Unelmista ja juhannuksesta

Eka kerta, kun en juhannuksena kaivannut kaihoisasti Suomeen. Facen feedi täyttyi taas kokkokuvista ja järvimaisemista. Mut mä muistin, että saattaisin katsella niitä ruudulta, vaikka olisinkin Suomessa.

Aika monta juhannusta tuli skipattua. Ei tehty yhtään mitään. Joskus grillattiin kotosalla. Mutta montako vietin jollain mökillä? Lapsuuden jälkeen en ehkä yhtään.

Työkavereiden kanssa puhuttiin viime viikolla tästä lounaslautasten äärellä. Kuinka kukin ulko-minkämaalainentahansa kaipaa nostalgisia asioita, jotka ei sellaisenaan kuuluneet omaan arkeen mitenkään merkittävästi siellä kotimaassa. Eli suuri osa koti-ikävästä on suunnilleen samaa kuin kaipaus Rooman lomalle vuoteen 1999.

Mut ekaa kertaa me myös jollain tavalla vietettiin juhannusta tässä maassa. Kutsuttiin kylään kummankin työkavereita, saatiin kokoon kivat pienet illanistujaiset, vaikka aika moni jätti tulemattakin. Muutama ilmoitti aika suoraan, että menee mieluummin pongaamaan julkkiksia / sellaisiin bileisiin, joihin voi itsensä tägätä Instagramissa. L.A:n lieveilmiöitä vissiin. 

Me siis grillailtiin, tehtiin s'moreseja ja juteltiin. Oli kivaa. Illalla, kun lapset olivat kaikki jo nukkumassa ja vieraat lähteneet, istuttiin puolison kanssa vielä nuotiolla paahtamassa vaahtokarkkeja. Muistin, että avotulen katseleminen on musta tosi rauhoittavaa. Pääsee hetkessä vuosien taakse, hyviin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin. Mökille isovanhempien kanssa ja partioretkille ystävien ympäröimänä.

Nyt sunnuntai-aamuna paistan perheelle pancakeseja. Pienintä paleltaa, ja hän kirmaa avonaisesta ovesta terassille aurinkoon lämmittelemään. Kohta patistellaan lomalapsia hiljalleen vaatteisiin ja lähdetään koko perhe mailin päähän merenrannalle kävelylle.

Jos olisin jossakin muualla, ehkäpä kaipaisin juuri näihin hetkiin, tällaisiin paikkoihin, tähän elämään. I might be living a dream.

Työkaverin tuomia juhannuskukkia.

Vaahtokarkkihetki. Oli muuten toppatakki päällä jo tässä vaiheessa.

Kotikunnaat.

Honeymoon @ Big Bear Lake

Me ollaan oltu puolison kanssa yhdessä pian yhdeksän vuotta ja naimisissa yli seitsemän. Aikoinaan haaveiltiin häämatkaa Pariisiin, mutta meillä oli paljon pieniä lapsia ja vain vähän aikaa tai rahaa. Niinpä Pariisiin ei koskaan tullut lähdettyä eikä häämatkaa tehtyä.

Nyt lapset ovat jo aika isoja ja meidän luottolastenhoitaja (vanhan blogin teksteissä mainittu Arkienkeli) tuli meille kesäksi. Olen aina välillä puhunut siitä, että olisi ihanaa viettää aikaa kahden kesken, joten nyt sen teimme. 

Myöhäisessä honeymoonissa on etunsa. Puolison tuntee tosi hyvin, joten yhteisen ohjelman suunnitteleminen on helppoa. Toisen piirteet ja toimintatavat ovat tuttuja. Tietää, milloin pitää saada ruokaa, ettei tule turhaa kinaa.

Oltiin alunperin ajateltu jotakin rantakohdetta, kävelyjä merenrannalla ja loikoilua palmunlehväpedillä, mutta toisaalta, me asutaan siellä. Päädyttiin siis matkaamaan vuorille. 

Me haikattiin. Se oli yllättävän rankkaa, kun lähtijäisiksi oltiin jonkusen kilometrin korkeudessa ja siitä kiivettiin sitten jokunen kilometri ylemmäs. Hengästytti kummasti ja puoliso sai aika helposti mut ymmärtämään, ettei me haluta juosta tässä korkeudessa ja maastossa sunnuntai-aamuna tarjolla ollutta 7 mailin polkujuoksua. (Ks. edellinen teksti urheilusta ja hulluudesta. Mä en olisi ollut siihen kisaan valmis, vaikka se kiinnostikin.)

Sitten rentouduttiin. Katsottiin elokuva, ja juteltiin.

Syötiin hyvin. Ensin etsittiin romanttista ravintolaa, mutta sitten todettiin, että ihan yhtä hyvin voidaan syödä lähellä. Pienen kävelyn ja etsiskelyn jälkeen löydettiin nepalilainen ravintola keskellä amerikkalaista korpea, ja se kontrasti oli jo aika kutkuttava. Lisäksi me ei lasten kanssa koskaan voida syödä mausteista ruokaa, koska se ainoa heistä, joka nauttii aterian tulisuudesta, suosii sitä meksikolaista chiliä. 

Käytiin ostoksilla. Löydettiin lapsille tuliaiset, katseltiin tuulikelloja ja hankittiin vihdoinkin unisieppari, jollaista olen jo pitkään meidän makuuhuoneeseen tahtonut. Tuikitarpeellisia juttuja.

Mentiin parihierontaan. Puolisolla on toimistotyöläisen kestojumeja ja mä taas juoksin viime viikolla pohkeeni rikki uusilla five fingers -paljasjalkatossuilla. Ambient-musiikki ja eteeriset öljyt rentouttivat ja rauhoittivat! Mietin, miksi me ei tehdä tämmöistä useammin. Muistin, että meillä ei yleensä ole aikaa tällaiseen.

Sitten alkoikin olla jo ikävä kotiin ja lasten luokse. Vuoristotie Big Bear Lakelle on aika jännä ja mutkikas, mutta maisemiltaan kaunis ja hyvässä kunnossa. Jos lähtiessä ei L.A:n puolella juutu ruuhkaan (aina juuttuu), niin matka olisi meiltä vain 2,5 tuntia. Tänne voisi tulla uudestaan muksujen kanssakin, vaikka talvisaikaan... Ai mut lunta ja pakkasta. Hrrrr.

Me ei olla puolison kanssa koskaan oltu näin pitkään yhdessä ihan kahdestaan. Oli ihanaa huomata, vaikka se kyllä tavallaan ihan tiedettiin, että toisen kanssa on hyvä olla myös silloin, kun mikään ei meidän yhdessäoloa häiritse eikä suodata.

Pus!