

Ensimmäisenä aamuna Suomessa heräsin tähän: ”Mami, saako sisko vetää pullaa keittiössä kaksin käsin? Sillä on kai kolmas pala menossa.” Me majoitumme lasten mummolassa...

Tähän mennessä kummastusta ovat herättäneet 

• rappuharja: siis se, mihin kuraiset kengät pyyhitään ennen sisälle astumista. Lapset eivät tunnistaneet moista esinettä, mutta pyyhkivät nyt siihen innoissaan kenkänsä ja kehuvat suomalaisten käytännöllistä järkevyyttä.

• vapaus. Pienimmästä on maailman siisteintä se, että hän ja siskonsa saavat mennä kerrostalon pihalle leikkimään kahdestaan ilman aikuista ja juosta kävelylenkillä edeltä metsään. Lapset bongasivat myös kaduilla yksin kulkevia koululaisia. ”But what about those shady vans?” kyselivät tytöt pakettiautoista. Todettiin, että Suomessa pakut eivät yleensä kuulu kidnappaajille.
• vessat: kahdelle nuorimmalle piti opettaa, että siellä voi olla nuppi, josta pitää painamisen sijasta vetää. Samoin ollaan keskusteltu siitä, kuinka hanoja käytetään, mikä on se kuuman veden suojanappi ja miten kummallinen pyyherulla toimii.

• vesi. Hanasta tulevaa vettä voi juoda.
• kielenkäyttö. Matkasimme ekana päivänä metrolla Helsingin keskustaan ja lapset oppivat matkalla uutta värikästä sanastoa. Kerpeleiden peruskurssi täydentyi, kun lapset illalla avasivat telkkarin ja katsoivat suomenkielistä stand up -komediaa. Aamulla pienin oli todennut huomanneensa, että kun hän on oppinut suomensa aikuisiltaan, hän osaa puhua vain kiltisti ja kivoista asioista. No se tuli nyt korjattua se.
• kärrypoletit. Onneksi teinillä oli taskussa 50 senttiä.

• tuotteiden punnitseminen hevi-osastolla.
• ostosten pakkaaminen. Tehtiin teinin kanssa hiki hatussa töitä, että ehdittiin seuraavan asiakkaan alta pois. Olin kokonaan unohtanut tämän suomalaisen kassahihna-ahdistuksen.
• rullaportaat. Lapsille piti opettaa, että oikealla seistään ja vasemmalla kävellään, myös ellei kukaan kävele. 
• vuoronumero. Me ensin vain hengattiin siinä odottamassa, että asiakaspalvelija ottaa meihin kontaktia. Ei ota. Se taitaa olla asiakkaan tehtävä, hänhän sitä palvelua haluaa. Onneksi lopulta hoksasin, että lähistöllä istuskeleva mies näpläsi vuoronumerolappua ja törmäsin kysymään, mistä niitä saa. ”Tuolta.” Tehokasta viestintää!
• extra mile. Sitten kun asiakaspalvelijan kanssa pääsee kontaktiin, he kyllä ovat tosi ystävällisiä ja avuliaita. Marketissa, jossa ei ollut (!) asiakas-WC:tä, henkilökunta saattoi pyydettäessä lapsen omiin tiloihinsa. R-Kioskin myyjä puolestaan selvitti silmää räpäyttämättä kysyjälle koko joukkoliikenteen lippujärjestelmät. Kukaan ei sano, että voivoi, ei kuulu mulle.
• asiointikieli. Kun katsoin Areenasta Sykettä tai muita suomalaisia ohjelmia, ajattelin usein, että hahmot puhuvat tosi teennäistä suomea. No kaikki tuntuvat puhuvan sitä samaa, niin että sori kun aliarvioin teitä, suomalaisen dialogin kirjoittajat.

• ruuhka. Lahdentielle oli pyrkijöitä, joten pari minuuttia ajettiin vain vauhtia 30 km / h. Se oli ruuhka, tsihihihi. Tosin manuaalivaihteisen auton raskas kytkin teki tilanteesta ikävämmän kuin se muutoin olisi ollut.
• rekisterikilvet. Autojen rekisterikilvet näyttävät tosi kummallisilta. Fontista tulevat etsimättä mieleen 1960-luku, Neuvostovenäjä ja Kekkonen.
• siisteys. ”Huomaatko mami, että teiden varsilla ei ole ollenkaan roskia?” kummasteli teini eilen.
• lapsiviha. Jetlagiset lapset eivät millään olisi jaksaneet istua odottamassa vuoroamme pankissa (myöhemmin minulle selitettiin, ettei pankkeihin kuulu mennä ilman ajanvarausta). Pienimmät kiehnäsivät tuoleissaan ja heidän vieressään odottanut tuntematon rouva mulkoili minua julmasti. Häh?
• ystävällisyys. Suomalaiset eivät ota kontaktia, mutta ovat todella ystävällisiä, kun itse tekee aloitteen. Laveasti höpöttämällä ja kyselemällä ulkosuomalainen selviää tilanteesta kuin tilanteesta, kaikki auttavat mielellään. Ja jos suomalainen sattuukin pitämään ulkosuomalaista höpöttäjää kummallisena, hän kätkee kummastuksensa huolellisesti.

Matkalla

Istumme Arlandan kentällä odottamassa jatkolentoa. Löin lapsille suosiolla iPadit käteen ja kytkin lentokentän ilmaiseen wifiin. Ipanat ovat valvoneet en-edes-jaksa-laskea kuinka monta tuntia. Yllättävän ihmisiä ovat silti, ainakin kun saavat seurustella vain koneen kanssa. Niin tekevät kaikki muutkin näkyvissä olevat ihmiset. Täällä on tosi hiljaista.

Olemme matkalla Suomeen, tyttöporukalla. Puolison passiasioihin tuli mutkia matkaan ja vaikka viimeiseen saakka jaksoimme toivoa anomusten ja kiirehdintöjen ihmeitä tekevään voimaan, hän joutui lopulta jäämään kotiin.

Arlandan kenttä tuntuu autiolta, kuin olisi aamuyö (paikallinen kello näyttää keskipäivää). Huomaan sanovani lapsille koko ajan, ettei saa puhua niin kovalla äänellä. Olin itsekin ehkä jotenkin puhelias ja tuttavallinen, sillä kahvion työntekijä vuodatti mulle elämäntarinansa ihan rohkaisematta. Tiedän nyt odottamattoman paljon täysin tuntemattoman ihmisen nyksästä ja eksästä. Näin kuvankin hänen puolisostaan.

Turvatarkastukseen meni melkein yhtä paljon aikaa kuin LAXilla. Siellä jonotettiin siksi, että kiemurteleva jono  peitti kakkoskerroksen lattian aina liukuportaiden yläpäähän saakka. Itse tarkastus huiskittiin läpi sellaisella vauhdilla, että seurueemme pienintä vähän hirvitti. Täällä kourallinen ihmisiä seisoi katselemassa, kun hommaa hoidettiin rauhassa.

Paitsi amerikkalainen seurue. He ryykäsivät ensin jonon keskelle, kun äkkäsivät siellä tuttavansa. Sitten he totesivat, että ei heidän paikkansa tässä jonossa odottelemassa ole, portille pääsee varmasti jotain kiertotietä. He repivät sulkunauhan auki, katosivat hyväksi toviksi ja palasivat sitten yhtään nolostelematta takaisin, kun totesivat erehtyneensä. Ilmoittivat vielä jonossa seisoville, että he ottavat nyt vanhan paikkansa takaisin... Skandinaavit pyörittelivät silmiään. Siinä sitä Amerikka-kuvaa taas luotiin.

Ihmeteltiin vessoja. Täällä on sellaisia, jotka ovat yhteisiä kaikille sukupuolille ja toimivat myös vauvanhoitotilana. Sisällä oli kaikki kaksi eriötä. Me ja amerikkalainen lapsiperhe oltiin ihan että mitä? Kuka vielä haluaa tunkea päänsä soppakulhoon? Eiköhän tänne mahdu...

Kuultiin juuri jonkun vieraan ihmisen puhuvan suomea. Teini kääntyi muhun päin ja huomautti asiasta erikseen: ”Kuulitko?”

Lentokoneeseen matkattiin bussilla. Huomiota herättävästi ketään ei kiinnostanut, löytävätkö lapset istumapaikkoja tai jaksaako äiti kantaa käsimatkatavaroita ylös jyrkkiä portaita. 

Seisottiin hetken aikaa jonkinlaisessa jonomuodostelmassa koneen vierellä keskellä kenttää. Tuulessa tuntui syksyn kirpakkuutta, mutta aurinko paistoi ja lämmitti selkää. Nuorin lapsi valitti kylmyyttä.

Ei taaskaan mitään kiirettä sisäänmenon kanssa. Rytmi on käsittämättömän rauhallinen. 

Saan eteeni kupin kahvia ja ostan lapsille villiperunasipsejä - ja asiat jutellaan suomeksi!! Kyllä mä tosiaan taidan olla vähän puhelias. Vuoronvaihdot loppuvat taas yllättäen - samoinhan kävi jo Tukholmassa. Loppuun ei tulekaan hymyä, kiitosta tai toivotusta. Kävellään vain eteenpäin! Oho! 

Enää muutama lentotunti ja me ollaan Suomessa. On tätä odotettu.